lauantaina, lokakuuta 03, 2009

käsiin leviävä pullataikina

Töissä on ollut menoa.
Väsyttävää.
Olen töissä hometalossa, ongelma on ollut tiedossa pitkään.
Vuosi sitten tuli käsky, etä talo on tyhjennettävä. Mutta olemme edelleen talossa. Alakerta kyllä tyhjennettiin, yläkertaan.
Tammikuussa saamme viimein uudet tilat, paviljongit. Mutta parisen viikkoa sitten virkamiehet päättivät, että talo suljetaan nyt.
No ei kun tiloja etsimään, no löytyihän ne, mutta ovat nekin todella huonot ja homeessa.
Ei se haittaa, kun ylemmät tahot päättää, että muutetaan niin sitten muutetaan.

Tilaasn on tehty tarkistus, jossa todetaan tilan olevan terveydelle vaarallien. Siitä seurasi, että työsuojeluvaltuutettu antoi lausunnon, että ei työntekijöitä tuollaiseen paikkaan.
Mutta kun on päätetty on päätetty.
Muutto on ensi perjantaina.
Tekevät kuulemma viikossa, vähän korjausremonttia. Ja kalustavat paikan meille valmiiksi.
Itse en tiedä tarkkaan missä ko. tila sijaitsee. Ei siellä ole palotarkastuksia tehty eikä mitään, eikä oikein kellään ole avaimia.
ja ylemmältä taholta on päätetty, että me työntekijät hoidamme muuton, mutta päiväkotia ei suljeta muuttopäiväksi.

Vanhemmat ovat vihaisia, käyvät sotaa, virkamiehiä vastaan. Ottavat lapsia pois hoidosta. Kyselevät meiltä ja odottavat informaatiota, jota meillä työntekijöillä ei, koska korkeammat tahot eivät meille sitä anna.
Päivähoitoalueen päälikkö, eikä päivähotopäälikkö ole kovin hyvässä huudossa tällä hetkellä meidän väsyneiden ja vittuuntuneiden työntekijöiden keskuudessa.

Jätin pois tästä tarinasta monta eri käännettä, en jaksa käydä niitä enää läpi.
Me työntejät ja lapset olemme vallansokeuttamien ihmisten pelinappuloita.

Sitten alkoi terapia käydä hermoille. Sanoin siitä, tuntuu että koko terapia on pelkkää joka suuntaan paisuvaa pullataikinaa. Joka kerta tulee uusia asioita esiin, ja taas uusi ja taas uusia. Mutta tuntuu, että se punainen lanka puuttuu.
Olen turhautunut.
Ja väsynyt.
Tuntuu, että ei mistää ole paskaakaan apua.
Istun ihan samoissa uomissa kuin ennenkin.

Puhuin ja puhuin. Tekisi mieli mennä huitomaan vanhempiani pesäpallomailalla.

Kunnes huomasin puhuvani kuin jonkun toisen suulla. Isäni suulla, puhuin isäni tuntoja ja mielipiteitä.
Pelkoja.

Lapsena uskoin, että isä on aina oikeasssa. Isä on se ylin auktoriteetti. Isä ei koskaan tee väärin ja hänen mielipiteensä ovat tosia.
Niinpä niistä on tullut osa minua, minun mielipiteitäni ja pelkojani.
Tottakai lapsi uskoo siihen mikä on ehdoton totuus ja rakentaa minuutensa sen varaan.

Sitten puhuin ja huomasin, että isältä nämä tuntemukset tulee ja hemmetti vieköön ne ovat vääriä.
Minun isäni on ollut täydellisen väärässä. Katsonut maailmaa kipeillä silmillä ja kokenut sen kipeän sielun kautta.
Ei hän tahallaan sitä ole varmaankaan tehnyt.
Mutta minä olen nyt kuitenkin oppinut sen kaiken ja jatkan maailman katsomista ja kokemista kipeyden läpi.
Ja se onkin väärin. Se ei olekaan totuus.
Isäni ei ollutkaan totuuden torvi, jonka jokainen sana on ainoa totuus.

Voi hitsi, olen saanut täydellisen vääristävät silmälasit elämänlahjaksi. Nyt sitten uusia hankkimaan.
Niitä ei taida hetkessä saada, tässä kun ei varastovoimakkuudet auta.

2 kommenttia:

Emmuska kirjoitti...

Oisko MOT tai vastaavasta ohjelmasta apua ?

Homssu kirjoitti...

Olisihan julkisuudesta apua, ainakin noin periaatteessa, mutta mehän muutetaan kun päättäjät päätää.