kahellaa

Tein pikareissun Helsinkiin. Aamulla lähdin illalla tulin takaisin. lähemmäksi 10 tuntia tuli junassa istuttua, mutta kyllä sen kestää, paitsi, että oli kylmä, junassa nimittäin.
Pikareissulle oli syynsä, hoitavan psykiatrin tapaaminen.
En jaksanut jäädä kaupunkiin sen pidemmäksi aikaa, joten pikareissu oli ihan hyvä ratkaisu. Sain hetken katsella kaupungin huumaa, ruskeaa lunta ja loskaa ja muistin miksi en lainkaan kadu päätöstäni muutosta pikkukaupunkiin.

Tapaamisen syynä oli päivittää tilannetta; kirjoittaa kasa uusia reseptejä ja uusi B-lausunto jatkoa varten.
Lausunto tulee postissa perässä.

Tässä kohtaa tulee uudestaan ja uudestaan aina kelailtua taaksepäin, oma "sairaushistoriaansa"
Pitkäaikaisesta masennuksesta puhuttaessa, tarkoitetaan masennusta joka on kestänyt tuollaiset parisen vuotta. En voinut olla miettimättä, miksi kutsutaan masennusta, joka on kestänyt 17 vuotta. Se on aika paljon se, pitkälti yli puolet elämästäni.
Olin 14, kun huomasin ensimmäiset oireet. Tuijotin huoneessani jääkiekon MM-kisoja ja tajusin, että tämä ei nyt oikein skulaa, tämä homma. Ei jääkiekko, eikä minun elämä.

Odotin vielä kuitenkin toiset 14 vuotta, ennen kuin kerroin lääkärille asiasta ( tai edes kenellekään). Siis elämästäni, en jääkiekosta. Lääkäri oli samaa mieltä kanssani, ettei oikein toimi.

Olin kuitenkin siihen asti hoitanut elämääni mallikkaasti.
Ammatti, kyllä
Työpaikka, kyllä
Kunnallispolitiikka ja kirkon hallitsevat elimet, kyllä
Täydellisyys, kyllä
Ihmissuhde, kyllä ( vaikkakaan ei kovin...normaali)
Paitsi, että aina kun olin yksin kotona, mietin vaan, että miten jaksan ja selviän.Usein ajattelin, että jos laatikossani olisi ase, löytyisivät aivoni jo peräseinältä. Lähinnä siksi, että muut tavat päättää maallinen vaellus ovat hitaita ja niissä jää liikaa aikaa miettiä. Tietysti metron alle voi dyykata, mutta onko sitten oikein traumatisoida muita..?

Siitä saakka olen syönyt lääkkeitä ( joita syön edelleenkin, paljon ja joiden nimeen vannon, edelleenkin) ja istunut terapiassa.
Omavaltaisena päätöksenä päätin lopettaa terapian kuukausi sitten, en ole enää kokenut, että saisin siitä irti mitään. Lapsuus on sahattu millin paloihin, nuoruus ja aikuisuus samoin.
Olen saanut puhua ja käsitellä asioita, mutta tuntuu, että nyt riitti. Asioita ei voi enää muutta, ihmisiä ei voi muuttaa. tapahtuneet ovat tapahtuneita.
Jossain vaiheessa sen vain huomaa hyväksyvänsä.

Nyt sitten tullaan tähän päivään.
Minä olen väsynyt ja kyllästynyt, minä olen aivan valmis täysipäiväiseksi eläkeläiseksi. ( Kun se vaan ei ole minusta kiinni)
Olen ollut pienestä asti tällainen samanlainen.
Ylihuolehtiva, ylistressaava, yksinoleva, ujo ja sulkeutunut. Pitänyt yllä naamiota, jonka takaa kukaan ei olisi arvannut kysyä, että onko jotain vialla.
Pienestä pitäen elin omassa maailmassani, enkä oikein kokenut kuuluvani mihinkään.
Olen sellainen yhä edelleen.
Mutta jos tarve vaatii, voin vetää tuon naamioni takaisin naamalle ja huijata ketä vain.
Ja siihen vielä suuri sarja surkeita sattumuksia, joita elämääni on mahtunut, ei suinkaan omaa syytäni, mutta joskus elämä vain on sellaista. Joskus kasa vääriä ihmisiä laitetaan yhteen ja sitten syntyy pohjaanpalanut maitokattila.

En jaksaisi enää kuunnella lääkäreiden, kelan, kevan...... Mielipiteitä minusta, en jaksaisi vakuuttaa, että ei minusta enää taida olla tähän hommaan.

Jaksaisin elää hyvää elämää, jos saisin elää sitä omaa tahtiani. Mennä hitaasti ja kahella.
Eikö tämä nyt jo hemmetti vieköön riitä?
Minusta tämä riittää.
Jos saisi vielä päättävät tahot vakuutettua asiasta.
Olenhan vasta 31, mutta olen nähnyt ja kokenut jo ihan tarpeeksi.
Nyt ei enää jaksa.
Sillä minä olen minä, enkä minä radikaalisti tästä mihinkään muutu. En hyppää eräänä aamusta sängystä, huuda, että elämä on ihanaa ja lähde juoksulenkille.

Kyllä tämä jo riittää.

En löytänyt tätä you tubesta, mutta sanat on aina jotenkin kolahtaneet. Taitaa löytyä Mariskan Suden hetki-albumilta

Kahellaa Lyrics

Mariska

kaada mulle lisää ja oon käsissäsi vahaa
en enää muista enkä tiedä mitään pahaa
otetaan iisisti ei pidetä kiirettä
kaiken myöhemminkin kerkee, nyt tiedän että
jutut tapahtuvat omalla painolla
meidän ei tarvitse muuta kuin olla
´amanha, mais tarde´ toi suomenna
jos ei tänään niin ehkäpä huomenna
tai ensi vuonna mahdollisesti ei koskaan
mut ei se mitään mä en muuta tahtoskaan
kuin kärsivällisyyttä ja malttii
vaikka moni hiessä polkeekin asfalttii
oisko sulla vähän aikaa jäädä mun luokse
ei kait se haittaa vaikken täysillä juokse
tuun hitaasti perässä kävelen takana
kyl mä toiset vielä löydän kun osote on sama

(chorus)
kahellaa - ihan rauhassa ollaan
ja kahellaa - mukavia jutellaan
kun kahellaa - laiskotellaan
vielä pitkän ajan päästä tätä hetkee muistellaan

hitaasti hyvä tulee ei tarvitse kiirehtii
kyllä sen joku toinen päivä vielä ehtii
ota rennosti anna kaiken vain mennä
älä mieltäsi turhaan hämmennä
päästä irti mikä, kuka on rakas
jos on tarkoitus se tulee vielä takas
viisas mies sanoi: kaikki aikansa ottaa
hyvät jutut tulevat sille joka odottaa
odottaa ja odottaa ja odottaa
kellon kanssa kulkevat ajantajun kadottaa
päivästä viikkoon, kuukauteen, vuosiin
vaikka mieli tekis tarrautua kiinni murto-osiin
niin ei tämäkään hetki ole pysyvä
nojaa vain taakse ystävä hyvä
lepää vielä vähän ja sit silmäsi avaa
viehätys onkin siin et kaikki on katoavaa

chorus

kaiken päätteeksi vaikket pitäisi hoppuu
huomaat eräänä päivänä että aikasi loppuu
muistatko sit kun me laiskoteltiin?
yhtenä iltana niitä näitä juteltiin?
puhuttiin paljon mutta tehtiin niin vähän
tuntuu eiliseltä ja sit päädyttiin tähän
matkaa venytin niin paljon kuin taisin
pitkään vei et palasit takaisin
mut siinä taas olet, lihaa ja verta
aivan niinkuin kauan sitten eka kerta
hitaan varmasti määränpäätä lähestyn
nautin lopun alusta nyt kun vielä pystyn
en polta puhki mutten hukkaankaan heitä
mennään samaan suuntaan vaikkakin eri teitä
josta kaikki vievät tummien kivien alle
mummin viereen malmin hautausmaalle

chorus [x2]

kahellaan...