Syömisen oravanpyörä

Yritän kirjoittaa heti, kun tulee asioita mieleen. Tässä on pari juttua, joiden myötä toivon kirjoitusinnon palautuvan. Olen puhelinfriikki, puhelimeni on aina vimpan päälle, ja puhelimella hoidan surffailun somen ja joskus jopa soitan jollekin. Tai joku soittaa minulle, se on kyllä harvinaista. Sain viime loppu syksynä Takkutukan vanhan IPad minin, käytän sitä eniten lukemiseen. Olen päässyt e-kirjojen makuun ja löysin unelmani, eli Fabula-nimisen palvelun. Fabula on kuin kirjojen spotify, kuukausimaksulla käytössäsi on suomalaisten pienkustantamoiden e-kirjoja, niin paljon kun jaksaa lukea ja vähän enemmänkin. E-kirjat ovat mainioita. Kulkevat mukana viemättä tilaa, pysyvät aina siinä kohdassa, johon lopetit ja voit lukea monta kirjaa yhtäaikaa ja silti kirjat pysyy järjestyksessä. 

Toki on muitakin e-kirja palveluita, mutta tämä on suosikkini.

No niin tästä pääsemme takaisin kirjoittamiseen. Läppärini eli kannettava tietokoneeni jäi hyllylle pölyttymään, sillä puhelimellakin hoitui kaikki tarvittava ja sitten sain tämän IPadin.  Se siis sopii hyvin lukemiseen ja sillä on hyvä käyttää crome castia, jonka kautta katson telkkarista netflxiä, viaplayta, you tubea ym. nettipalveluita. No niin IPadissa on yksi ongelma se on Apple-laite ja siinä on OS X käyttöjärjestelmä ja minä olen tottunut Android-käyttöjärjestelmään. Aina menee nappulat sekaisin ja hermo kiristyy. Blogger, jossa kirjoitan blogiani on Googlen ohjelma ja se nyt vain pelittää paremmin Android-laitteessa. Kirjoittaminen IPad minilllä on hankalaa. Tänään kuitenkin päätin ostaa sen Android- tabletin ja se saapuu ensi viikolla, josko kirjoittaminen helpottaisi. Tuo osamaksu systeemi on kyllä köyhän pelastus.

 

Siitähän minun ei pitänyt kirjoittaa, vaan syömisestä. Se on ollut minulle aina ongelma tai no viimeiset 25 vuotta. Pienenä olin vain kranttu.

Olin ehkä kymmenen, kun tajusin peilistä katsoessani, että olen ruma ja lihava. Myöhemmin katsoessani valokuvia, voin sanoa, etten ollut kumpaakaan. Silmälasit, hammasraudat, epävarma, kömpelö, alisuorittaja ja ahdistunut. Ei niin hyvä yhdistelmä. Kotonakin oli todella epävakaata mm. vanhempien todella vaikean avioeron vuoksi.  Jonkun verran kiusaamista oli jo ala-asteella, mutta se paheni, kun vaihdoin koulua ylä-asteelle mentäessä. Täysin yksin, jo pelkästään seiska-luokkalaista oli lähemmäs 200. Mutta kenellekään en kertonut, onneksi pahin kiusaaja vahtii koulua ja vähitellen kiusaaminen laantui.

Oksentelu ja paastoamaan taisi olla pahinta lukioissa. Minä kun omaan vartalomallin, jonka olen perinyt äidiltäni. Vyötärö on kapea, mutta lantio, reidet ja takamus sitäkin muhkeammat. Laihuus on kauneutta ja kauneus takaa, että sinua rakastetaan. Näin se ei ole, mutta minun pääni taistelee yhä edelleen tuota "totuutta" vastaan. 

Painoindeksini osoittaa, että olen ylipainoinen, toisaalta painoindeksi ei kerro kaikkea, vaatteista riippuen olen kokoa 38-44. Veriarvot kuitenkin ovat ihan mallillaan.Ruoka on minun lohtuni, minun rakastajani. Eikä mikä tahansa ruoka, vaan suklaa ja rasva ja sokeriin vähän. Berliininmunkki on parasta mitä tiedän. 

Ja sitten se paholaisen ympäri ja ympäri pyörivä karuselli. Herkut helpottavat oloa ja tuovat iloa elämään. Alkoholia, tupakka enkä kolmiolääkkeitä käytä. Syön ja helpottaa, mutta morkkista iskee heti, kun tunnen sen berliininmunkin valuva reisiini. Tunnen kuinka mahani kasvaa ja naamani leviää. Toinen vaihtoehto on olla syömättä, mitä siitä seuraa, hiukan iloa, kun naama ei leviä, saati takapuoli, mutta hurjaa tyhjyyttä ja herkun himoa.

Tähän kaikkeen ei ole vastaus, mikä nyt on muotia, eli sokerin syömisen lopettaminen, sokerihan on myrkkyä ja vähintään tappaa. Vaikka lopettaisin herkuttelun jää minuun aukko, joka tarvitsee täyttää. 

Mennään asioiden ytimeen. Siellä on aina mukavaa, kuunnella raakaa totuutta.

Minä haluan olla laiha, koska laiha on kaunista ja kaunista rakastetaan. Minä haluan, että minua rakastetaan, haluan olla rakastettu, ihailtu ja haluan, että minusta välitetään.

Kaikki ymmärtävät, että laihuudella ei oikeasti ole asian kanssa mitään tekemistä. Mutta pienissä aivoissani asia on näin vääristynyt, enkä suinkaan ole ainoa.

Oikeasti minun ongelma on minun pääni ja ne perusteet joille minut on rakennettu.

Minä en osaa olla rakastettu, minä en osaa ottaa vastaan rakkautta, saati ymmärtää, että joku voisi pitää minusta. Että minussa olisi jotain hyvää saati arvostettua.

Ehkä synnyin liian herkkänä. Ehkä kotini epävakaus ja elämämme outous vahingoitti minua liikaa. Kukaan ei osaa sanoa. Ei lääkärit ei terapeutit ei psykologit, ei ketkään. 

Minä ymmärrän tämän kaiken, mutta en kykene sitä muuttamaan. Silti yritän. Jos vain olisin kauniimpi, tai pahempi tai fiksumpi tai hiljaisempi tai kovaäänisesti tai taitavampi tai mitä vaan. Ehkä sitten.

Mutta ongelma on minussa. Minun päässäni. Minun mielessäni.

Sen kanssa pitää mennä. Päättää, että tuo tykkää minusta, vaikka en sitä niin koe. Eräs herra sanoi minulle nähdessämme, että siinähän on kylän kaunein tyttö. Olisin voinut nauraa ja pyytää häntä menemään optikon luokse. Mutta hän sitä oikeasti varmaan tarkoitti. Päätin kuitenkin vain hymyillä ja kiittää kohteliaisuudesta. Mennä niillä säännöillä mitkä jossain muualla pätevät ja unohtaa oman maailmani säännöt, koska muut eivät niitä ymmärrä ja niissä on jotain pahasti vialla.