Hengissä pysymisen taito

Olen vielä elossa. Kesä meni ja syksykin jo melkein. Ajatuksissani on ollut melkein päivittäin kirjoittaminen, aikaiseksi en sitä kuitenkaan ole saanut.
Nyt ehkä jos.
Kesän jälkeinen konkreettinen muutos on, että olemme Takkutukan kanssa jakaneet koirat, ensin oli Allu luonani melkein kuusi viikkoa ja nyt on Lippe. Erilaista kesään verrattuna siksi, että olemme kerrostalossa ja koiraa pitää viedä neljästi päivässä lenkille.
Allun pennut ovat kasvaneet hurjasti, ei vät ole enää mitään pentuja, vaan aikuisen pystykorvan kokoisia.

Onneksi syksy on ollut lämmin ja kaunis. Kellonjen siirto talviaikaan toi pimeät illat mukanaan.

Vieläkin jaksan turhautua mielenterveysongelmien ympärillä leijuvaan ilmapiiriin. Asiasta puhutaan julkisuudessa, mutta ei kuitenkaan. Edelleen mielenterveysongelmista ei puhuta henkilökohtaisella tasolla, niitä ei valitella saunan lauteilla, kuten kipeitä polvia ja selkää.
Jos sitä ei näy, sitä ei ole. Silloin ihmisellä on mielenterveysongelma, jos hän on psykoosissa, kuulee ääniä, ei nouse sängystä, koittaa tappaa kaikki muut, tai itsensä. Esimerkkejä.
Mutta jos on VAIN tavallinen ahdistunut tai masentunut ihminen, joka kuitenkin hoitaa päivän työt ja nousee sängystä, niin ei oikeasti ole sairas.
Mielen ollessa sairas törmää turhan usein edelleen asenteeseen, ei sinua mikään vaivaa, niskasta kiinni ja menoksi tai ei entisaikaan tuollaisia ollut, nykyajan hömpötyksiä.

Lehtien kannet kertoo julkkiksista, jotka ovat selättäneet masennuksen ja ah, elämä on taas niin ihanaa. Kuin mielensairaus olisi aina voitettavissa ja ohimenevää. Kuin se olisi jotain joka tulee ja pittää taistella ja voittaa. Koska niin tekevät muutkin.

Ei se aina ole niin. Minä olen koko ikänä kärsinyt ahdistuksesta ja muista mielen mustuuksista, silloin niitä ei voi voittaa, niiden kanssa pitää vain oppia elämään.

Minun jo kotoa opittu toimintamalli on kulissit. Kenellekään ei puhuta, asiat tehdään täysillä ja apua ei pyydetä. Silloin kukaan ei huomaa mitään. Toimi ensimmäiset 29 vuotta. Sitten tarvittiin lääkäriä ja oli avattava suu, ensimmäisen kerran.

Lääkärit huomasivat sen minkä minäkin, ei sille voi mitään, sen kanssa on vaan opittava elämään.
Yhä edelleen, hymyilen, teen asiat täysillä, suoritan ja puuhaan, enkä pyydä apua. Eli päällepäin ei huomaisi mitään. Päällepäin ei huomaa, että jokainen aamu on helvettiä ja ainoa helpotus on itsensä tappaminen.
Mutta koska olen päättänyt, että sitä en tee, se on poissa vaihtoehdoista. Päivät rakennan niin, että selviän. ja elämä olisi edes jokseenkin mielekästä. Joskus haluaisi kadulla huutaa tämän kaiken julki ja huutaa, että ymmärtäkää, mutta kun ei niinkään oikein voi.

Yksi suurimmista ongelmistani on luottamus. En luota ihmisiin ja yleensäkään siihen, että kukaan voisi minusta pitää. Olen mielestäni niin huono ja epäonnistunut, että kukaan ei voi oikeasti pitää minusta. Saati minä itse. Turvassa olen ainoastaan, kotini seinien suojassa, koska täällä kukaan ei minua näe, voin olla piilossa.
Uskon, että seurani on tylsää, olen liian hiljainen tai äänekäs, kotini on sekainen, olen lihava, olen ruma, olen epäonnistunut, olen lapseton, olen ylimielinen, olen laiska, olen tyhmä....
Lista jatkuu. Minun on vaikea uskoa, että kukaan oikeasti voisi pitää minusta ja jotkut jopa inhoavat minua.
Töissä koin olevani huono työntekijä.
Nytkun ole poissa työelämästä se heijastuu muualle. Ihanaan puutarha mökkiini, olen vakuuttunut, että pihani on paikan häpeä pilkku ja naapurini inhoavat minua, koska olen laiska ja aitanikin on liian pitkä, pihallani kukkii rikkaruohot, enkä osaa hoitaa puutarhaa. Lisäksi tosiaan laiskottelen, nukun ja luen.

En anna tämänkään näkyä, hymyilen silti ja poden huonoa omaatuntoa. Tiedän, että jokainen ei varmaankaan inhoa ja vihaa minua. Mutta tieto ei poista tunnetta ja tunne on niin vahva, että se voittaa minkä tahansa järkeilyn. Sitä ei vaan voi  "lopettaa". Kun on pienestä asti kantanut epäilyksen leimaa mukanaan, se on jo kuin virhe minun koodissa.
Sen kanssa on vaan opittava elämään. Tai elämään siitä huolimatta.

On elettävä, sairauksista huolimatta, jatkettava eteenpäin. Minuutti kerrallaan, tunti kerrallaan, hetki kerrallaan. Yritettävä voiuttaa tunteet järjellä. Astuttava aina vaan askel eteenpäin ja uskottava, että kyllä se jää kantaa.

Allun lapset

Pieni suunniteltu vahinko tapahtui ja meidän Allusta ( melkein 3 vuotta) tuli isä. Emo on naapurisaaren suomenpystykorva Reeta.

Myönnän, että suhtauduin todella kielteisesti Allun isyyteen, mutta jotenkin minut saatiin ympäri puhuttua.
10 viikkoa sitten maailmaan tupsahti Roope ja Riina.
Pentujen ulkomuotoa ja luonnetta tarkistelkessa, ei ole epäilystäkään Allun isyydestä.

Olemme Takkutukan kanssa kerran viikossa käyneeyt pentuja katsomassa.  Kehitys on ollut valtavaa ja Roope seuraa isänsä jalanjälkiä ainakin uimisessa. Luonteeltaankin ovat pennut tainneet tulla enemmän lapinkoiraan, kuin pystykorvaan. Viihtyvät lähellä.

Mikä sen ihanampaa elämää pennuille, kun saada kasvaa juosten ympäri saarta ja jäädä loppuelämäksi samaan tuttuun maisemaan.

Roope

Riina

Isi kanssa uimassa

Uitettu koira

Äiti Reeta

Isä Allu

Kuvia mökiltä

Tässäpä vähän kuvia pienen mökkini pienestä pihasta.

elämää varjoissa

Olen sustanut mökillä jo kolme viikkoa. Pakko myöntää, että välillä on ollut tosi ankeaa, kun on kylmää ja sateista. Valma-kissa ja Lippe-koira ovat täällä kanssani.

Onneksi on ollut läppäri ja netflix, on sentään ollut jotain tekemistä. Pihalla olen puuhaillut, pessyt kiviä, laittanut hiekkaa ja leikannut nurmekin jo aika monta kertaa. Katonkin olen putsannut, kahdesti. Ensin kaikki talven ja syksyn risut ja lehdet ja parin päivän päästä ,tonttini jättikoivu päätti varistaa kaikki norkkonsa kerralla.
Niitä muuten oli, aivam järjettömästi. Niinä parina lämpimänä päivänä kävin jo uimassakin, nyt oli taas veden lämpötila laskenut +9 asteeseen, joten saunasta kävin dippaamassa itseni veteen ja siinä se olikin.

Lippe toki viihtyy mökillä, mutta myös Valma-kissa on osoittanut viihtymisen merkkejä. Pari kertaa on karannut talon alle, mutta palasi omin päin sisälle mökkiin.

Linnunlaulu on maailman parasta musiikkia ja aurinko ja lämpö ovat aivan ihana asia.

Kuitenkin päiväpäivältä huomaan ahdistuksen, joka jostain syystä peittää minut kuin musta huntu.
Tänään menin laiturille istumaan, kuuntelemaan ja katselemaan vettä, jotta sieluni hiljenesi edes hetkeksi. Ei ole mitään kauniinpaa, kuin auringonsäteet veden pinnalla.

Maalla ollessani en voi olla miettimättä isääni, joka viihtyi mökillä, ihanalla mökillä, joka on nykyisin siskoni hyvässä hoidossa.
Tiedän, että sama ahdistus ja paino vaivasi isääni koko elämän. Ymmärrän häntä koko ajan paremmin ja paremmin. Tämä on helvettiä. Kipu joka jäytää saisällä ja se ei lopu.
Isäni etsi ratkaisua ja vastauksia, millä saisi kivun hiljenemään, sielun rauhalliseksi.
Isäni ei saanut vastausta työstä, ei menestyksestä, ei rakkaudesta. Ainoan jonkinlaisen rauhan hän löysi luonnosta, sen salatusta elämästä.
Kuitenkin viime vuosikymmeninään hän etsi vastausta lääkkeistä ja alkoholista. Sieltä sen löytää hetkeksi, mutta lopulta se on raaka tie joka tappaa.

Isälläni oli eräässä vaiheessa tapana kerätä pieniä kiviä, maalata ne mustaksi ja maalata niille silmät, sitten piilottaa niitä metsässä koloihin ja pieniin salaisiin paikkoihin. Sitten kun joku kurkisti sisään, sieltä tuijottikin silmät takaisin. Eräs perhe, jopa keräili näitä silmäkiviä tietämättään, että ne olivat isäni tuotoksia.

Koska tiedän kantavani samaa pimeyden huntua, jota isäni kantoi. Ainoa ero meillä on, että minä olen jo oivaltanut sen mitä isäni ei koskaan oivaltanut, tähän ei ole lääkettä tai parannusta, tämän kanssa on elettävä. Opittava rakentamaan elämä niin, että se on mahdollista. Viimeisinä vuosinaan, isäni ehkä sai jotain oivallusta tästä, muuttaessaan asumaan mökille, melkein ympärivuotisesti.

Tätä on vain kannettava, sen kanssa on elettävä. Mutta ainakin toistaiseksi olen huomannut, että se on mahdollista.

Epäsovinnaisesti mökillä

Aika kuluu niin nopeasti, tai oikeastaan hitaasti. Tämä on ollut helppo kevät, sillä lunta ei ole ollut, pääsi ajoissa mökille puuhaamaan. Tein sisällä isoja muutoksia. Siirsin pienenpienen keittiönurkkauksen, isolle lasikuistille, Ikea tarjosi halvalla hyvät keittiöhyllyt.Minä ja porani/ruuvinkiristimeni hoidettiin homma kotiin. Purinn kerrossängyn, monestakin syystä. Se vei tilaa, siinä oli huono nukkua ja niin harvoin on mökillä yövieraita, että silloin riittää varapatja, hirveän käteviä ne automaattisesti ilmalla täyttyvät, sähkökäyttöiset patjat, tyhjinä mahtuvat pieneen tilaan, täytettynä kevyt ja hyvä nukkua. Helppo täyttää, helppo tyhjentää. Uuden sängyn ostin Kontti-kirppikseltä, jalallinen hyvä runkopatja, ovelle tuotuna 45 e. Vanha kerrossänkykin pääsi hyvään käyttöön, koska kukaan ei sitä halunnut, se palvelee erittäin hyvin saunan polttopuina.
Ulkona olen haravoinut ja järjestellyt, nauttinut auringosta. Sain uuden kulkupelinkin, taitettavan jippo pyörän.Takkutukka sai viimeinkin vietyä oman vanhan armeijanpyöränsä pois ja tämä saapui tilalle.
Tästä se pikkuhiljaa lähtee käyntiin.

Aivoissa pyörii kokoajan . Pohdin minua, mökkiä, koiria, kissoja, elämää ja pakko myöntää, että raha näyttelee suhteettoman suurta osaa elämässäni, tai lähinnä sen puute. Tässä kuussa tuli kaksi ylimääräistä yhtiövastiketta, erilaisiin korjaustoimenpiteisiin. Itsehän nämä maksut hyväksyin kokouksessa, mutta kyllä se yli 300e kerralla kirpaisee. Sitten tuli mökin maanvuokra ja hoitomaksu 160e. Ne on ihmeen isoja laskuja, kun on pienet tulot. Halvaksihan puutarhamökin pitäminen tulee, vuodessa menee n.kahdesta- kolmeensataan jos ottaa mukaan verot ja sähkölaskun. Kun onni vielä soi, että mökin sain lahjana. Vuosien varrella mökkiin on rakennettu, kamina, kompostoiva käymälä, aita ja tehty pintaremonttia sisällä, että on siihen rahaa saanut kulumaan. Mutta kaikki on vain lisännyt käyttömukavuutta ja mökin arvoa. Vuokrasopimus kaupungin kanssa tosin päättyy vuonna 2020, mutta uskon, että kaupunki sallii puutarhailun jatkua. Toivottavasti.

Eläkkeellä olo on pikkuhiljaa alkanut toimia, pikkuhiljaa alan uskomaan, ettei tätä minulta pois viedä ja jatkuvuus tuo turvaa ja nyt ei tarvitse kolmen kuukauden välein perustella sairasloman jatkoa.
Pään MRI eli magneettikuvaus oli puhdas, eli kasvannaisia ei ole ja arvetkin ovat siistejä.

Unipolygrafian ja vähäisen REM-unen seurauksena on lääkkeenvaihto menossa. Venlafaxiini vaihdetaan Cipralexiin. Molemmissa on ollut ja tulee olemaan täydet annokset, joten lääkkeenvaihto on haasteellista. Hermot ovat kireällä ja iltaisin pahaolo. Kesäkuun alussa alkaa uuden lääkkeen vaikutukset näkyä.

Ahdistaa silti koko ajan, mutta onneksi siihen on niin tottunut, ettei se kokonaan suista raiteiltaan.

Kesällä mittariin tuleva 35 vuotta selvästä aiheuttaa pientä kriisiytymistä. Se on aikuinen ikä. Sitä miettii mitä on oikeastaan saanut aikaiseksi. Lapsia ei ole, uraa ei ole. Ei ole ruuhkavuosia ja hätää lapsista. Ei tässä enää nuorruta. Silmäkulmissa alkaa näkyä entistä enemmän ryppyjä ja aineenvaihdunta hidastuu hidastumistaan. Ikänsä tajusi, kun olin uimahallin pukuhuoneessa, laittamassa itseäni kaupunkikuntoon. Meikkasin suuren peilin edessä ja siinä oli lisäkseni kasi 16 tai 17 kesäistä tyttöä. Voi sitä touhunaa. Siinä juteltiin pojat ja typerät vanhemmat. Meikattiin ja katseltiin naaman ja ihon virheitä. Olisin siis voinut olla näiden tyttöjen äiti. Kiinnostavaksi heidän keskustelu muuttui, kun alettiin puhua lävistyksistä. Kielikoru oli selvästi se juttu, toisella se ilmeisesti oli. Toista neuvottiin kamalasti, että koska ja milloin se kannatti ottaa ja kertoako vanhemmille vai ei.
Pieni kaupunki kun on tajusin, että tytöt ovat menossa samaan paikkaan ottamaan lävistyksiä, jonne minä olin juuri menossa.
Tuli pieni paniikki, olenko aivan liian vanha lävistämään itseäni, koska minun iho alkaa jo vanheta ja halusin kaksi uutta microdermalia naamaan. Tyttöjen mielestähän olin ikäloppu. Mieti mitä itse teininä ajattelit 35-vuotiaasta, sehän on toooooosi vanha.
Otin lävistykset kuitenkin. Ollaan sitten se epäsovinnainen keski-ikäinen.

Vanhentumisen huomaa, myös, kun näkee julkisuudessa nuoria tyttöjä, joille tehdään kauneusleikkauksia. Näteille nuorille, hiukan yli kaksikymppisille. Eivät he sellaisia tarvitse, he ovat nuoria ja kauniita muutenkin. Vasta 4kymppisenä voi alkaa harkita tissien ja takapuolen nostoa, silloin ne ehkä oikeasti alkavatkin roikkua.

Eli olen eläkkeellä oleva, melkein 35 vuotias. Minut on tatuoitu ja lävistetty, en käytä siistejä kauniita vaatteita, tukka on lyhyt ja pinkki ja autollani on ripset. Puhun tyhmiä ja nauran paljon. Osaan kaiken ja olen itsepäinen. Kannattaa siis kiertää kaukaa ;)

Joki

Ahdistaa ja ahdistaa. Onneksi maassa ei ole lunta ja aurinkokin paistaa. Se onkin se ainoa hyvä puoli.
Kokoaikaiseen pahaanoloon on tottunut. Näen sen itse jokena, mustansinisenä viileänä hiljaisena jokena, jossa penkereet ovat mustat ja korkeat ja missään ei ole ketään, eikä muuta ole.  Nuorempana yritin uida ja kiivetä joesta pois, valuen sinne takaisin koko ajan. Ajattelin, että tähän on joku keino. Jotenkin täältä pääsee pois.
Liikunta, ravinto, rakkaus, ammatti, työpaikka, koti, raha, perhe, kauneus, laihuus, kuuluisuus, terapia, lääkitys.
EI.
Ajattelin, että on elämä ja sen ympärille rakennetaan lisää ja masennus on siinä ulkopuolella ja kun tarpeeksi rakentaa se katoaa.
EI.
Täytän kesällä 35, se ei ole ihan kamalasti. Tai riippuu mihin sitä vertaa. Takkutukan silmissä se ei ole paljon, teinityttöjen mielestä se on todella paljon.
Siihen, että olen aina sairastanut ahdistusta ja masennusta se on paljon, lähemmäs 30 vuotta ahdistusta on paljon.

Olen yhä edelleen siellä joessa.
En tiedä miten ajattelisin. Olen huomannut, että tämä onkin pysyvää ja sieltä joesta ei pääse pois, sinne ei pääse kukaan.
Siellä on yksin.
Lauantaina oli todella huono päivä. Pystyin hengittämään ja heijaamaan itseäni. Siinä hetkessä ymmärsin sen, tämä ei lopu, tämä kipu ei pääty, tämä kipu ei ole merkki helpotuksesta, tämä kipu ei johda mihinkään.
Synnytys on tuskallista ja kipu helvetillistä, mutta se johtaa johonkin, se johtaa lapseen ja kipu hellittää.
Minun kipu ei hellitä, eikä siitä synny mitään.

Onhan ymmärryksessä se hyvä puoli, että voin vaan kellua ja lopettaa uimisen ja kiipeämisen. Kellun, olen veden ympäröimänä, sitten matkalle tulee pyörre, joka imaisee sisäänsä. Sitten kelluminen jatkuu, uutta pyörrettä odotellessa.
Tässä pyörteessä on omat sääntönsä, koskaan ei tiedä millainen se on ja mikä merkittävintä siihen ei kuole, se ei tapa. Itse pyörre, ahdistus ei tapa, valinnat, jotka teen siitä selviytyäkseni voivat tappaa. Se sattuu, se on helvettiä, mutta se pyörre nauraa hiljalleen ja kuiskaa, että ei tämä lopu. Selviä tästä ja jää odottamaan seuraavaa.

Joessa on yksin pyörteessä on yksin. On helpottavaakin ymmärtää, että kukaan ei sinua voi vetää ylös, kukaan ei voi pelastaa.
lauantai-iltana juttelin puhelimessa Takkutukan kanssa, hän kysyi voiko auttaa ja on kamalaa vastata se minkä tiedän, ET. Olen oppinut tielläni sen, että kukaan ei voi kantaa taakkaasi puolestasi. Kuitenkin tein ratkaisun ja lähdin takkutukan luokse nukkumaan. Siellä on sentään kaksi koiraa, jotka aina iloitsee näkeemisestäni, tulee kainaloon ja on hiljaa.
Koska olen Takkutukan kotona, minun ei kuitenkaan tarvitse kantaa huolta koirista, vaan olla.

Kieltäydyn pyörteen kuiskaamista valinnoista, en valitse alkoholia, en huumeita, en lääkkeitä, en kuolemaa. Mutta ymmärrän jokaista, joka näihin ratkaisuihin päätyy. Ymmärrän täydellisesti jokaista, joka ei kestä pyörrettä.

Olen oppinut, että ei ole elämää, jonka ympärille rakennetaan ja masennus katoaa. Kuva onkin toisinpäin.
On masennus, jonka ympärille rakennetaan sellainen elämä, että pärjää.

Tämä on minun tarinani, minun elämäni. On niitäkin jotka nousevat joesta, tippuvat sinne aina joskus, mutta sieltä noustaan.

Jostain syystä, monesta syystä minun elämäni on joessa. Itken ja huudan miksi? Tämä on minun elämäni. Ainoa mitä voin toivoa, että siitä on edes jotain hyötyä, edes jollekin.

häpeää, häpeää,häpeää

Luonteeni on ollut hyvin herkkä jo pienestä pitäen, pienet asiat mursivat maailmani ja loukkasivat ja satuttivat. Mutta koska ajattelin, että kaikilla on kuitenkin samanlaista, olen vaan tyhmä ja huono.
Jokaikinen muistoni koulusta, sekä ala-asteelta, että yläasteelta ovat enemmän tai vähemmän huonoja. Ainoat onnenhetket, olivat perjantaina, kun koulu loppui ja kevät- ja joulujuhlapäivät.

Asuimme sen verran kaukana, että kouluun mentiin bussilla ja iltapäivisin oli joko taksi- tai bussikyyti kotiin.
Olin luokan ainoa tyttö, jolla oli pitkä koulumatka, kaikki muut asuivat kävelyetäisyyden päässä koulusta ja näin ollen viettivät myös vapaa-aikaa yhdessä.
Muistan vain, kuinka koin itseni tyhmäksi, huonoksi,lihavaksi ja rumaksi epäonnistujaksi. Jatkuvasti vaihtuvat opettajani, eivät auttaneet asiaa. Luulen, että ongelmani oli puhumattomuus. Olin hiljainen, kiltti ja huolellinen.
Inhosin läksyjä ja inhosin kokeita. Koin, etten osannut yhtään mitään. Koulussa etsin luokaltani aina kohtalotoveria, kokeiden palautuspäivänä. En ollut kiitettävän oppilaita, mutta en myöskään kuulunut siihen poikaporukkaan, joka sai kuutosia.
Ja sitten päästiin aineisiin, joihin ei voinut lukea. Liikunta, käsityö, kuvaamataito. Joukkuelajeja, ja oli yksilölaji niin kaikki katsoivat. Minä en kertakaikkiaan osannut. En kiivetä köyttä, en saanut hernepussia koriin, pituushyppy oli hepreaa ja pesäpallomailalla ja minulla oli vihasuhde. Minut valittiin aina viimeisenä kaikkeen, olihan minulla kaiken lisäksi silmälasit. Sitten mokasin pahasti kuulantyönnössä, pääsi pieru.
Ne olivat vasta kesälajeja, helvetti repesi, kun tuli talvi. Hiihto ja luistelu, pakko oli osallistua. Piti aina miettiä miten saa sukset kouluun. Ensin, että sai monot jalkaan, sitten sukset auki siitä nipusta mihin ne oli laitettu ja monon laittaminen sukseen, ylivoimaista. Yksi pahiompia muistoja, toiselta luokalta oli, kun hiihdimme koulun pururataa ympäri, siellä oli ylämäki ja siihen tyssäsi minun matka. En vain päässyt ylös, kaikki muut oli menneet ja itkuhan siinä tuli. Onneksi kaksi poikaa oli vielä lähtenyt toiselle kierrokselle ja löysivät minut. He hakivat paikalle opettajan, joka ainakin muistoissani oli aika vihainen siitä, että miksi minä siinä olen, miksi en ota suksia pois.

Sisäinen kokemus huonommuudesta ja tyhmyydestä, kasvoi ja kasvoi. Kuitenkaan en asiasta puhunut kenellekään, en jotenkin ajatellut, ettei tämä ole normaalia. Perheemme omat ongelmat eivät myöskään välttämättä antaneet tilaa lapsen kivuille.

Oli vanhempien avioero ja muuttoja ja uusia isä-ja äitipuolia ja sen takia jouduin yläasteelle uuteen suureen kouluun, aivan yksin. Se oli piinaa. Olin yksin ja koulukiusaamisen kohde. En kertonut kenellekään. Hiihtää ei enää tarvinnut, mutta luistella kyllä. Onnistuin silti puhumalla, välttämään ringetten peluun ja sain luistella yksin ja rauhassa.
Valinnaisaineet kahdeksannella luokalla helpottivat elämää, ei enään kuvaamataitoa, käsitöitä ja musiikkia. Mutta virheekseni valitsin ranskan-kielen opinnot. Niitä tunteja pelkäsin, se oli hirveää selvisin sain päästötodistukseen kauniin kuutosen.

Lukiossa olo alkoi helpottamaan, luokattoman lukion vapaus oli ihanaa. Pystyi valitsemaan aineita, joita halusin ja lukemaan vain pakolliset kurssit, niistä aineista joista en pitänyt.

Lähemmäs 30 vuotta olen silti kantanut sisälläni häpeää huonoudesta ja epäonnistumisesta. Se ei tunnu menevän pois millään ( aika kaikkea kokeillut) tietysti iän myötä sitä oppii edes hiukan antamaan itselleen anteeksi ja ymmärtämään.

Mutta minä häpeän itseäni, vertaan toisiin ja huomaan, etten kykenekään toisten kanssa samalle tasolle. Tärkeää on huomata, että MINÄ koen, että minä en yletä sille tasolle minne muut yltävät. Osaamista ja tietämistä voi aina feikata, mutta ei sitä mikä näkyy ulospäin.
Ulospäin näkyy vartalo. Minä häpeän itseäni, vartaloani, mustia silmänalusiani, kaksoisleukaani, kaikkea, mitä näen peilistä.

Kuulen jo päässäni sanat, sinä olet aikuinen ihminen, lopeta jo tuollainen se on niin lapselllista. Mutta en kykene, häpeä on kuin koodi joka on rakennettu minuun niin syvälle, ettei sitä pysty muuttamaan. Häpeästä huolimatta teen silti asioita, käyn uimassa, käyn julkisessa saunassa, käyn kuntosalilla, näytän naamani ihmisten keskuudessa. Puhun, olen, kirjoitan. Häpeä on koko ajan läsnä, olen tietoinen siitä koko ajan , mutta silti valitsen tehdä asioita. Voittaakseni edes hiukan häpeää ylikompensoin asioita. Teen kaiken täysillä, ainakin yritän. Olin varmaan pelottava työkaveri, sillä minä tein ja hoisin kaiken, ennenkuin kukaan muu kerkesi. Olen ihmisten seurassa sosiaalinen ja iloinen, hoidan velvollisuuteni ja olen aina valmis, jos joku pyytää jotain. Väsyttävää. En osaa muuta, sillä jos tekisin jotain muuta, minun huonouteni ja tyhmyyteni selviäisi, eikä kukaan tahtoisi olla kanssani tekemisissä.

Välillä tuntuu, että minussa elää kaksi eri ihmistä. Minussa asuu se, joka tietää ja ymmärtää miksi. ja sitten asuu se, jolla on ne tunteet. Nämä kaksi ihmistä minun sisälläni eivät yhdisty. Tiedän ja ymmärrän, mutta tiedosta huolimatta, en kykene muuttamaan tunteitani. Se on jopa mietityttänyt hoitavia psykologejani. Minulla on valtavasti tietoa ja ymmärrystä, mutta se ei auta mitään. Yrittämisen puutteesta se ei johdu. Onhan tässä viimeiset kuusi vuotta oltu hoidon piirissä, mutta lähtöpisteessä ollaan.

Tämän kanssa on vain opittava elämään. Koodi on pielessä, sitä ei ehkä koskaan saa korjattua, sen kanssa on elettävä.
Kun sulkee pois vaihtoehdon lopettaa olemassaolonsa, ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin kestää. Selvitä. Masennus ja ahdistus, ei ole tappavia tauteja, mutta ne ovat tauteja, jotka nakertavat hiljaa sisältä, eivätkä päästä irti.
Mutta sen kanssa on vain elettävä.

hiljaisuus

Nyt ollaan jo helmikuussa, kireimmät pakkaset ovat väistyneet ja nenän uskaltaa jo laittaa ulos. Autokin hyrrää iloisesti, kovilla pakkasilla sen akku hyytyi.
Vuodenvaihteessa alkanut eläke on alkanut nyt vasta hiukan vaikuttamaan. Hiljaisuus on laskeutunut. Kohina ja huuto kuntoutumisesta ja paranemisesta on loppunut. Nyt on vain hiljaista. Helpotus, ei tarvitse seurata työtilannetta hoitoalalla, ei tarvitse harkita kuntouttavaa työtoimintaa. Ei tarvitse perustella kenellekään yhtään mitään ja nyt minulla on status, olen eläkkeellä. Ei tarvitse selittää kuntoutustuesta ja vastata kysymykseen aiotko palata töihin.
Kuulostaa oudolta, mutta viimeinkin olen siinä tilassa jota olen halunnut jo vuosi, vuosia sitten. Saan vain olla. Kukaan ei voi tulla ja vaatia. Ei tarvitse yrittää enää.

Toki ainainen rahapula on vieraani. Tietyt asiat elämästä pitää karsia, onneksi se ei ole ollut minulle ongelma. En ole enää vuosiin käynyt kampaajalla. En käy ravintoloissa, en juo en polta. Shoppailu on pois laskuista ja jos himo iskee on pelastuksena onneksi isot kirpputorit.
Saan kuussa käteen 1150e ja sillä on elettävä. siitä maksetaan asumiskulut, auto, ruoka, puhelinlasku ja internet, sähkölasku ja vakuutusmaksut ja lääkkeet ja mahdolliset lääkärikustannukset ja eläintenruoka, joka ei kamalasti maksa.
 Ei mitään ylimääräistä, ei lehtiä yms. En käy elokuvissa, enkä matkustele.
Kirjasto on olemassa, kuntosalilla saan käydä niin paljon kuin jaksan. Hiusvärit ovat aika halpoja.Meikit kestävät pitkään ja en oikeastaan tarvitse mitään, minulla on vaatteita. No kenkään piti laitattaa uusi vetoketju. Naamanpuhdistusaineet ostan Lidlistä ja maailman paras kasvorasva Nivea Creme on käytössä. Olen aika säästeliäs, en pidä kotona sähkölaitteita koskaan stand by-tilassa, en turhia valoja kotona, lämmitys on minimissä. Osaan ommella ja kutoa.
Ruoassa on säästettävä eniten, sillä ruoka on kallista. Rainbow, x-tra ja muut halpistuotteet ovat melkein aina ihan yhtä hyviä kuin merkkituotteet. Lidlistä saa halvalla maitoja, jogurtteja yms. Lähelläni sattuu myös sijaistsemaan Atrian tehtaanmyymälä, josta saa välillä äärettömän halpaa lihaa. Ja jos iskee totaalinen pula, on täällä ruoanjakelupisteitä ja leipäjonoja ja niistä saa mahtavaa ruokaa.Kerran tuttuni sain viimeisen myyntipäivän omaavaa graavilohta.

Käymme Takkutukan kanssa silloin tällöin ulkona syömässä. Kriteerinä on noutopöytä ja alle kympin hinta. Sellaisia paikkoja joissa kriteerit täyttyy on paljon.
Välillä on kuitenkin pakko herkutella, patongilla ja juustolla tai mehulla tai muulla hyvällä. Vähän karkilla ja suklaallakin.

Koska rakastan elokuvia ja musiikkia, olen sekä Spotifyn, että Netflixin asiakas. Elokuvia ja musiikkia riittää, aika pienellä kuukausi hinnalla.
Eläkekortilla saa myös onneksi alennuksia, kuten VR:ltä ja uimahalleista.

Ärsyttäähän se välillä, mutta nyt on asiat näin. Minulla on asunto, josta osa on vielä pankin. Auto ja ihana pieni kesämökki. Se on aika riittävästi, kun siihen vielä laskee karvakaverit ja Takkutukan. On minulla myös ihania ystäviä.
Tykkään olla kotona, rauhassa. En kaipaa elämääni säpinää en toimintaa. kaipaan HILJAISUUTTA. ja sitä minulla juuri nyt on.

Merilehmä

No nyt sitä tekstiä sitten tulee. Olen koko ikäni kärsinyt erilaisista syömishäiriöistä ja kehonkuvan vääristymistä. Olen nähnyt itseni aina merilehmänä, oivalsin sen vasta kun näin merilehmän kuvan. Söpö otus sinäänsä.
Tätä merilehmä tunnetta on viimeaikoina lisännyt se, että viimeisten vuosien aikana olen lihonnut. Töiden lopettaminen, sekoitti syömisen lopullisesti. Vähän aikaisemmin loppui liikunnan harrastaminen, kun ei vain jaksanut. Ymmärsin sen kun lenkille lähtiessä väänsin itkua.
Vaakaa minulla ei ole ollut enää vuosiin, joten painosta en tiedä, enkä halua tietää. Vaatteet kertovat kyllä, että takamus ja lantio on tainnut hiukan levitä.

Olen aina taistellut vallalla olevaa kauneuskäsitettä vastaan. Laiha, pitkätukkainen ja hyvin klassisen kaunis. Koska harva meistä oikeasti on sellainen.  Oikeasti suurimmalla osasta naisia on peppua, reittä ja mahaa. ja Selluliittiä. Tissien alla pysyy kuulakärkikynä ja naamassa on ryppyjä.
Kaiken tämän tiedän  ja silti en pysty hyväksymään omaa vartaloani. En pysty hyväksymään sitä, että minä en ole mallinmitoissa ja naamani ei välttämättä täytä klassisen kauneusihanteen piirteitä. Kuten tätini kerran sanoi siskoni ovat klassisen kauniita, mutta  minä olen sellainen omannäköinen.

Koen itseni vastenmieliseksi ja häpeän itseäni. Vuodenvaihteessa, saatuani eläkepäätöksen, sain myös oikeuden käyttää halvalla kaupungin uimahalleja. Uimista en niinkään ajatellut, vaan hallissa olevaa kuntosalia. Siellä edes hiukan kunto kasvaa ja mikä tärkeämpää, saan tekemistä ja struktuuria päiviini. kerran viikossa käyn myös läheisessä kylpylässä vesijuoksemassa ja nauttimassa porealtaasta. Sinnekin pääsen eläkeläisenä hiukan halvemmalla.

Ainoastaan itsepäisyyteni ansiosta käyn salilla ja uimassa. Sillä se häpeä, mitä koen vartalostani on joka hetki läsnä. Vaikka suurin osa kanssakäyttäjistäni on mummoja ja pappoja, oman vartalon häpeä on silti suunnaton. Kuulen mielessäni paheksuvat lauseet, siitä kuinka näin nuori on päästänyt itsensä tuohon tilaan. Salilla jossa käyn on seinällä yksi peili ja joka kerta silmäni osuessa siihen häpeän. Häpeän ollessani laitteissa ja kaikista pahin ovat teini-ikäiset tytöt, joita uimahallissa päivisinkin pyörii. Kuulen heidän ajatuksensa, että toivottavasti minusta ei tule tuollainen aikuisena, hyi yök.

Tiedän, että näin ei ole, mutta vartaloasiassa tunne voittaa järjen 100-0. Tuskin kukaan edes kiinnittää huomiota vartalooni ja jos kiinnittää, se johtuu tatuoinneistani. Salilla tai uimassa ollessa on vielä enemmän haavoittuvainen, koska siellä olen ilman meikkiä. Ihan puhdas oma itseni.

Koska muissa yhteyksissä minulta on otettu paljon verikokeita, on tulokset aina olleet hyviä kolesterooli, hemoglobiini, kaikki. Eli terveyteni on hyvä. Sen suhteen ei pitäisi olla ongelmaa.
Ongelma on puhtaasti korvien välissä, sillä mitä väliä sillä olisi vaikka painaisin mitä, jos olen terve.

Olen kasvanut kodissa, jossa on ollut omaa vartaloaan inhoava äiti ja laihoista naisista pitävä isä. Eiköhän se ongelman alkuasetelma ollut siinä. Siihen päälle kun kertyy huonoja kokemuksia omasta itsestään, yksinäisyyttä ja hylkäyksiä on soppa aikamoisen valmis.
Ongelman tietää olevan syvällä korvien välissä silloin, kun kenenkään todisteleminen siitä, että olen ihan hyvännäköinen ei auta.
Koska ne valehtelee, koska ei ne muutakaan voi sanoa.

Laihuus ja kauneus ei takaa onnea, ne ei takaa menestystä, ne ei takaa rakkautta, ne ei takaa yhtään mitään.
Siltikin häpeän vartaloani. Siltikin kuvitelmissani olisin parempi ihminen, jos olisin laihempi. Minun ei tarvitsisi hävetä. Silti tiedän, koko elämäni olen hävennyt vartaloani, olin sitten minkä painoinen tahansa. Vartaloni on aina ollut mallia muodokas, peppua ja reittä on aina ollut.
Olen aina ihaillut kahta vanhempaa siskoani, he eivät ole samaa mallia kuin minä, he ovat kauniita ja laihoja.Miten voi olla kaksi kaunista ja yksi ruma? Elämässään asioita saavuttaneita.
 Arvatkaa muuten mitä?
Tämäkin on minun päässäni, sillä he painivat aivan samojen asioiden kanssa. Mutta pieni ääni päässäni huutaa juujuu, ihan totta, läski, mikä läski.

Inhoan kun varsinkin nyt vuoden alussa joka paikka huutaa, elämänmuutosta ja laihdutusta. Laihduttaneet ovat suuria sankareita. Superdieetit ja fittnes-kisat. Joka lehdessä hymyilee onnellisia laihtuneita ihmisiä.
Se tukee pääni pikkuääniä, laihduttaneet ovat onnellisia ja kauniita ja elämä on muuttunut pelkillä ruusuilla tanssimiseksi. Ei ole, mutta se kuva meille annetaan. En edelleenkään usko superdietteihin, vaan NORMAALIIN syömiseen.
Meille ei anneta kuvaa terveydestä ja hyvästä elämästä, meille kerrotaan että laihuus on kaiken avain. Laihtuminen on avain, jos lihavuus tai pyöreys vaarantaa terveyden. Mutta jos on perusterve ja pyöreä?
Laihtua pitäisi silti.
Toisen tavatessa ihmiset  kehuu jos joku on laihtunut. Oletteko koskaan kuulleet kenenkään sanovan, että olet saanut lihaa luiden päälle, tosi hyvän näköistä?

Kauneuteen ja ihanuuteen kuuluvat vahvasti myös pitkät hiukset. Jokin pieni osa minusta on aina taistellut sitä vastaan, minulla on suurimman osaa elämästäni ollut lyhyet hiukset. Usein tulee hetkiä, että tekisi mieli kasvattaa hiuksia. Arvatkaa taas miksi? Jos olisin kauniimpi, pitkässä tukassa, peittäisi paremmin oudon naamani, lyhyessä tukassa, kun naamaa ei voi oikein peittää.

Nauran tälle ja silti tuska ja ahdistus vartalostani on aivan valtava. Tiedän, että ongelma on korvien välissä, syvällä ja tiukasti istuvana. Se on ollut siellä aina. Ja sitä on äärettömän vaikea lähteä purkamaan.

Haluaisin, että jokainen nainen voisi rakastaa vartaloaan. ( juu miehet myös) oli millainen kukkakeppi tai tankkiauto tahansa. Haluaisin nähdä mainoksissa oikeita naisia, oikeiden selluliittien kanssa.
En haluaisi yhdenkään nuoren naisenalun, joutuvan kokemaan kipua vartalonsa takia. Haluaisin nähdä enemmän muotojen ylistystä ja vähemmän superdieettejä ja painonpudotusohjelmia.

En haluaisi kenenkään joutuvan kokemaan samaa häpeää vartalostaan, kuin minä.
Muistakaa kehua läheisiä, kertoa heidän kauneudestaan ja ylistää heitä, olivat he millaisia tahansa.

Jops nyt haluaa televisiosta katsoa jotain hyviä lifestyle ohjelmia, jossa korostetaan, että olet hyvä juuri tuollaisena on loistava esimerkki Nätti nakuna ja Tyyliä vai ei, näissä ohjelmissa opetellaan tuntemaan vartaloa ja tekemään kaunista siitä mitä on.

Lukuvinkkejä:
Kirsi Virtanen : Lupa olla Nainen
Anna Johansson : Norsu nailoneissa

kevätkausi

Pitkä päivitystauko. Ei ole ollut mitään sanottavaa. Välillä on sattunut, kuin pientä oravaa ja välillä on vain halunnut vetää unta palloon.

Vuodenvaihde helpotti, siirryttiin virallisesti kevätkaudelle. Tästä ei ole suunta kuin ulospäin.
Potkaisin vuoden vauhdilla käyntiin. Ostin eläkeläisille tarkoitetun kuntokortin, olla saa vapaasti käyttää kaupungin uikahallien palveluita vuoden ajan. Hintaa tuolla kortilla oli 57e, ei paha.
Uiminen ei niinkään ollut mielessäni vaan uimahalleissa olevat kuntosalit.
Olen päättänyt alkaa kuntoilemaan. Paristakin syystä. Ensinnäkin olen viimeisen vuoden aikana lihonnut a se saa minut vielä entistä enemmän inhoamaan itseäni, housut ei mene jalkaan, ei voi pitää mitään tyköistuvaa.
Tiedän, että ongelma on suurempi korvieni välissä, mutta ainakin tulee parempi mieli kun teen asialle jotain.
Toinen syy on ajankäyttö, tuleehan tehtyä päivisin jotain järkevääkin ja kun on kerran kortin hinnan maksanut ei tarvitse stressata siitä rahan menosta.

Olen huomannut kuntosalitreenauksen oikeastaan aika mukavaksi.Uimahallin kuntosali on hyvin pelkistetty, laitteet ja taitaa seinällä olla yksi peili, ikkunoita on ulos ja uima-altaalle päin. Käyn salilla aamupäivisin ja silloin siellä on meitä eläkeläisiä, eli mummoja ja pappoja, eli ei tule suoritus paineita. Kaikkea saa tehdä omassa tahdissa ja siinä järjestyksessä kuin haluaa. Vaikka hikoan toistoja tehdessä ei kuitenkaan, tarvitse olla verenmaku suussa pulssi sataa pamppaillen.
Se on itseasiassa ihmeen mukavaa.

Tutkimuksiakin on ollut ja tulee olemaan. Kävin vuoden vaihteen jälkeen neurologian poliklinikalla, nukkumiseni takia, joka on hiukan levotonta ja ei niinkään rentouttavaa.

Lääkäri päätti, että minulle tehdään unipolygrafia, eli tutkimus jossa nukun yön sairaalahuoneessa, jossa nukkumiseni videoidaan ja päästäni mitataan aivosähkökäyrä. Odotan mielenkiinnolla.
Lääkäri totesi, että päästäni on myös hyvä ottaa magneettikuva, koska sitä ei ole kuvattu sitten vuoden -87 aivokasvainleikkauksen, tuskin siellä mitään on, mutta ei se haittaakaan.

Tässä pieni päivitys elämästäni, jospa jaksaisin joku kerta kirjoittaa enemmän.