Sattumien summa

No ensin kevennystä.

Viime viikon sunnuntaina eli n. viikko sitten minun piti päästä kellariin. Avatessani oveni, koko poraskäytävä kaikui kuorsauksesta. Siinä kellarin oven edessä se mies sitten nukkui, enkä minä sitä ylös saanut. No soitto 112 ja hei se olen taas minä. Siellä puhelimen päässä oli erittäin mukava miespäivystäjä joka ymmärsi hyvin tilanteen. Hetken kuluttua saapui poliisipartio paikalle, he saivat työtä tehtyään miehen hereille. Saivat hänet kammettua ylös ja porras tasanteelle, jossa odotin sitä kellariin pääsyä. Toinen poliiseista käski miehen pyytää anteeksi neidiltä, kun tuollei oven edessä nukkui. Mies pyysi anteeksi ja heidän matkansa jatkui kisahallin putkaan nukkumaan. ( Poliisit eivät siis menneet nukkumaan vaan se mies)

Mutta asiasta kolmanteentoista.

Kesäloman viimeinen viikko menossa. Luin tuossa jotain kovin hyvää viikko lehteä ja siinä puhuttiin masennuslääkkeistä.

Hirveän moni haastatelluista oli aikuisikäisiä, joilla oli masennus tai lääkkeiden syönnin tarve puhjennut yht´äkkisesti jonkun tapahtuman yhteydessä. Esim työpaikkakiusaus, vaikea ihmissuhde, lapsen saanti, läheisen kuolema yms.

Moni kysyy minulta saadessaan kuulla, että sairastan masennusta, että millon se alkoi, miksi se puhkesi?

Juu, no kohdallani se on hiukan monimutkaisempi juttu.

Arvioisin, että ensimmäiset vakavat masennuksen merkit, kuten itsetuhoiset ajatukset ja halu vain nukkua esiintyivät teini-iässä, joskus 16 ikävuoden korvilla. Mutta jos ihan rehellisiä ollaan niin kaikki on ollut enemmän tai vähemmän vaikeaa siitä lähtien kun täytin kahdeksan.

Ensimmäisen kerran lääkärin apua hain puolitoistavuotta sitten ( olen nyt 30). Yritin kyllä kerran kun olin parikymppinen, mutta lääkäri viittasi minua kintaalla ja sanoi, että ei sinussa mitään vikaa ole, laiska vaan.

Mielestäni se oli enemmänkin elämää ja siitä on selviydyttävä. Olen mestari peittelemään ja valehtelemaan. kun masennukseni tuli julki, moni järkyttyi: ai sinä, sinähän olet aina niin iloinen. Juu, ihmisten parissa kyllä, yksin ollessani olin valmis ampumaan aivoni takaseinään.

Ahdistus ja paha-olo oli läsnä 24 tunti vuorokaudessa 365 päivää vuodessa, sitä pystyi vähän hiljentämään välillä, mutta se eli minussa koko ajan.

Oli hiukan hankalaa selittää ensimmäisen kerran psykiatrin vastaanotolla mistä kiikastaa. Kenellekään en kertonut, koska pahaanolooni ei ollut mitään syytä. Kaikki asiani olivat noin päällisinpuolin oikein kunnossa.

Mutta kun perustus on laho, niin ei siitä mihinkään pääse vaikka kuinka rakentaa.

En varmaan edes osaa kertoa kaikkia oireitani, mutta yritetään: suunnaton itseviha, (joka näkyi ja tuntui monin eri tavoin, aina piti suorittaa, saada kaikki hyväksymään, olla täydellinen) Ei ole mitään kamalampaa tunnetta kuin tulla hylätyksi tuossa vihassaan, alinomainen ahdistus ihmisten keskuudessa ja yksin ollessa, syömishäiriöt, itsetuhoisuus ( kaikissa sen mahdollisissa muodoissa), väsymys, uupumus, itkuisuus, alakulo, hirveät pelot.....

Ja lista jatkuu.

Entä nyt, masennus on osa minua. Lahonnutta perustaa ei voi kaivaa kokonaan pois, ettei talosoru, vaan sitä on korjailtava hiljakseen. Istumalla terapiassa ja puhumalla. Ja talo pysyy pystyssä, kun popsii lääkkeitä.

Kuka minä siis olen? Minä olen ihminen, joka sairastaa masennusta.

Se minä olen, kaikki muu tulee sen jälkeen, koska se on osa minua. Minä en osaa vieläkän sanoa (eikä kukan muukaan) tulenko koskaan pääsemään eroon lääkkeistä tai tämän sairauden mukanaan tuomista pohjakosketuksista. No sen voin ainakin sanoa, että nyt voin 100x paremmin kuin ennen avun hakemista, mutta kuitenkin sairas edelleen.

Mutta se on kuka minä olen.

Sattumien summasta sairas.