torstaina, joulukuuta 12, 2013

Eläkkeelle

Nyt se on päätetty lääkäreiden osalta ja maksajien taholta, olen 1.1.2014 alkaen virallisesti eläkeläinen.
Tämä on herättänyt minussa monenlaista tunnetta, aaltoja laidasta laitaan. Kaikkea ei heti ymmärrä vaan asiat tulevat mieleen hetkellisesti, yht`äkkiä.
Pohdituttaa ja mietityttää. Isoimpana kysymys: entäs nyt?

Aloitetaan alusta, Lokakuun lopulla olleessa hoitoneuvottelussa päädyttiin tähän ratkaisuun, sen vuoksi, että olen ollut jo kolme vuotta kuntoutustuella eikä voinnissani ole tapahtunut ratkaisevaa muutosta.
Työkyvyttömyyseläkkeessä on se hyvä, että sen voi erittäin helposti laittaa tauolle, jos tuntuukin, että töihin haluaa, mutta sen saa myös helposti palautettua, jos asiat niin näyttäytyy.

Kohdallani eläkkeen hakeminen oli helppoa myös siksi, että se luetaan jatkoksi kuntoutustuelle, joten en joutuniut erikseen täyttämään eläkehakemusta. Pelkkä lääkärin kirjoittama B-lausunto riitti.

B-lausunnon saavuttua sekä, minulle, että kevaan, kesti 5 päivää ja sain päätöksen kotiini.

B-lausunto on hyvin kirjoitettu, mutta sinäänsä aika kamalaa luettavaa.

Aion nyt kertoa siitä pääkohdat, siksikin, että se edes yhdelle ihmiselle olisi avuksi. Joku voisi tunnistaa itseään ja pohtia asioitaan tätä kautta.

Päädiagnoosina on sama mikä se on ollut jo vuosia, eli Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso, ilman psykoottisia oireita.

Hoitosuhteeni on alkanut 6 vuotta sitten, tämän hetkisessä psykiatrian keskuksessa olen ollut asiakkaana 2,5 vuotta.

"Potilaalle on tehty psykologin tutkimukset ja haastattelu dissosiaatiohäiriö-epäilyn vuoksi. Oireilussa on post-traumaattisia ja dissosiatiivisia piirteitä.Lapsuuden aikaisen stressin ja traumatisoitumisen jättämät jäljet( mm. aivokasvain leikkaus) ovat vaikuttaneet hänen nykyisen psyykkisen oireiston  kehittymiseen. Diagnooseina on ollut hoidon aikana vaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja epätyypillinen syömishäiriö."

Seuraavaksi tietysti luetellaan työhistoria ja työssäkäyttäytyminen ja sen seuraukset eli väsymys, uupumus ja painajaiset.

"Lapsena potilas oli hiljainen, kiltti ja aina huolissaan jostain. Hänellä oli jo silloin ahdistavia unia, lisäksi unissakävelyä ja -puhumista.Jatkuva paha olo ja masentuneisuuden leimaava ajattelu ovat olleet potilaan seuralaisina lapsuus- ja nuoruusiästä saakka.Potilas sanoo osaavansa peittää pahan olonsa niin hyvin, ettei se ulospäin juuri näy. Tämän kaltainen "kulissien ylläpitäminen" on peräisin kotoa saadusta mallista"

"Potilas itse kokee 6 vuotta jatkuneen psykiatrisen hoidon auttaen häntä siten, että hän sietää oireita paremmin, mutta ahdistus ja masennus eivät ole lähteneet. Hänellä on ollut käytössä useita eri psyykelääkkeitä, joista on ollut jonkin verran apua, muttatoipumista ei ole minkään hoidon avulla saavutettu"

Tietysti mainitaan, etten käytä päihteitä, eikä ole ollut minkäänlaista päihderiippuvuutta.

"Jo arkisten asioiden tekeminen on ponnistusten takana. Hän pyrkii olemaan valveillaoloaikanaan jatkuvasti aktiivinen, jottei joutuisi kärsimään ahdistuneisuudesta. Vireystila vaihtelee vuorokauden aikana voimakkaasti, siten että illan tullen uupuu touhuamioseen ja vajoo ikään kuin alivireystilaan, jolloin ahdistuneisuus lyö päälle voimakkaana ja hahmottomana.Erityisesti vuorovaikutustilanteet ovat kuormittavia ja vaativat pitkää palautumisaikaa.Toisilta ihmisiltä saatu negatiivinen tai sellaiseksi tulkittu palaute herättää väkeviä, lähes hallitsemattomalta tuntuvia tunteita ja saattaa saada hänet romahtamaan. Kaikissa vuorovaikutustilanteissa potilas pyrkii hakemaan toisilta ihmisiltä hyväksyntää.Hänen on vaikea luottaa toisiin ihmisiin, hän on koko ajan varuillaan, tuntosarvet herkkinä ja seuraa, kuinka hänen tulee käyttäytyä missäkin tilanteessa. Potilas tekee herkästi virhetulkintoja, että häntä vihataan.Mieleen tulee hyvin herkästi katastrofiajatuksia ja turvattomuuden tunnetta ja pelkoa hylätyksi tulemisesta. Pitkäaikainen kokemus itsestään kuvautuu negatiivisena, hän kokee olevansa turha ja ettei hänen olemassaolollaan ole merkitystä, tuo esiin itseinhoa."

"Ulkoasultaan huoliteltu, pyrkii peittämää ahdistuneisuutta iloisuudella. Yöt ovat levottomia ja näkee painajaisia. Aamulla herääminen on vaikeata. Potilaalla on päivittäin mielessä ajatuksi, ettei jaksa tätä.
Lääkehoidosta, psykoterapiasta, toimintaterapiasta ja kuntoutuksesta huolimatta toipuminen ei ole lähtenyt käyntiin. Potilaan oireilu on syvälle juurtunutta, on epätodennäköistä, että psykiatrisella hoidolla potilasta kyetään kuntouttamaan työkykyiseksi."

Ja sitten vielä pitkä uudestaan pitkä selitys miksi on epätodennäköistä , että olen kuntoutettavissa takaisin työelämään.

Vielä kerrotaan, keitä kaikki työntekijöitä olen hoitoni aikana tavannut, lääkitys, työ- ja opiskeluhistoria ja vielä kerran kuntoutuksen epätodennäköisyys.


Se, että minulle myönnettiin eläke onhelpottavaa ja vie minulta pois jatkuvan huolen toimeentulosta.
Se vie myös pois jatkuvan huolen siitä, että minun pitää parantua ja kuntoutua. Saan vain olla. Olen äärettömän helpottunut ja iloinen työeläkekortista, jolla pääsen halvalla uimaan ja matkustamaan junalla.

Mutta se herättää paljon myös pelottavia ajatuksia. Olen 34 ja puoli, ja nyt lääkäri toteaa, että tässä tämä. Vaikka ymmärrän, että kuntoutuminen on aina mahdollista, lannistaa tämä ja vie toivoa. Jos loppuelämäni on siis tätä.  Sillä useaan kertaan viikossa tuntuu siltä, että ainoa ratkaisu on itsensä poistaminen tästä maailmasta. Mutta toisaalta on tieto, että se ei ole vaihtoehto ja näin en tule tekemään missään tilanteessa. Tuntuu umpikujalta.
Huomenna on uusi hoitoneuvottelu, missä mietitään tulevaa. Että koitetaanko tässä jotain parannusta vai onko tämä enemmänkin vain ylläpitoa.
Kun eläke myönnetään, tippuu rotkoon. Kelan kuntoutus ei ole mahdollista kohdallani ja mielenterveyden keskusliiton kuntoutuskurssit ovat nykyään hyvin suppeita. Psykiatrian keskuksen hoitosuhteet ovat määräaikaisia.
Koska eläkkeeni on kuitenkin aika pieni on turha miettiä yksityispuolen hoitoa.

Yritän siis keskittyä elämässäni niihin pieniin asioihin.
Kesään ja mökkiin
Kissoihin ja Koiriin
Omaan kotiin
Takkutukkaan
Tyttöautoon

Olenko yhteiskunnalle vain taakka, koska en tuota mitään, kulutan vain?
 Vai onko ololleni oikeutus. Onko tämä omaa vikaa ja olenko tehnyt jotain väärin?
Syytän itseäni.
Takaraivossa kolkuttaa ajatus, siitä kuinka pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa hyödylliseksi.

Tuleva näyttää. Odotan kesää.


6 kommenttia:

Pia kirjoitti...

Voi muru! <3

Et usko miten tutun tuntoista oli lukea postaustasi. Mie en vielä tiedä, miten omalla kohdallani menee jatko, mutta meillä on tosi paljon yhteistä taustoissa.

Mulla pukkaa koko ajan uutta traumaa pintaan mielen syövereistä. Kovin on tuttua tuo ihmisten reaktiotkin.

Tsemppihali <3 <3

Pia.

Anonyymi kirjoitti...

Hei Homssu!
Viisaan päätöksen tekivät. Nyt saat sen puolesta rauhassa keskittyä kuntoutumiseen. Edistymistä tapahtuu, on jo tapahtunut ja parempia päiviä on tulossa... jo ennen kesääkin, usko vaan!

Levollista mieltä ja lämpöisiä terveisiä Tuulalta

leenajaipanat kirjoitti...

Onnitteluni !
Nyt voi keskittyä omaan elämääsi...saat huoahtaa edes tuolta hiolelta että miten pitäisi jaksaa töissä.
Otahan rauhallisesti <3
Karvaisille ja sinulla halit !

Anonyymi kirjoitti...

Voimia sinulle!Ihan käsittämättömän tuttua tekstiä..
Hyvin samanlaisia tuntoja !

coco

Anni kirjoitti...

Kiitos kommentoijille, aika kulkee onneksi koko ajan eteenpäin.

Anonyymi kirjoitti...

Täällä päätä puistellen luin tekstiäsi; niin kuin olisin itse sen kirjoittanut.

Olen itse ollut ensi kuussa kolme vuotta sairaslomalla/kuntoutustuella, syynä syvä työssä uupumus. Tämänhetkinen diagnoosi on vaikea-asteinen masennustila ilman psykoottisia oireita. Kävin viime kuussa psykiatrin pakeilla ja hän pisti minut kuntoutusarviointiin ja kirjoitti vielä vuoden aikaa.

Tällä hetkellä olen niin väsynyt tähän ahdistuneisuuteen, joka on koko ajan läsnä. Se on ollut enemmän ja vielä enemmän läsnä 2004 vuodesta alkaen, jolloin minulla todettiin munasarjasyöpä. Sitä ennen kävin kuusi vuotta lapsettomuushoidoissa, sain keskenmenon, tuulimunan ja viimein kaksi tervettä lasta, jotka ovat minulle mieheni ohella kaikki kaikessa. Syövästä toipuminen, hoidot, samaan aikaan talon rakentaminen, muutaman vuoden jälkeen uuteen taloprojektiin vaihtaminen ja vielä järkyttävät taloudelliset paineet perheyrityksen parissa ovat vieneet minut tilaan, jossa käyn koko ajan ylikierroksilla. Mietin monesti kuinka paljon ihmisen pitää kestää, mikä on tarpeeksi? Ahdistuneisuutta yritän piilottaa syvemmälle tekemällä koko ajan jotakin, koska en uskalla pysähtyä, sillä silloin olo vain pahenee. Syön aamuun Voxraa ja iltaisin nukahdan Stellan ja Ketipinorin avulla. Päivässä kuluu 1-3 Opamoxia, riippuen päivästä. Nukahtamisesta on taas tullut ongelma ja pelkään jo illalla uutta aamua ja sitä, kun paine iskee taas kiinni.

Kuljen ihmiseltä ihmiselle, paikasta toiseen, kertomassa tätä uudestaan ja uudestaan, joka kerta ahdistuen vain enemmän. Asioista puhuminen on vaikeaa, sillä henkeni lukkiutuu, enkä kykene sanomaan mitään.

Tänään ystäväni, joka on sairaanhoitaja, väläytti ajatusta siitä, että pysyvä työkyvyttömyyseläke voisi kohdallani olla oikea ratkaisu. Ensin loukkaannuin sydänjuuriani myöten, mutta tässä kun on ollut aikaa ajatella olen ymmärtänyt, että niinhän se on. En kykene edes ajattelemaan itseäni opiskelemaan tai työhön, pelkkä ajatus saa sisuskalut rutistumaan kasaan. Stressinsietokykyni on täysin olematon, äkilliset muutokset rutiineissa saavat minut tolaltani. Ymmärsin myös sen, että eläkepäätös poistaisi harteiltani toimeentulemisen taakan, kun tällä hetkellä b-lausunnon jälkeen alan heti pelätä seuraavaa lausunnon aikaa, vaikka siihen olisi vuosi, kuten nyt.

Voinko seuraavana tehtävässä kuntoutusarvioinnissa rehellisesti kertoa mitä mieltä olen tästä vai pidetäänkö minua vain rahanahneena laiskurina? En ole päässyt siitäkään tunteesta, että olen yhteiskunnan loinen nostaessani koko ajan rahaa tekemättä mitään. Häpeän tilaani, tunnen olevani alimmista alin olento, hyödytön. Olen tällä hetkellä 43-vuotias ja takana on 24 vuotta samassa työpaikassa, tiedän siis mitä työnteko on.

En jaksa enää näytellä ulkopuolisesti tervettä, kun aivot ja sydän tekevät koko ajan työtä enemmän kuin mikään laki sallii. Olen niin saakelin väsynyt.

Mitä tekisin?