Jatkuva sota

 Jaaha, minusta ei ole taas kuulunut pitkään aikaan. Ollut liian vaikeaa, että olisi edes voinut kirjoittaa. Tiedättekö sen tunteen, kun huutaa apua, auttakaa nyt joku, ja apua ei tule. 

Ei suinkaan fyysisesti, on ystäviä, jotka apua tarjosivat, mutta kun ei sinne pään sisälle pääse oikeastaan kukaan muu kuin minä. Aikoinaan on kyllä jokunen kirurgi siellä ollut, ihan kirjaimellisesti, mutta ovat vain arpia jättäneet.

Ahdistus ja masennus ja pään sisällä olevat sairaudet ovat todella vaikeita, sekä sille joka sairastaa, että sille joka katselee vierestä. Niitä kun ei voi todeta verikokeilla, eikä röntgenkään auta. Siksi varmaan mielensairaudet ovatkin olleet niin pitkään tabu, kun ei niitä voi nähdä.

Minä olen nyt 41 ja puoli, sairastanut olen aina. Ahdistuksen muistan ihan pienestä. Sellaisen suuren huolen, joka kokoajan oli, kaikesta. Masennus tuli kuvioihin enemmänkin teini-ikäisenä, kai.

Apua hain vasta aikuisena. Ehkä olisi tilanne nyt toinen, jos joku olisi huomannut aikaisemmin, että tuo tarvitsee nyt apua. Mutta näin ei tapahtunut. Oliko syynä vuosikymmenen, jolloin olin lapsi, vai vanhemmat joilla saattoi olla kiire keskittyä muuhun, vai eikö ketään vain kiinnostanut. Vaikea sanoa, tai olla jälkiviisas. 

Mutta mitä aikaisemmin asioihin puututaan, sitä parempi on lopputulema, ainakin elämästä saattaa tulla hiukan helpompaa. Te lukijat, joilla on lapsia, puuttukaa mielummin liikaa kuin liian vähän.

No minun kohdalla nyt kävi näin ja sen kanssa on elettävä. Itsemurha on ainoa vaihtoehto, joka saattaisi pysyvän helpotuksen tuoda. Älkää ottako niin, että no niin nyt se tappaa itsensä, en ole ainakaan vielä niin aikonut tehdä ja jos tekisin en minä siitä kenellekään kertoisi.

Sain syksyllä aika lopullisen lausunnon, ainakin tähän hetkeen. Tilanteeni on sellainen, että oikein mitään ei ole tehtävissä. Masennus ja ahdistus on kerennyt kietoa minuun niin syvälle juurensa, että niitä on melkeinpä mahdoton enää repiä irti. Nyt kaikki huutaa, että onhan sitä nyt vielä keinoja, mene terapiaan ja mittauta ferritiinit. 

Ferritiinit ovat, kiitos vaan oikein kunnossa ja terapia on jo kokeiltu ja vaikka minulla olisi kamalasti rahaa ja pystyisin itselleni maksamaan terapian, niin en ole varma jaksaisinko. Etsiä terapeuttia ja oksentaa taas kerran kaikkea jonkun eteen. 

Minulla on keinoni selvitä, olen opiskellut ja lukenut, kaatunut ja noussut, hakannut päätä seinään ja huomannut, että kuhmuhan siitä tulee. Näillä menneen ja onhan se perseestä. 

Kerron ahdistuksesta, kehoni on 24/7 valmiustilassa, koko ajan valmistunut mahdollisiin katastrofeihin. Skannaan ympäristöäni jatkuvasti ja näen olemattomia sekä kuulen olemattomia. 

Jos joku ei vastaa viestiini, tai vastaa mielestäni oudosti, pystyn hetkessä käymään mielessäni kymmenen eri skenaariota mikä on vialla, miten olen sen aiheuttanut ja miten se tuhoaa maailmani.

Tai joku ei tervehdi, tai mielestäni tiuskaisee jotain tai kysyy jotain. Tai katson tai luen jotain  jossa on jotain uhkaavaa. 

Kaikissa näissä tapauksissa, sama pyörä lähtee sekunnin sadasosassa pyörimään. Miten tämä uhkaa minua ja miten en tule siitä selviämään.

Tämä on sairaus ja se ei lopu päättämällä, mutta sitä voi hallita, ainakin yrittää. Pysäyttää se pyörä, ennenkuin se edes lähtee liikkeelle tai hidastaa vauhtia, jos jo mennään kovaa eteenpäin. Joskus se onnistuu, joskus ei. Joskus on liian väsynyt yrittääkseen ja joskus ahdistuu liikaa ymmärtääkseen, että tämän voi pysäyttää. 

Sitä se on mieli ja keho etsii jatkuvasti sotaa ja käy läpi millaista se on ja miten se sinut tuhoaa.

JEE!

Sitten siihen vähän masennusta joukkoon, eli täydellistä omanarvon puuttumista ja huonoutta ja varmuutta siitä, että on niin epäonnistunut hirviö, että kuitenkin tuhoaa kaikilta kaiken ja kaikki vihaavat. Todella hyvä keitos tulee tästä kaikesta.

Tekisi mieli tatuoida otsaan, että kohtele minua kauniista, ole minulle kiltti, en kestä ilkeyttä tai kritisointia. vsaikks näytänkin siltä, että kestän kaiken. Puhtaasti esitystä se on.

 Mutta elämä on sellaista, suurin osa ihmisistä unohtaa olla kilttejä toisilleen ja mielummin miettivät ihan puhtaasti omaa persettään. näin rumasti sanottuna. Siksi en pidä ihmisistä. Kiltteys on helppoa ja kiltitkään ei uupuisi, jos suurin osa ei heitä käyttäisi hyväkseen, vaan vastaisivat kiltteyteen kiltteydellä. Kiltteyttä, ystävällisyyttä, hyvää käytöstä ja kauniita sanoja ei voi koskaan olla liikaa. Ei koskaan.