kriisistä kriisiin

Ei minun elämässä. Ehkä korona-kriisistä noro-kriisiin.
Toivottavasti ei.

Tottakai tulee paljon somea käytettyä joka päivä, mutta niin tulee muutenkin.
Miten tämä korona-kriisi on sitten vaikuttanut minun elämääni?

Ei mitenkään, ehkä kulutan enemmän käsidesiä, kuin normaalisti.

Luinkin jostain otsikon, että tiedät eläväsi erakkomaista ja rajoittunutta elämää, jos tämä kriisi ei sinuun vaikuta.
Toki kaupassa käynti on mukavampaa, kun siellä on vähän ihmisiä. Ikuinen introvertti kun olen.

Minä en koskaan käy missään, ehkä kerran vuodessa Vesa-Matti Loirin konsertissa. En käy baareissa, en ravintoloissa. En käytä alkoholia. Paitsi tällä hetkellä käteni käyttävät sitä aika todella paljon, toivon ettei niistä tule alkoholisteja.
Minä olen aina kotona ja viihdyn kotona, yksikseni. Katson leffoja, kuuntelen äänikirjoja, teen ristikoita ja siivoan.
Minulla ei ole kavereita, joiden luona vierailisin, työparini kissakeikoilta toki, mutta en koe hänen luonaan käymistä vierailuna.
En käy kuntosalilla, leffassa todella harvoin, ehkä kerran vuodessa.  En tapaa ystäviä kahvilla. En shoppaile, mitä joskus kirppareilla käyn ja hiuksetkin laitan itse, ei edes kampaajaa.

Ei ole lapsia, ei ole parisuhdetta.
On kyllä kissoja ja koira. Kuten varmaan jossain on tullut ilmi on minulla sijaiskotikissoja ja teen muutenkin eläinsuojeluhommia kissojen parissa, ihan vapaaehtoisesti.
Olen eläkkeellä.

Se tunneskaala, jota ihmiset tällähetkellä kokevat on minulle aika normaalia, sairastanhan masennusta, ahdistusta ja muita diagnooseja ja raha on aina todella tiukalla.

Haluaisinkin sanoa monelle, että tervetuloa elämääni! Olen ainaisessa karanteenissa.


Sitten seuraan sitä somea, kuulun pariinkin ryhmään jossa on sinkkuja tai ihan kaveria etsitään. En oikein tiedä miksi näihin ryhmiin kuuluin, mutta se nyt ei ole pääasia.

Pääasia on parisuhde.
Se on asia, jonka puuttuminen, sekä olemassaolo herättää paljon tunteita ja ongelmia.

Minä olen 40, ihan jo vanhapiikaiässä.
Kolmisen vuotta sitten päättyi seitsemän vuotta kestänyt parisuhde.   Olen kuitenkin pitkällisen harkinnan ja pohdinnan jälkeen päätynyt vahvasti siihen vaihtoehtoon, että saatan viettää loppuelämäni yksin.
Kaikkihan haluavat rakkautta, kaikki haluavat tuntea hyväksyntää ja tunteen, että ovat tärkeitä ja on se joku mielitietty.

Kohdallani on kuitenkin paljon asioitsa, jotka eivät ole niin yksinkertaisia. Aloitetaan siitä selvimmästä, minulla on mielenterveysongelmia, ollut melkein 40-vuotta. Olen sinut sairauksieni kanssa ja kykenen ne itse kantamaan, mutta tulee paljon päiviä, jotka ovatkin äärettömän huonoja ja ahdistavia. Minulla ei ole ns. paranemiskausia
Jokainen päivä on haasteellinen, jotkut enemmän toiset vähemmän. Se, että on parisuhteessa ihmisen kanssa, jolla on mielenterveysongelmia, vaatii toiselta osapuolelta tietoa ja ymmärrystä.
Minulla on myös syömishäiriö, joka asettaa omakuvani haasteelliseen asemaan.

Olen introvertti. Kykenen olemaan ja hoitamaan ja puhumaan, mutta en nyt yleensä tykkää ihmisistä. Viihdyn yksin, en missään nimessä kestä, jos joku olisi rinnallani 24/7
Olen todella itsenäinen ja itsepäinen.
En tykkää pyytää apua.
Olen tasa-arvon kannattaja.
On minulla sukuakin, kaksi siskoa, jotka elävät toisella puolella suomea.

Minulla on tämä "kissaharrastus" välillä saattaa kämpässä vilistää 12 kissanpentua.

Ja ulkonäkö..... tatuoinnit, lävistykset ja rastat ei tee minusta kovin perinteisen näköistä.

Toki minäkin vaadin.
Ei alkoholisteja, ei pettäjiä, eikä hakkaajia. Ulkonäön pitää tietenkin miellyttää minun silmää, se on aina vähän erilaista joka kerta, mikä minun silmää miellyttää.
Kaikinpuolin yhteensopiva kanssani.

Näillä ehdoilla, on hyvin vaikea löytää ketään. Varsinkaan, jos se ei tule ovelta hakemaan, koska tinderit ja treffit ovat aivan liian kiusallisia ja ahdistavia.

Yksinolemiseen ja yksinelämiseen liittyy myös häpeää. Onhan se nyt jotenkin hävettävää, että minä en kelpaa kenellekään ( vaikka se ei välttämättä ole totta).
Tunnustaa se, että minä olen vanhapiika, minä en kykene rakkauteen.
Vaikka se on asia, johon jokaisen pitäisi pystyä. Olen mokannut sen ainoan asian joka elämässä on tärkeää, vai onko sittenkään.

Kun on jo tämän ikäinen ei onneksi lapsista udella enää. Vaikka minulle oli jo nuoresta asti selvää, että lapsia en sairauksieni vuosi hanki, niin olisihan se kivaa, jos olisi ollut   mahdollisuus.

Yksinolemisen yllä leijuu jonkinlainen epänormaaliuden leima. Epänaisellisuuden leima, vielä, kun ei niitä lapsia ole. Olen muuten aina asunut yksin, en koskaan kenenkään kanssa, koska se vaatisi ison talon, että saan tarpeeksi omaa tilaa ympärilleni.

Siitä häpeästä on vaikea saada kiinni, kai minäkin olen sitä sukupolvea, että parisuhde vain on aina kuulunut olla. Koulussa oli vaikeaa olla, olin se, jolla ei ollut edes sitä leikkiparisuhdetta ja ei salaa pussaillut nurkan takana.
Ei silloinkaan kelvannut.
Olen myös sitä sukupolvea, että lapsena ja nuoruudessani parisuhde ja perhe oli se ainoa oikea juttu. Miehen ja naisen välinen parisuhde ja kaksi lasta.

Toisaalta nykyisin kaikki ovat tottuneet näkemään minut aina yksin ja luulen, että olisi kaikille suuri shokki nähdä minut joskus jonkun kanssa. Minä kuitenkin pärjään aika hyvin yksinäni.

Ehkä kukaan ei oikeasti ympärilläni ajattele mitään yksinolemisestani, se olen lähinnä minä joka sitä mietin.
Minä, en mielestäni kelpaa.
Minä, olen mielestäni epänormaali.
Minä,  häpeän itseäni.

Ainahan sitä kai vähän etsii, parisuhdetta. Se on ehkä ihmiseen kirjoitettuna, mutta näyttää se elämä näinkin luonnistuvan. Ehkä sitä oppii elämässä arvostamaan jotain muuta ja näkemään uusin silmin, uusia asioita.