Mitä silmät ei nää

Tuntuu välillä hankalalta, kun sairautta ei näe, eikä kuule, ei haista, ei maista. Joskus siitä on tosin hyötyäkin, kuten pankin lainaneuvotteluissa.
Tosiaan, sairauttani ei näe, eikä kuule. Enkä minä siitä kamalasti kenellekään puhu. Paitsi täällä ja Takkutukalle. Luulen, että kukaan ei oikeasti ymmärrä, kuinka syvissä vesissä sitä ollaan. Paitsi ehkä Takkutukka, hän kun joutuu kuuntelemaan, vaikkei haluaisikaan.
Tietysti te kaikki lukijani, mutta ei ole onneksi pakko lukea, jos ei halua. :) 
Olen ylikiltti, tiedän sen. Olen hymyilevä ja iloinen. En minä halua olla se murjottava paska. Mutta kaiken tuon alla olen minä ja minun tumma veteni. Minä koen masennuksen ja ahdistuksen tummaksi vedeksi. Hieman pelottavaksi, paikaksi jossa on hyvin hiljaista ja yksinäistä. Tumma, ehkä kuun siltaa näkyy silloin tällöin.
Tumma vesi ottaa osansa, pinnalla pysyminen vaatii voimia. Siksi ei aina jaksa. Se tulee hauskalla tavalla ilmi. Olenhan nuori ja siis elämänvoimissani. Täällä puutarhoilla aina jutellaan, että jollain mummulla tai papalla on nyt jalka kipeänä, tai käsi tai selkä, eikä se ihan jaksa pensasaitaa leikata sen pituiseksi, kuin sen tulisi olla.
Siinä vaiheessa tekisi mieli sanoa, että en minäkään ole sitä pensasaitaa leikannut, kun en ole jaksanut.Se ahdistaa, koska joudun tekemään sen niin, että kaikki naapurit näkevät ja pelkään tekeväni väärin. Siksi se puska on enemmän kuin se sallittu 180 cm. Ehkäpä 190 cm. Mutta häpeän kuitenkin sitä, että aitani ei ole säädösten mukainen. Kuulunhan minä siihen johtokuntaan. joka kerran kesässä kiertää alueen ja katsoo, että kaikki on okei.
Tämä on vain yksi esimerkki. Ei mikään maailman suurin juttu.

On hienoa lukea selviytymistarinoita. On hienoa nähdä lehden kannessa, joku julkkis, joka on selviytynyt masennuksesta.
Minun kohdallani se ei ole ihan niin. Olen aina elänyt täällä minun tummassa vedessäni. Minä en tule koskaan, selättämään vettäni. Totun siihen ja opin elämään sen kanssa. Se riittää minulle. Mutta on pari asiaa, jotka ärsyttää, se on positiiviseen ajatteluun hurahtaneet ihmiset, jotka kokevat sen olevan vastaus kaikkeen. Ei voi vain sanoa, että vituttaa ja maailma on paska, kun joku jo lehahtaa paikalle ja ohjaa positiivisen ajattelun tielle.
"Sun elämä on susta ittestäs kiinni, sun mieli niin myrkyttyy kun sä ajattelet negatiivisesti. Sun olla niinkuin positiivinen, ajatella positiivisesti ja sun mieli kääntyy ja elämä muuttuu, se on ihan susta ittestäs kiinni"
Argh, lupaan potkaista nilkkaan seuraavaa, joka tulee kertomaan minulle, että se on ihan itsestään kiinni. Ei se ole. Minä tiedän, on kokeiltu ja nähty.

Odotan kuitenkin tulisiko kaikista testeistä joku vastaus, joku muu vastaus kuin tämä sama. Masennus ja ahdistus. Miksi se sitten minun kohdalla ei muutu tai parane tai mitään. Miksi minä olen samassa syvässä tummassa vedessä, herään sieltä uudestaan ja uudestaan.

Laitetaan loppukevennykseksi pari kuvaa, kuitenkin.

huonot päivät

Takana joukko huonoja päiviä. aamusta alkaen ahdistaa ja ulkona on kylmää ja sateista, eikä oikein jaksa mitään. Sitten vaan nassuttaa kaikkea hyvää ja murjottaa. Sellaisina päivinä on varma, että koirakin vihaa minua. No, onneksi olen oppinut elämään niiden päivien kanssa. Lauantai oli rankka päivä. Ensin oli erään mökkinaapurin 50-vuotis juhlakaffeet. Sitten menin käymään Takkutukan luona ( jonka päätarkoitus oli viedä hänelle kirja, jonka unohdin kylläkin) Vein hänelle viikatteen, että saa oman pihan heiniä vähän lyhenneltyä. Ohimennen kävin myös kaupassa,
koska olin autolla liikkellä ja kauppa on vieressä. Kun Takkutukka taas olisi joutunut polkemaan pari kilsaa kauppaan. Lippekin oli mukana ja sai tavata Allua.
Sitten hurautin takaisin mökille ja saunaan. Saunassa oli vieraana kasa lapsia välillä 4-15 vuotta oli se sallaista menoa, että vähän jotenkin jäi rentoutuminen. Saunan päätteeksi heitin vielä synttärisankarin kotia, koska lahjoja oli tullut niin paljon, että pyörän salässä niitä ei saanut kuljetettua. Nukahdin illalla ajoissa, nukuin 13 tuntia ja sammahdin takaisin oltuani pari tuntia hereillä. Siinä se sunnuntai menikin. Nukkuessa.

Psykologin kanssa puhuttiin taas siitä minun syömisestä. Se ei ole kohdallaan, ei ole koskaan ollut. Joko syön tai en syö. Ihanaa on puuhata kamalasti, koska silloin tuntee kuluttavansa jotain. No niin syöminen ja kehonkuva on siis aivan päin honkia. Kyllä minä tiedän, miten syödään terveellisesti ja kaiken muun läpinän. Mutta olen päätynyt siihen, että aivoissani on joku ohjelmointivirhe. Ehkä ne pitäisi avata ja ohjelmoida uudestaan.
Lehdessä oli juuri juttu siitä miten tietynlaisella aivoleikkauksella, on saatu hyviä tuloksia pakko-oireiden hoidossa. Nyt ei siis kyse ole lobotomiasta, vaan aivojen eri osien stimuloinnista. Kannattaa lukea.

Mutta nyt niitä valokuvia.

Kiviä ja kirjoja

On ollut todella lämmintä, ei ole tarvinnut mökkiäkään lämmittää. Nyt on vähän viilennyt ja aina välillä saattaa sadella, ukkonenkin on jossain kaukana jylissyt, mutta kohdalle ei ole osunut. Olen tehnyt kamalasti hommia. Olen rakentanut kivipuutarhaani. Eli raahannut tontille kiviä ja hiekkaa ja tehnyt mielenmukaan asetelmia. Kaivoin pihalle toisenkin suihkulähteen.
Saunat ovat taas alkaneet, aina keskiviikkoisin ja lauantaisin. Uimassakin olen käynyt joka kerta saunassa ollessani. Olisi siellä voinut käydä muutenki, oli yli 20 asteista vettä.
Heti kun saan kuvat siirrettyä puhelimestani tietokoneelle, laitan kuvia tontistani.
Aidankin rakennutin, kunnon puuaidan, on kivemman näköinen kuin entinen verkkoaita ja kestävämpi. Aidan maalaus urakka olisi vielä edessä, mutta sillä ei ole kiirettä. Aidan teon yhteydessä, pikkuvaraston katon huopa vaihdettiin, ja sieltä paljastuikin läpimätä katto. Tuli sitten sekin uusittua samalla.

Dissosiaatio tutkimukset ovat alkaneet, yksi kerta oli jo, yksi tai kaksi vielä edessä. Lääkäri joka tutkimusta, siis lähinnä haastattelua suoritti oli äärettömän mukava. Tuntui, että meillä synkkasi heti, onneksi, piti kuitenkin istua ja puhua kaksi tuntia. Odotan tuloksia mielenkiinnolla, en siksi, että odottaisin ihmeparantumista, vaan enemmänkin ymmärtääkseni itseäni.

Valtavat ahdistusaallot iskevät edelleen. Aamuisin ja iltaisin. Päivisin ei niinkään, koska silloin puuhaan, puuhaaminen pitää ahdistuksen poissa. Siksi puuhaan. Mutta rajansa puuhaamisellakin.
Onneksi voin aina varastaa aikaa ja lähteä Takkutukan luo. Tulee niin kamalan huono omatunto, jos on mökillä koko päivän puuhaamatta oikeastaan mitään.

Kirjoja olen lukenut valtavia määrin, koska televisiota täällä ei ole. Oli kyllä, mutta en halunnut pitää ,sitä. Luen sekä suomen-, että ruotsinkielistä kirjallisuutta. Dekkareita lähinnä, mutta on joukkoon eksynyt pari romaaniakin. Siis pari suositusta
-Lars Sund, En lycklig liten ö ( joka näkyi olevan kirjastossa myös suomeksi) Ihana kuvaus saaristosta ja sen ihmisistä, yhden kesän ja outojen tapahtumien ajan.
- Åsa Nilsonne: En passande död . Kirja on nyt puolessa välissä ja hyvin ajatuksia herättävä. Åsa Nilsonne on kirjoittanut dekkareita,  hän on myös psykiatri ja lääketieteellisen psykologian professori ( Professor i medicinsk psykologi. Hän on kirjoittanut myös tietoisesta läsnäolosta ja Anna Kåverin kanssa Toimiva yhteys ( myötätunto ja hyväksyminen), sekä Dialektiivinen käyttäytymisterapia tunne-elämältään epävakaan ihmisen hoidossa. Jotka olen muuten myös lukenut ja voin suositella.

Sellaista. Nautin kesästä ja luonnosta ja sen voimasta. Rikkaruohoista, jotka kasvavat vaikka kuinka kitkisi, lentämään opettelevista linnunpoikasista ja säästä, jota kukaan ei voi hallita. Eriväriset ja kauniit kukat ja kaikki ne pikkueläimet ja ötökät, jotka luonnossa asuvat.