Mitä silmät ei nää

Tuntuu välillä hankalalta, kun sairautta ei näe, eikä kuule, ei haista, ei maista. Joskus siitä on tosin hyötyäkin, kuten pankin lainaneuvotteluissa.
Tosiaan, sairauttani ei näe, eikä kuule. Enkä minä siitä kamalasti kenellekään puhu. Paitsi täällä ja Takkutukalle. Luulen, että kukaan ei oikeasti ymmärrä, kuinka syvissä vesissä sitä ollaan. Paitsi ehkä Takkutukka, hän kun joutuu kuuntelemaan, vaikkei haluaisikaan.
Tietysti te kaikki lukijani, mutta ei ole onneksi pakko lukea, jos ei halua. :) 
Olen ylikiltti, tiedän sen. Olen hymyilevä ja iloinen. En minä halua olla se murjottava paska. Mutta kaiken tuon alla olen minä ja minun tumma veteni. Minä koen masennuksen ja ahdistuksen tummaksi vedeksi. Hieman pelottavaksi, paikaksi jossa on hyvin hiljaista ja yksinäistä. Tumma, ehkä kuun siltaa näkyy silloin tällöin.
Tumma vesi ottaa osansa, pinnalla pysyminen vaatii voimia. Siksi ei aina jaksa. Se tulee hauskalla tavalla ilmi. Olenhan nuori ja siis elämänvoimissani. Täällä puutarhoilla aina jutellaan, että jollain mummulla tai papalla on nyt jalka kipeänä, tai käsi tai selkä, eikä se ihan jaksa pensasaitaa leikata sen pituiseksi, kuin sen tulisi olla.
Siinä vaiheessa tekisi mieli sanoa, että en minäkään ole sitä pensasaitaa leikannut, kun en ole jaksanut.Se ahdistaa, koska joudun tekemään sen niin, että kaikki naapurit näkevät ja pelkään tekeväni väärin. Siksi se puska on enemmän kuin se sallittu 180 cm. Ehkäpä 190 cm. Mutta häpeän kuitenkin sitä, että aitani ei ole säädösten mukainen. Kuulunhan minä siihen johtokuntaan. joka kerran kesässä kiertää alueen ja katsoo, että kaikki on okei.
Tämä on vain yksi esimerkki. Ei mikään maailman suurin juttu.

On hienoa lukea selviytymistarinoita. On hienoa nähdä lehden kannessa, joku julkkis, joka on selviytynyt masennuksesta.
Minun kohdallani se ei ole ihan niin. Olen aina elänyt täällä minun tummassa vedessäni. Minä en tule koskaan, selättämään vettäni. Totun siihen ja opin elämään sen kanssa. Se riittää minulle. Mutta on pari asiaa, jotka ärsyttää, se on positiiviseen ajatteluun hurahtaneet ihmiset, jotka kokevat sen olevan vastaus kaikkeen. Ei voi vain sanoa, että vituttaa ja maailma on paska, kun joku jo lehahtaa paikalle ja ohjaa positiivisen ajattelun tielle.
"Sun elämä on susta ittestäs kiinni, sun mieli niin myrkyttyy kun sä ajattelet negatiivisesti. Sun olla niinkuin positiivinen, ajatella positiivisesti ja sun mieli kääntyy ja elämä muuttuu, se on ihan susta ittestäs kiinni"
Argh, lupaan potkaista nilkkaan seuraavaa, joka tulee kertomaan minulle, että se on ihan itsestään kiinni. Ei se ole. Minä tiedän, on kokeiltu ja nähty.

Odotan kuitenkin tulisiko kaikista testeistä joku vastaus, joku muu vastaus kuin tämä sama. Masennus ja ahdistus. Miksi se sitten minun kohdalla ei muutu tai parane tai mitään. Miksi minä olen samassa syvässä tummassa vedessä, herään sieltä uudestaan ja uudestaan.

Laitetaan loppukevennykseksi pari kuvaa, kuitenkin.