Joulu 2018

Tänään on jouluaatonaatto. Sanahirviö.
En saa oikean kokoista fonttia  esille, eli jos teksti näyttää oudolta, niin siitäpä se johtuu.

Joulu on hyvin tunteita herättävä juhla. Varmaan ainoa juhla, joka herättää näin paljon tunteita.

Ennen vanhaa joulu oli juhla, jolloin panostettiin syömiseen ja peseytymiseen. Eläimet piti myös muistaa. Joulu oli vuoden tärkein juhla.
Pimeys vaihtui hiljalleen valoon ja vuosi päättyi .
Sitten kirkko laittoi oman lusikkansa soppaan ja päätti, että ympätään Jeesuksen syntymä tähän samaan ja saadaan kirkollinen juhla.

Siitä se juhla on vuosien saatossa jalostunut.

Pienenä joulu oli mukava juhla. Sai karkkia ja lahjoja.
Tykkäsin.
Tykkään jouluvaloista.
Kuusi oli mielestäni ihana, se tuoksu ja ne valot hämärässä.
Sai katsoa telkkaria.

Kasvaessani joulu on herättänyt minussa monenmoisia tunteita. Ikävää ja ahdistusta lähinnä.
Kipuilua siitä, että ei ole perhettä, jonka kanssa joulua viettää.
Isäni oli äärettömän ahdistunut joulusta.

Vuosien aikana olen käynyt tunneskaaloja läpi. Tämä joulu on ensimmäinen, kun en ole kuolemassa ahdistukseen.
Nautin joulutähden antamasta valosta. Hiljaisuudesta ja rauhasta. Ulkona on postikorttikeli. Onhan se kaunista.

Mietin paljon syksyllä miksi joulu ahdistaa.
Se ahdistaa siksi, että joudun kaikille myöntämään, että olen sössinyt elämäni niin pahasti, että olen joulun, vuoden tärkeimmän juhlan, ilman perhettä.
Helpottaa, kun kerron sen näin julkisesti, olen sössinyt elämäni niin, että minulla ei ole perhettä.
Nyt se on sanottu, eipä ollut niin kovin vaikeaa.

Onneksi löysin seuraavan aiheen, joka harmittaa ja suututtaa.
Vieressäni on iso koulu ja asun lähiössä, jossa on paljon kerrostaloja, rivitaloja ja omakotitaloja.
Kun katselen koulun lapsia ja kotien ikkunoita, muistelen sitä iloa, joka itselläni pienenä oli, kun Joululoma alkoi.
Karkkia ja lahjoja ja mikä tärkeintä, ei koulua.
Silti tiedän, että siinä oppilaiden isossa joukossa on niitä lapsia, joilla joulu ei ole onnellinen.
Jouluun, kun pistetään niin paljon toiveita.
Sitten aattoiltana räjähtää. Pinna palaa. Nyrkit heiluu, huutoa kuuluu ja alkoholia kuluu.
Vetäkää rauhassa viinaa,  niin pitkään, kun talossa ei ole lapsia.
Mutta, kun lapsia tulee kuvaan, niin minulta menee hermo.
Kyllä, jouluyönä tehdään niitä keikkoja, missä kotiin menee, poliisit, sosiaalityöntekijät ja ensihoitajat. Lapset ovat kauhuissaan, äidillä on silmä mustana ja isä sopottaa kännissä.
Tai molemmat vanhemmat ja vielä isovanhemmat päälle.
Näille lapsille joulu on pelkoa ja pettymystä, vuoden tärkein juhla.

Suututtaa ja harmittaa.

Sitten on köyhyys. Onneksi köyhille perheille on paljon erilaisia  keräyksiä, sekä ruuan, että lahjojen muodossa. Yritetään edes.
Silti, joulun pitäisi olla lapselle juhla, josta jää hyvät muistot.
Kiilotan kuortani, mutta vähistä varoistani annoin pari kymppiä keräykseen, jolla ostetaan ruokalahjakortteja varattomille perheille.
Koska mielestäni on tärkeämpää, että joku lapsi saa ruokaa, ennemmin, kuin minä suklaata.

Alkoholia ja väkivaltaa vastaan, ei ikävä kyllä ole keräyksiä.
Turvakodit ovat auki jouluna, niihin voi ainakin lahjoittaa esim. leluja. Ainakin joskus oli myös puhelinpäivystys lapsille ja nuorille.

En voi muuta, kuin toivottaa rauhallista ja turvallista joulua kaikille!
Turvallista joulua toivon etenkin niille mahtaville ihmisille, jotka ovat töissä jouluna, tehdäkseen muiden joulusta paremman/turvallisemman/mahdollisen.
Ja kas kummaa yleensä nämä ihmiset ovat sieltä palkkataulukon alaosasta.
Eli poliisit, palomiehet, ensihoitajat, sairaanhoitajat, lähihoitajat, lastenhoitajat, perushoitajat.... ja kaikki vapaaehtoiset.
Kiitos teille.

Häiriö syömisessä

Luulen, että ihmosten ensimmäinen mielikuva puhuttaessa syömishäiriöstä on luurangonlaihaksi laihtunut anorektikko.

Harvoin tullaan ajatelleeksi, että normaalipainoiset, saati muodokkaat ihmiset ovat syömishäiriöisiä.
Jos on normaalinkokoinen, mitäs ongelmaa siinä silloin muka on ?
On siinä.

Vähän omaa historiaani.
Olin alle kymmenen, kun tajusin olevani ruma ja lihava.
Vääränlainen. Kaikki muut tytöt oli jotenkin kauniita ja tyttömäisiä.
Ongelmana oli myöskin jo silloin omaamani vahva oma tyyli . Halusin lyhyen tukan, sellaisen  Annie Lennox meets MacGyver.

Vaatevalintani saattoivat myös olla hyvin omalaatuisia.
Kotitilanne oli hyvin vaikea.
Sairastin aivokasvaimen vuonna 1987, sen jälkeen isäni sairastui henkisesti ja vanhempani alkoivat puuhaamaan avioeroa.
Olin ujo ja ahdistunut. Silloin toki minut koettiin vain kiltiksi ja se oli silloin hyvin tavoiteltu ominaisuus. Huolellisuus ja käytös aina kymppi.

Siitä lähtien olen laihduttanut. Onnistumatta siinä koskaan.
Nyt melkein 40-vuotiaana arvet ovat jo niin syvät, että saaneeko niitä koskaan korjattua.
Lukioaikoina aloin oksentelemaan. Himoliikkujakin olin. Silti, koska tunnesyöjä, en koskaan laihtunut, niin, että kukaan huolestuisi.

30-vuotiaana, kun sain viralliset diagnoosit, lopetin liikkumisen, en enää jaksanut. Lihoin 20 kiloa.
Kärsin.

Miten ongelmani näkyvät elämässäni nykyään? No joka päivä ja paljon. En kykene syömään tai juomaan yhtään mitään miettimättä mitä se vartalolleni tekee. Inhoan itseäni. Mietin miten hyvitän tämän syömisen, pitäisikö liikkua enemmän vai paastoya loppupäivä.
Saan morkkiksen.
Inhoan täynnä oloa. Tykkään näläntunteesta. Koen onnistuneeni, kun minulla on nälkä.
Mutta pidän syömisestä. Joten en ole laiha.
Liikunta on minulle pakkopullaa, teen sitä vain ja ainoastaan, etten lihoaisi. Rangaistus syömisestä ja taas syyllisyys ja pahaolo, jos en ole mielestäni liikkunut tarpeeksi (usein en ole).
Liikkumisella voi myös ansaita. Kun teen tarpeeksi pitkän lenkin, voin palkita itseni.

En voi sietää vartaloani.
En ole koskaan sietänyt.
Koen inhoa , jokaista makkaraa ja selluliitti muhkuraa kohtaan. Pahaolo laittaa itkemään.
Mietin usein millaista elämä olisi, jos olisi sinut kroppansa kanssa.

En osaa sanoa onko tämä syy vai seuraus.
Tämä kaikki käärittynä kauniiseen pakettiin, vaikean ja masennuksen ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön kanssa on aika sotku.
Että mikä oire johtuu mistäkin ja mitä tässä nyt sitten hoitaisi.
No otan kaikki yhtenä pakettina.

Päivä vain ja hetki kerrallansa.

Sen kanssa on vain elettävä.
Koitettava, jos vaikka oppisi.
Jos vaikka joskus.
Tai sitten ei.

Syksy

Hello!
Yritän taas aktivoitua tälläkin saralla.
Olen ollut saamaton, siksi ei ole tullut kirjoituksiakaan. Kissahommia teen edelleen. Eli luonani asuu enemmän ja vähemmän sijaiskotikissoja, jonka lisäksi teen loukutuskeikkoja, juoksen mirrien kanssa eläinlääkärissä, kerään lahjoituksia ym.

Tällä hetkellä kaikki sijaiskotilaiset ovat pentuja, emot eivät ole kuvioissa mukana, kuka mistäkin syystä. Pennut ovat kuitenkin, jo sen ikäisiä, että pärjäävät oikein hyvin kiinteällä ruualla. Saavat toki kaikenmaailman lisäravinteita kasvua tukemaan.

Syksy, pimeys ja kylmyys ottavat todella koville. Haluaisin vain nukkua, muutenkin viimeinen kuukausi on ollut todella matalapainetta.
Kaikki ahdistaa, elämä ahdistaa. Kun kaikesta puuttuu ilo, on se todella raskasta. Kaikki on vain harmaata.

Minä täytän ensi kesänä 40.
Varsinaista ikäkriisiä minulla ei ole. Tuo 40 on vaan niin kovin aikuinen ikä.
Pakko pohtia välillä onko shokkivärinentukka ja lävistykset, jotenkin säälittäviä tämän ikäisellä. Tai yksisarvisten-fanitus.
Onko aikuisilla joku ulkonäkökoodi, jota pitäisi noudattaa?

Mietin myös näitä sairauksiani. Minulle nimittäin tässä joku aika sitten sanottiin, että tämän ikäisen pitäisi olla jo sinut vartalonsa kanssa.
En ole.
Minulla on edelleenkin syömishäiriö. Poden edelleenkin huonoa omaatuntoa jokaisesta syömästäni suupalasta. Olisin mieluiten syömättä, mutta en voi. Kun syö,niin pitää liikkua. En liiku tarpeeksi syömisiini nähden, en tykkää. Kyllä, olen sairas.

Olen ahdistunut ja masentunut. Reipas suorittaja. Minulle sanottiin, että olen niin vahva. En haluaisi, sekin on minun kohdalla sairautta. Itsepäinen kyllä olen, se on ihan vain sukuvika.

Pitäisikö aikuisen olla jotenkin seesteinen?
Saako aikuisen vaatehuone pursuta lattiasta kattoon tavaraa (epäjärjestyksessä),niin, että sekaan ei mahdu?

Toisaalta olen äärettömän tyytyväinen, että vanhenen. Saan olla vanha,väsynyt ja ruma.

😂

Katsokaa yle areenasta Jenny+  uusia toisen kauden jaksoja, suosittelen.

Ilta tulee aina

Tämä aika vain vierii eteenpäin. Huono omatunto siitäkin, etten ole saanut blogia kirjoitettua. Muutin vappuna mökille ja mökkielämä ja eläimet ovat pitäneet kiireisenä, tai sitten olen vain laiska.

Kissakeikkaa on pukannut. Ensin talteenottoja, joihin oli ajomatkaakin ja sitten ovat tulleet pennut. Minulla on kolme kissanpentua, emonsa kanssa. Sitten tietysti omat kissat ja koirat.

Sääkin on ollut suotuisa. En osaa edes valittaa tästä helteestä, rakastan lämmintä ja uimista. Järvivesi on ollut parhaimmillaan +27 astetta.
Kaikesta ihanasta ympärillä olevasta huolimatta, minussa asuva mustuus ei ole minua jättänyt ja miksi jättäisikään onhan se jo niin kauan minussa asunut, että hyviä tuttuja jo ollaan.  Tunnetaan toisemme kuin omat taskumme.

Naapuri tuossa mainitsi, että olet sellainen teräsnainen. Sanoin, etten halua olla. Haluaisin olla heikko ja parkua ja huutaa julkisesti, että kaikki on pasketta ja tulkaaa joku pelastamaan!
En kuitenkaan tee niin. Hymyilen, olen kohtelias ja nauran. ( kyllä oikeastikin nauran, koska tykkään nauraa tyhmille jutuille)

Minut on opetettu kiltiksi kovalla kädellä. Ei siitä opi pois, se istuu niin tiukassa. Ikä on ehkä vähän tuonut armoa, ainakin voin myöntää inhoavani joitain ihmisiä. Eikä se vain istu tiukassa, se on osa minua. Pitää olla kiltti tai minun maaailma tuhotaan. Ei lapsuudessa ja nuoruudessa ja vielä aikuisuudessakin saadista koulutuksesta noin vain pois opita. Ei sitä voi repiä irti itsestään. Minulle on niin monta kertaa sanottu, että kiltti pitää olla, pitää totella, tai muuten sinulta viedään kaikki. Hylätään, jätetään ja syljetään perään.
Ei ihminen kestä mitä vain.
Aivoihin jää jälki.

Vaikka rakasta kesää ja lämmintä. Odotan silti herättyäni iltaa, että pääsee nukkumaan, että voi sulkeutua omaan maailmaansa. Että voi suökeutua yksinäisyyteen ja mennä peiton alle turvaan. Pääasia, että voi nukahtaa. Nähdä unia, ovat aina parempia, kuin todellisuus.

Tärkein työelämässäni oppimani asia on, että ilta tulee aina. Päiväkodissa, joskus oli kiireisiä päiviä, henkilökuntaa poissa, lapsia liikaa, vaikka mitä siis, mutta työkaverini opetti, että ilta tulee aina. Lapset lähtevät kotiin, yöksi jäävät menevät nukkumaan. Kaikki rauhoittuu ja taas selvittiin yhdestä päivästä.

Vihreä kevät

Pitkä talvi on vienyt voimia. Kevät ei meinannut tulla millään, nyt kuitenkin kevät jo tuntuu olevan täällä. Olen nähnyt ensimmäiset leskenlehdet ja joutsenet.
Mökin piha on kuitenkin vielä lumen peitossa. Ärsyttävää. No kyllähän mökillä voi olla, vaikka pihalla ei vielä voi oikein mitään tehdä.
Ensiksi mökki pitäisi siivota sisältä. Se on siinä kunnossa mihin syksyllä sen jätin, paitsi, että sisällä on lisäksi ulkotavaroita talvelta suojassa. Syksysin iskee aina mökkiväsymys, enkä jaksa siivota mökkiä kunnolla. Se kostautuu aina näin keväisin.

Vaikka on kevät ja valo lisääntynyt huomattavasti, ei  minun mieli ole mitenkään muuttunut. Vähän helpompi olla, mutta silti. Joka aamu herääminen on vaikeaa ja alan jo odottamaan iltaa, että pääsee nukkumaan.
Mutta tätä se on.

Mutta asiaan. Nyt on tullut uusi nauha, vihreä-nauha. Rintasyöpä-kampanjassa oli vaaleanpunainen-nauha.
Tämä on mielinauha. Nauha maksaa 4e ja kolme euroa menee suomen mielenterveysseuran työhön.
Minua tämä nauha tökkii, ihan niinkuin rintasyöpäkamppiksen vaaleanpunainen-nauha.
Sinäänsä on hienoa, että kerätään rahaa tärkeään työhön. Mutta, jos joku ostaa tällaisen nauhan ja tökkää sen takkiinsa, en koe, että se mitenkään auttaa minua saati lisää hyväksyntää tai tietoisuutta mielenterveyssairauksien kohdalla.
Ihminen voi ostaa nauhan, sen enempiä ajattelematta, muuttamatta mielipiteitään tai suhtautumistaan mielenterveyssairaisiin.
Mikä minusta olisi tärkeämpää?
Tehdä mielensairauksista osa elämää, opettaa niistä, kertoa niistä ja tehdä niistä sairauksia, joista voi ystävien kanssa jutella, siinä missä selkäongelmista.
Minusta olisi tärkeämpää saada lisää rahaa ja koulutusta julkiseenterveydenhoitoon, niin, että apua tarvitseva saisi apua.
Niin, että minä saisin apua!
Itsekästä, mutta olkoon.

Jos myyntiin tulisi esim. paitoja joissa lukisi, että sairastan masennusta tai olen bipolaarihäiriöinen tai skitsofreenikko tai anorektikko tai mitä ikinä sairastatkin, ostaisin heti.  Koen, että se toisi näitä pelottavia sairauksia lähemmäksi ihmisiä.
Mentalwearilla o!i aikoinaan todella hienoja paitoja. Pahikselta löytyy vielä muutama hyvä paita, kuten omistamani Niuvanniemipaita.

No kyllä varmaan nämä nauha-kampanjat on tosi hyviä, mutta tuntuu, että niihin voi osallistua sen enempiä ajattelematta.

Minua myös hiukan ärsyttää ihmiset, jotka tulevat julkisuudessa esiin mielenterveyssairauksiensa kanssa, koska esiintulo tapahtuu yleensä olen parantunut-hengessä.  Olin masentunut, selätin sen. Olin syömishäiriöinen, en enää. Kärsin ahdistuksesta, jooga auttoi. Ruokavalio, muutti elämäni. Masennukseni parani liikunnan avulla.

Minustakin voitaisi tehdä juttu, en parantunut masennuksesta, syön kourallisen pillereitä joka aamu, jooga ja liikunta ei auttanut. Yhteiskunta ei enää tarjoa apua.
Se olisi mielestäni rehellisempää ja toisi ihmisille lähemmäksi sitä todellista kuvaa, mitä mielensairaus voi olla.

Mutta nyt on kevät ja valoa. Vielä, jos se lämpö yltäisi tänne meillekin asti. Voisin vetäistä niuvanniemipaidan päälle tai Petri Nygårdin Paska maailma t-paidan.

Lääkärissä

Kävin siellä lääkärissä. Terveyskeskuksessa. Olin varautunut mapilliseslla papereita. Oli B-todistusta ja haastattelua joka lähtöön. No lääkäri uusi reseptini, kirjoitti vielä diagnoosini ylös tiedostoon. Siinä sitten mietittiin sitä hoitosuhdetta, mitään ei ole tarjota. Tai no voin minä käydä viisikertaa psykiatrisenhoitajan kanssa juttelemassa, että pääsee akuuteimman ajan yli.
Jee!
Minkä akuuteimman?
Eli vahvistui sekin asia minkä kyllä tiesin. Apua ei ole saatavilla.
Vaikka olen sen aina tiennyt, niin se on todella masentavaa kuultavaa.

Jospa vaikka iskisi ahdistus ja saisin paniikkikohtauksen tai olisin muuten vain varma, että nyt en kestä, mitä tekisin?
Soittaisin hätänumeroon ja sieltä viilettäisi ambulanssi henkilöstöineen minua katsomaan. No he huomaisivat, että olen avun tarpeessa, koska en ole humalassa, mutta huudan tuskaani suoraa kurkkua.
Sitten he kiikuttavat minut hyvin ystävällisesti ambulanssilla päivystykseen.
Päivystyksen lääkäri haastattelee minua ja tekee masennuskyselyn. Kyselyn tuloksena lääkäri antaa ehkä yhden diapamin ja lähettää kotiin. Mitäs muutakaan siinä voisi?

Se on jotenkin hyvin masentavaa ja ahdistavaa. Tämän kanssa nyt vaan sinnitellään loppuelämä ja jos et halua sinnitellä, niin ole hyvä ja tapa itsesi.

Minut on kirjoitettu eläkkeelle, joten en ole edes oikeutettu kelan kuntoutukseen.
Ja koska olen eläkkeellä tulot ovat hyvin pienet, niin ei ole mitään mahdollisuutta käydä omakustanteisesti terapiassa.

Ja kun jos se oireilu edes olisi kausittaista, mutta kun ei. Ja ehkä jos tämän kaiken keskellä ei olisi niin helkutin yksin.
Pitää muuten tässä kohtaa kiittää toista hullua kissanaista, joka jaksaa olla tukenani ja jonka kanssa voi heittää hurttia huumoria, ambulanssimies-kaveria, joka jaksaa viestejäni ja minua, vaikka ei olla koskaan nähty ja lääkäriystävääni, joka on aina valmis tulemaan hätiin.

He ovat minun tukiverkostoni. Vaikka heitä on vain kolme, niin se riittää minulle. Ei se määrä vaan se laatu. Nämä ystävät eivät muuten keskenään tunne toisiaan.

Täällä on muuten satanut parina viime vuorokautena n. 20 cm lisää lunta, ei kamalasti nosta mieltä, kun tuntuu, että tämä ikitalvi ei lopu koskaan. No kyllä se lumi ehkä juhannukseksi sulaa, toisaalta jos tämä kevät ja kesä on samanlainen kuin viime vuona en olisi niinkään varma.

Kerrostaloon jossa asun on myös tulossa putkiremppa senkään ajatteleminen ei mitenkään nosta mieltä, lähinnä se olemattoman rahan meno. Onneksi toinen kissanainen lupasi, että tarvittaessa saan kortteerata heillä remontin ajan.

Onneksi valoisuus on lisääntynyt. Koiran kanssa käydessä lenkillä viiden aikaan ei tarvitse heijastimia ja huomiovaloja.

Tunti kerrallaan mennään eteenpäin ja aina sillä oletuksella, että huomenna on paremmin.

Valehtelijoiden klubi

Ensi viikolla on lääkäri. Terveyskeskuslääkäri. Pitäisi keskustella lääkityksestä ja muutenkin tästä minun hoitosuhteesta tai sen olemattomuudesta. Terveyskeskuksenhan olisi minulle jonkinlainen hoitosuhde järjestettävä. Ehkä muukin, kuin kerran vuodessa uusia reseptit ja senkin voi hoitaa kanta-palvelun kautta. Kävin jo labrassakin, pitää kuitenkin aina silloin tällöin katsastaa nuo thyroksiini-arvot, ovat uusineet reseptiä ilman sen kummempaa seurantaa. Minua jännittää ja pelottaa. Lääkäriä en ole koskaan tavannut, en tiedä onko kauankin ollut minun "omalääkäri", sillä viimeksi olen käyttänyt julkisia palveluja pari vuotta sitten, kun kissa puri minua pahasti. Sekin oli päivystyskäynti perjantai-iltana.
Periaatteessa, kun hoitouhteeni psykiatrian keskulsella lopetettin pari vuotta sitten, olisi hoitosuhteeni pitänyt siirtyä terveyskeskukselle tai siirtyihän se, mutta eipä sitä hoitosuhteeksi voi sanoa.
No, minä pidän itse itsestäni huolta, syön lääkkeet ja niin edelleen, mutta entäs ne, jotka eivät osaa tai pysty tai jaksa?
Luulisi, että tulisi yhteiskunnalle halvemmaksi pitää avohoitopotilaat edes jotenkin tutkassa, kuin, että jätetään oman onnen nojaan, sitten osalta pettää elämänhallinta ja tarvitaan sairaalajaksoja tms. Mutta onpa maailmassa paljon muitakin asioita, jotka voisi mielestäni hoitaa erilailla.

Mutta takaisin lääkäriin. Se ahdistaa, mietityttää.  Minulla on sellainen tunne, kuin olisin syytettynä.  Ja vielä syyllinen. Tuntuu, kuin pitäisi todistella, että oikeasti olen sairas ja sairaus rajoittaa elämääni. Tämä masennuksen ja ahdistuksen diagnosointi, kun nojaa pitkälti potilaan kertomaan. Sitä ei siis voi fyysisesti todentaa, aivoja ei voi kuvata ja huomata, että tuossa kohtaa on toimintahäiriö ja sen seurauksena masennus. Ja aina pelkään, että jos valehtelenkin, jos oikeasti olen ihan samanlainen,kuin kaikki muutkin, laiska vain.
Vaikka tiedän, että moni eri lääkäri on minut diagnosoinut ja minulla on mapillinen paperia todistamassa tilaani, niin silti.
Joidenkin lääkäreiden on ollut vaikea ymmärtää, että minulla ei ole ollut paranemisjaksoja, vaan olen niin kauan kuin muistan ollut masentunut ja ahdistunut.
Juuri nyt minulla on lääkitys joka toimii, tai siis ei toimi, mutta toimii, niin hyvin, kuin voi.

Minua myöskin ahdistaa tämä hoitosuhteentaso. Terveyskeskuksella on psykiatrisia sairaanhoitajia tms, joiden kanssa voi käydä juttelemassa. Mutta minusta on tullut hiukan kyyninen senkin suhteen.
Minulla on ollut aika todella monta vuotta aikaa oppia, miten sairauksieni kanssa tulee toimeen ja minulla on ehkä aika vahvat mielipiteet mikä auttaa ja mikä ei.
Sekä olen törmännyt alan ihmisiin, jotka eivät ole olleet kovinkaan kannustavia.
Parin vuotta sitten olin kurssilla, jossa piti oppia keinoja ahdistuksen hallintaan. Koin kurssin hiukan turhauttavaksi. Koin, että siellä esitetyt keinot oli jo kokeiltu ja kurssin vetäjät eivät olleet tästä kovinkaan innoissaan. Osallistuin kyllä kaikkeen, tein kaikki harjoitukset jne. silti.
Meillä oli eräs tehtävä, jossa piti luetella asioita, joita ahdistuksissamme teemme ja jotka ovat tuhoavia elämillemme.
Minä en keksinyt sellaisia, vaikka kuink ahdistaa, en tee mitään sellaista, joka vahingoittaisi minua tai elämääni. En siis vedä kännejä, en vedä lääkkeitä, en tuhlaa kaikkia rahojani, en lyö laimin elämääni, itseäni tms.
Kun sanoin tästä ryhmänvetäjälle, että en oikein keksi mitään, hänen vastaus oli, että sittenhän sinulla ei ole mitään ongelmaa.
Jäin häntä suu auki tuijottamaan. Että, no ei sitten. Valehtelen vain ja olen keksinut kaiken, ei minulla ongelmia ole.

Siis vähän jänskättää. Ahdistaa. Pelottaa.

Kosminen syy

Alkuvuosi ja tammikuu, meni onneksi todella nopeasti. Melkein joka päivä oli kissahommia. Eläinlääkäristäkaikkeen mahdolliseen. Minulta on lähtenyt tammikuun aikana 5 kissaa uusiin koteihin. Helmikuun alun piti ystävän muutto onneksi kiireisenä. Valoisuus on lisääntynyt, vielä neljän jälkeenkin on valoisaa. Pakkasta on ollut liikaa, ainakin minun ja autoni mielestä. Auton ovet jäätyvät, sitten ne eivät joko mene kiinni tai aukea. Monta päivää piti kulkea pelkääjän puolen ovesta, kun kuskinpuoli eivain auennut. Onpa sitä tullut kiivettyä auttonja autosta takaovienkin kautta. Kerran jouduinkiipeämään ulos takakontinkautta, kun molemmat etuovet jäätyivät (kyllä ajon aikana, vaikka lämmitys oli päällä)ja takapenkillähuomasin, että takaovissa oli lapsilukko päällä. Kerran olenmyös kaupanparkkiksella pyytänyt naapuriautonkuskia avaamaan takaoveni, että pääsen autostani ulos. Se mies tuijotti hiukan.No onhan tuo piristävääkin, mutta väliin todella ärsyttävää. Ei siitä hermojaan kannata menettää, ei se auta.  Onhan se kokemus ajaa autoa yhdellä kädellä ja pitää ovea kiinni toisella. Tällöin en valitse moottoritietä, vaan paikallisteitä ,kyllä se ovi sitten jossain välissä menee kiinni.

No silti, koko ajan se lämpimämpi ilma on lähempänä. Onneksi.
Mutta pakkohan se on myöntää, että välillä vituttaa ihan pidemmän kaavan mukaan.
Tämä tilanne. Että eikö se tilanne oisinyt helpottaa. Ja pakkohan se on myöntää, että välillä uppoaa; miksi  minä?-mietteisiin.

Sitten kirottuaan alimpaan helvettin kaikki mahdolliset syylliset, ei auta kuin päätyä siihen, että tällä kaikella on jokin kosminen syy, jota minä en ymmärrä.

Koska kyllähän sitä alkaa mennä hermo, kun viimeiset 30 vuotta on herännyt suorittamaan päivän ja odottaa, että tulee ilta ja pääsee nukkumaan. Ja toivoo, että huomenna olisi paremmin, että jotain tapahtuisi.

Siinä odottaessa aika puuroutuu ja katoaa. Katsoo ulos ja vuodenaikojen mukaan maisema muuttuu ja siinä se.
Aina välillä mietin muistetaanko minusta mitään kuoltuani, ei muisteta. Mitä voi muistaa ihmisestä, joka istuu kotona ja toivoo, että jos päässä joku osa kolisisi paikoilleen ja olisiki paremmin. Onneksi se ei todellakaan ole enää minun  huoleni, mitä minusta ajatellaan kuolemani jälkeen.
Ja jos joku nyt vasta eksyi lukemaan blogiani,niin kaikki on kokeiltu, paitsi lobotomiaa. Hyvät neuvot eivät siis ole tarpeen, ihmeet olisi.

Ja eikun jatketaan, kun ei muukaan auta.