Masennuksen syvin olemus

Vaikka olen koko ikäni ollut tekemisissä masennuksen kanssa on sen määrittely ollut minulle äärettömän vaikeaa. Minä en makaa päiviä pitkiä sängyssä ja käyn suihkussa useammin kuin kerran kuussa. Vaihdan vaatteet melkein päivittäin ja hymyilen ja meikkaan ja pidän itsestäni huolta.
Siksi kukaan joka näkee minusta vain sen puolen, ei ikinä osaisi määritellä minua masentuneeksi. Takkutukka parka osaa, hän näkee sen toisenkin ei niin kivan puolen.
Olen ylikiltti. En mitenkään haluaisi kenellekään pahaa ja minusta on äärettömän ikävää, jos joku ei pidä minusta tai löytää toiminnastani valitettavaa.

Kuitenkin olen jo pitkään miettinyt miten voisin tiivistää oloni ja mieleni lauseeseen.  Ja miten voisin selittää sen, että mikään ei auta.
 Niin mihin ei auta? No tähän
No, mikä se on? En minä osaa sanoa.
Nyt osaan.
Se valkeni minulle katsaellessani erästä tv-ohjelmaa, jossa eräs pahaan auto-onnettomuuteen joutunut poika kuvasi elämäänsä.
Se meni hiukan tiivistäen jotenkin näin: Mikään ei enää kiinnosta, mutta en tee itselleni mitään, koska katsotaan peli loppuun.
Sitten se välähti, se olo mitä olen kantanut melkein aina sisälläni. Mikään ei kiinnosta, se on kuin elämästä puuttuisi liekki, se on onttoa.
Silti Minä elän tämän elämän loppuun. ( Siis niin pitkään kunnes kuolema koittaa minusta riippumattomasta syystä).
Tähän päätökseen päätymisessä on syitä.
Ensinnäkin; en KOSKAAN haluaisi aiheuttaa sellaista surua läheisilleni ja vielä enemmän siskojeni lapsille. Mukaan lukien ystävät ja tutut. En halua, että kukaan jää miettimään, tekikö jotain väärin. Koska ainoa vastaus on että EI. Masennus on sairasus ja se aiheuttaa sellaista.
Toisekseen; Minä haluan katsoa pelin loppuun, olen minä sen verran utelias ja kai siinä on jotain toivon tapaistakin, että jos vaikka joku päivä helpottaisi.

Minua ei oikeasti kiinnosta mikään, en innostu mistään. Olen kyllä äärettömän hyvä esittämään.
 No miksi en makaa sängyssä?
Koska tässä on elämää elettävänä ja tämä aika pitää saada kulumaan tekemisellä, joka on kuitenkin mielekästä. Vaikka en kykene siihen innostukseen ja kiinnostukseen, mihin ei masennusta sairastava ihminen kykenee, haluan, että elämässäni on asioita joiden tekeminen ei ahdista. Haluan myös, että elämäni on helppoa, ei haasteita kiitos. En tarvitse jännitystä.
Ymmärrättekö?
Sisälläni on onttoa, mutta pitäähän se aika saada kulumaan.
Pakko myöntää, mielelläni makaisin sängyssä ja nukkuisin koko ajan, mutta kun se ei ole mahdollista. Niinpä teen sitten niitä asioita, joita on ihan kiva tehdä, jotta saan ajan kulumaan.

Tietysti pitää ottaa huomioon, ettei onttous ja elämän liekin puuttuminen ole kaikki, on myös ahdistus ja koko aikainen katastrofin odotus. ( Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö )
Arvatkaa mikä niissä on kaikista pahinta, kun ahdistaa niin kukaan ei voi auttaa. Kukaan ei voi mennä sinun pääkoppaasi ja ottaa ahdistusta pois. No onhan lääkkeitä, kyllä on juu, mutta minä en tahdo tulla riippuvaiseksi bentsodiatsepiineistä.( tiedän niitä jotka ovat tulleet, ei ole hyvä ei)
Alkoholi ei kohdallani toimi, enkä muutenkaan suosittele sitä. 
Kun ahdistaa niin silloin ahdistaa. Minulla on omat keinoni silloin, läsnäolo- ja rentoutusharjoitukset, lukeminen ja kotoa pois lähteminen ja tietysti lääkkeet, joita otan suurimmassa hädässä, usein päämääränä nukahtaa.

Minä haluaisin nukkua, en tykkää heräämisestä. Mutta kuten sanoin, ei se elämä vaan onnistu peiton alla. Kyllähän ne laskut on maksettava ja suihkussa käytävä. Tietysti on otettava huomioon, että masennukseni laatu on pitkäaikaista masennusta, joten sen kanssa on vaan opittava elämään.
Siihen, että pysyn toimintakunnossa on lääkkeet. Mutta siihen miten saadaan liekki syttymään ja onttouteen edes vähän täytettä ei kukaan ole vielä keksinyt ratkaisua. Sitä ei ole tuonut liikunta, ei uskonto, eikä ruokavaliokaan. Kaikkea uskallan väittää kokeilleeni, sähköshokkeja en kyllä ole.
No meneehän se tässä, elämä on järjestetty niin, että se on helppoa ja rauhallista, tämän vuoden loppuun asti saan olla eläkkeellä ( eli kuntoutustuella), mutta entäs sitten?
Koko ajan kuulemani argumentti on, että kun minä olen niin nuori (30+),  mutta ne jotka ovat olleet masennuksen kanssa kasvokkain tietävät, että ei sillä iällä ole niin väliä.

Mutta ei tässä auta kuin olla ja katsella. Kuluttaa aikaa ja toivoa, että aurinko nousee huomenna aamullakin.