hento kuiskaus

Aurinko ja lämmin vaikuttaa minuun heti, olo on parempi. Lämpöä tässä on odotettukin, muutin vapusta mökille ja ihan tarpeeksi kylmä on ollut. Viime yönä otin villasukat pois jalasta, sehän on hyvä merkki.

Linnut laulaa ja aurinko paistaa. Vesi liplattaa, koska pihan pienet suihkulähteet ovat toiminnassa.
Aamukahvi juotu.

Tässä on paljon tapahtunut, lähinnä päässä.
Olen nyt kolme kertaa päässyt juttelemaan ravitsemusterapeutin kanssa ja on ollut silmiä avaavaa keskustelua.
Vaikka keskustelu on pyörinyt ruuan ympärillä, niin paljon on käyty läpi tunteita, joita syöminen herättää.

Olen myös saanut raaimman kautta oivalluksia itsestäni, siitä mitä joku toinen on sanonut.
Sen enempää menemättä siihen, kuka sanoi ja mitä, ilkeätkin sanat auttaa ymmärtämään itseään. Ilkeätkin sanat auttaa välillä ymmärtämään. Vaikka ne aluksi tuntuvat pahalta.

On herännyt pieni ja heikko oivallus siitä, että perusta on vino, niin suoraa ja hienoa ei voi saada.
Silloin on vain ymmärrettävä, että mökki on vinossa ja sen kanssa pitää elää, vinon ehdoilla ja ymmärtää, että suoraa ja hienoa tästä ei saa enää.

Se ei ole luovuttamista, se on ymmärtämistä siitä, että on turha edes yrittää vaatia, että pitäisi yltää enempään, että on parasta mitä voi olla vinolla perustuksella.

Oivallus on vielä heikko ja hento. Sitä on usein vaikea löytää, mutta se on olemassa siellä jossain.
Se on hyvä alku.
On toivottava, että se vahvistuu ajan myötä ja sen olemassaolon muistaa.

Vielä se elää hentona kuiskauksena takaraivossa.


Asiat pitää itse oivaltaa, on turha, etä niitä jankutetaan ja jankutetaan. Niitä ei sisäistä ennekuin on sen aika.

Armo on yksi niistä asioista, joita ei voi toiseen istuttaa. Se on jotain isoa, joka pitää itse ymmärtää. Armo ei ole luovuttamista, vaan sen ymmärtämistä, että tästä ei näillä eväillä mennä eteenpäin.
Armo on vaikeaa, kun on aina tottunut kuulemaan, että vielä vähän enemmän, vielä vähän paremmin.
Katso, kun tuokin.
Katso, kun muutkin.
Katso.
Kaikki muut osaa ja pystyy.

Mutta kukaan ei näe toisen perustuksia, kukaan muu ei tiedä mitä sillä toisella olikaan eväinä.

Sitä on hirveän vaikea hyväksyä. Sitä, että omat perustukset, eivät ole samanlaiset, kuin jonkun toisen, eikä pystykään samaan.
Olla armollinen itselleen.
Sanoa, etten pysty samaan, en yllä tuolle tasolle.

Itse muistan sen aina välillä. Välillä kurotan ja epäonnistun, petyn ja häpeän.

Jos sinulla ei ole jalkaa tai kättä tai selkä on risa se näkyy ulospäin ja on helpompi sanoa, ettei pysty.

Mutta, kun ne eväät on rakennettu pään sisälle, on muiden niitä vaikea nähdä ja ymmärtää. Tai siltä minusta tuntuu.

Naura ja puhun.
Pidän itsestäni huolta.
Teen ja puuhaan.
En vastaa ihmisten kuvaa ihmisestä, jolla on vaikeita mielensairauksia.
Ja jonka elämä on painia joka päivä.

Onneksi ihmisten tietoisuus on avautunut paljon ja kuva mielenterveyspotilaista on saanut muitakin ulottuvuuksia, kuin sen mitä meille on vuosikaudet syötetty.
Mielenterveyspotilaat ei erotu muista ihmisistä ulkoisesti, muuten kuin tiettyjä poikkeuksia lukuunottamatta.

Masentunut, ei asu likaisessa asunnossa, rumana ja haisevana,
Ahdistunut, ei hengitä pussiin, joka hetkessä ja tärise nurkassa.
Syömishäiriäinen ei ole huomattavan laiha tai huomattavan lihava.

Muistan tämän itsekin aina välillä, kuulen hentona kuiskauksena ja tunnen armona itseäni kohtaan.
Aina välillä.