Tatuointi

Sain peruutusajan ja lisää kiemuroita ilmestyi käteen.
Siis toinen käärme ja sitten lisää kiemuroita vanhaan.
Tässä käsi joka puolelta. Rasvasta muuten kiiltele.

oivaltamisen vaikeus

Kerron taas tarinan.

Ala-asteella oli koulussa hiihtoa, se oli kamalaa. Miten saa sukset kouluun, miten saan sukset jalkaan, miten saan sukset sidottua yhteen ja pois siitä solmusta ja miten niiden hiton lautojen kanssa pääsee eteenpäin.

Se oli kamalaa. Kamalaa ja kamalaa. Kun viimeinkin kaiken ponnistelun ja kyynelten jälkeen pääsin sinne ladulle, kaaduin enkä enää päässyt ylös, tai kaadoin kaikki muut mukanani. Suora vielä meni, mutta ylä-ja alamäki ei sitten millään.
meillä oli koulun takana pururata, jota meidän piti hinkkiä ympäri.
Siellä pururadalla oli pieni lenkki, jota kutsuttiin hevosenkengäksi, siinä oli aika iso ylä- ja alamäki.
No kaikki muut päsivät hienosti, minä en, jämähdin siihen mäkeen, siis siihen ylämäkeen, kaikki menivät ohi ja minä jäin yksin. Itkua siinä jo väänsin, aika tuntui erittäin pitkältä. Onneksi kaksi poikaa päätti tula vielä uusintakierrokselle ja itkua sopertaen pyysin heitä hakemaan opettajan.
Opettaja tuli, vihaisena, käski minua ottaa sukset pois ja kävellä loppumatkan koululle. ( Ei ollut tullut omaan pikkumieleen)

Toinen tarina.

Me asuimme maalla, ensin tultiin koulusta bussilla kotiin ja sitten oli sellainen kilometri kävelymatkaa kotiin.
Koska olin hyvin arka lapsi, en oikein uskaltanut käydä koulussa vessassa. Tästä seurauksena kävelymatkalla kotiin tuli pissat housuun ja toki oli avain unohtunut kotiin. Siinä sitten istuin kotitalon rappusilla, märkänä.
Fiksu tyttö, kun olin päätn auttaa itse itseäni. repussa minulla oli jumppapuku. ( sellainen uimapuvunnäköinen pitkähihainen ja joain poliesteriä, se oli pinkki), ei muuta kuin vaatteet pois ja jumppapuku päälle. No oli hiukan kylmä ja onneksi repussa oli myös jumppatunnilta pyyhe, joten se vielä kiedottiin päälle.
Siispä istuin ja odottelin. Sitten isäni tuli kotiin ja vaikka mielestäni olin ollut erittäin fiksu ja kekseliäs, oli isäni kovin vihainen, että istun ulkona vähissä vaatteissa, enkä ollut mennyt esim. naapuriin.
En voinut ymmärtää sitä.

Ja mitä haluan näillä parilla esimerkki kertomuksella viestiä. Oivallusta.
Tällaista oivallusta:
Vaikka menisin nyt ja siltä opettajalta hakkaisin pesäpallomailalla silmät mustiksi tai rupeaisin vainoamaan häntä vihakirjeillä. Ei se muuttaisi sitä mitä on tapahtunut, minun tunteita ja minun kipua.
Ainoa asia, mitä minä voin tehdä on hyväksyä ja tunnustaa se, että minua on kohdeltu väärin. Aikuinen minun tarinoissani reagoi väärällä tavalla ja minua sattui.
Se ei muutu miksikään, minulla on oikeus surra sitä että minua on kohdeltu väärin. Nämä aikuiset tekivät väärin.
Kun viimeinkin ymmärtää, että asioita ei pysty muuttamaan, tapahtunut on tapahtunut, minua on kohdeltu väärin ja minä saan sitä surra.
Nuo muistot tulevat aina elämään sisälläni, niin se vain on.

Nämä nyt olivat vain pienen pieniä esimerkkejä, mutta pienistä virroista syntyy meri.

Asioita pitää saada surra ja ymmärtää, että minua on kohdeltu väärin. Vika ei ollut minussa. Sen jälkeen vasta voi jatka.
Tämä ei ole sama asia kuin se kuuluisa anteeksianto, ei se opettaja ole minulta pyytänyt anteeksi, en minä silloin voi antaakaan anteeksi.

Pikkuhiljaa, näin ne haavat umpeutuvat, mutta loppuiäkseni niistä jää jälki.
Tämä ei ole asia, jonka vain voi päättä tehdä, sen oivaltaa ja ymmärtää pikkuhiljaa, kun joutuu asioita kohtaamaan.
Sen kaiken kanssa on vain elettävä.
Toivon vain, että minä en kohtele lasta väärin ja toivon, että se opettaja ei enää kohtele muita lapsia väärin.

ps. Jos joku lapsi luistelee nilkat linkussa kun se ei osaa kiristää luistimia, niin menkää ihmeessä aikuisena sitomaan ne luistimet kunnolla tai opettakaa pitkään ja hartaasti sille miten se tehdään.

Wanha ja Wäsynyt vol.2

Olen niin suunnattoman väsynyt. En niin, että pari hyvin nukuttua yötä riittäisi tai loma. Väsymys on jossain syvemällä. Syvää väsymystä. Tuntuu, etä takana olisi jo elämä ja nyt olisi aika jäädä eläkkeelle. Muistutus, täytän kesällä vasta 30, joten tätä menoa, ehkä 40 vuotta työelämässä edessä. ( Kätevää, kun lapset voi sitten istuttaa rollaattorin penkkiosaan istumaan).

Olen väsyttänyt itse itseni, oma moka. Olisi pitänyt hakea apua aikaisemmin, mutta aikansa kaikella.

Olen liian monta vuotta hallinnut elämääni sotilaallisella kurilla, totellut luomiani sääntöjä, joiden turvin saatoin elää.

Pakottanut itseni elämään täydellisesti.

Huutanut ja itkenyt pimeän tullen.

Peittänyt kaiken.

Hymyillyt ja ollut reipas. Tehnyt kaiken, antanut itsestäni 110%:a. pelännyt, että muuten minut hylätään ja jätetään.

Etsinyt ratkaisua, yrittänyt saavuttaa hyväksyntää. Kantanut kaikkien murheita.

Tehnyt mitä vaan, ettei minua hylätä ja jätetä.

Nyt saa maksaa teoistaan. Epätoivoa ja hiukan välillä toivoa. Mustaa ja pelkoa.

On rankkaa käydä töissä ja juosta kaksi kertaa viikossa terapiassa. Ylläpitää näytelmää. Olla yksin.

Ja kuitenkin on elettävä tätä elämää, jos haluaa pitää omastaan kiinni. Maksettava laskut, siivottava, syötävä, käytävä kaupassa. Kaikki tuo saattaa välillä tuntua uskomattoman vaikealta.

Minua suututtaa metrossa ja kadulla vastaan tulevat mainokset, joissa luke, että pahinkin vastatuuli kestää vain hetken.

Ei muuten kannata minua tulla moisella lauseparilla "lohduttamaan". Se suututtaa vain entistä enemmän, että niinkö väität. Tervetuloa maailmaani.

Ihmiset saattavat olla niin innokkaita antamaan ohjeita. Nouse nyt sängystä ylös ja mene vaikka lenkille. Mieti kultaseni siinä vaiheessa, sanoisitko noin ihmiselle, joka sairastaa syöpää?

Lohdutusta ja tukea todellakin tarvitaan, mutta kysäise vaikka ensin mitä se lääkäri on sanonut.

Jotkut tarvii perseelle potkimista, mutta toiset sänkyyn kiinni köyttämistä.

Olen niin väsynyt. Olen niin väsynyt. Jostain syvältä.

Yritän ajtelle, että tämä on hyvä juttu, jee. Eteenpäin mennään. Mutta ei se väsymystä poista. Toisaalta tässä on se hyvä, että oppii arvostamaan hyvin pieniä asioita.

Auringonsäteitä, jotka aamulla tunkevat huoneeseen verhojen läpi.

Lokkien kirkunaa.

Merta.

Taskusta löytynyttä euroa, jolla voi käydä ostamassa suklaata.

Lapsia, jotka töissä tulevat spontaanisti halaamaan.

Erityiskiitos ystävälleni, joka jaksaa olla vertaistukenani. Selvittyään itse vaikeasta masennuksesta, jaksaa kuunnella ja ymmärtää. Kertoa tosiasioita ja tietää mistä puhun.

Kiitos myös kaikille niille, jotka jaksavat lukea valituksiani täällä.

Laitan vielä alle kuvia, siitä mitä meidän kotona tapahtuu suurimman osan ajasta.

Kalle

Kukka

Homssu

kuvia vol.2

Tässä on Rusakolta saamiani joululahjoja, hieno ambulanssitaulu ja kissanpeppu juoma-alustoja, jotka pääsevät paremmin oikeuksiinsa seinällä. Tässä taas säläpöytä. kaikkea tärkeää ja kaunista hyvin näkyvillä.

Tässä uusi seinävaatteeni.

Ja taas se sama kukkaisa parveke.

Ja kukkia.

Pöytä ja kukkia.

Pöytä, tuoli ja kukkia.

Sattuu

Ai, sattuu.
Sattuu.
Sattuu.
Kunpa voisin paeta.
Lähteä.
Jättää kivun
ja jättää kaiken.
Sattuu niin kovasti.
Millään ei tunnu olevan väliä.
Sattuu.
Sattuu.
Sattuu.

kamala minä, minala kamä

Ihminen oppii peilaamalla itseään muihin. Oppii itsestään ja muista.

Minä en itsestäni pidä, minun peilini ei ole koskaan näyttänyt mitään hyvää.

Inhoan kroppaani, erityisesti viimeaikoina ilmestyneitä mahamakkaroita, jotka ilmestyvät kun istun. Ne oksettavat.

Jalkani ovat kuin tukit. Sääreni eivät ole sirot, ne ovat tukit. Okein myönnän niissä on lihaksia, mutta myös läskiä.

Lyhyt tukkani korostaa lihavia poskiani ja kaksoisleukaani. Pääni on pieni, muuhun kroppaan verrattuna. En koe tippaakaan olevani naisellinen saati seksikäs.

Millaiseksi minä koen itseni ihmisten seurassa?

Luulen, että...

...Ihmiset pitävät minua laiskana ja saamattomana, koska en ole timmissä kunnossa.

... minua pidetään tylsänä.

... minut koetaan inhottavana ja ärsyttävänä.

...olen taakka.

... varmasti olen rasittava.

... joku on jo huomannut, että valitan aina.

Itseään ei pääse karkuun minnekään, ei edes peiton alle pimeään. Minä olen aina läsnä itselleni.

Syön suhteellisen terveellisesti, mutta ne herkut ja se suklaa.

Joku sanoo, että lopeta se syöminen.

Mutta kun se syöminen on psyykkistä. Suklaa on minulle lohtu ja turva, palkinto ja kiitos.

Se on niin iso osa elämääni, että vierotusoireet ovat herkuista niin rankkoja, etten jaksa niitä käydä läpi.

Henkinen tuska, siitä, ettei voikaan syödä, kun tekee mieli on liian suuri. Uskokaa tai älkää, se on tuskaa.

No entäs se liikunta. Sekin on se henkinen puoli, joka on liian rankkaa.

Ennen olen aina kävellyt n. 10km päivässä, päivittäin. En omasta halusta ja kävelemisen ja lenkkeilyn ilosta, vaan pakosta.

Pitää liikkua, vaikka mikä olisi. PITÄÄ. PAKKO. Itkua vääntäen välillä, mutta liikuttava on, että ansaitsee elää.

Lopetin lenkkeilyn puolitoistavuotta sitten. Säännöllinen ja pakonomainen lenkkeilypakko ja liikunnanpakko oksettaa, ajatuskin saa päässä surraamaan.

En kykene siihen.

On pakko opetella antamaan olla, pakko opetella lepämään, ilman että on sen "ansainnut".

Vaikka tiedän, että se on hyväksi minun henkiselle hyvinvoinnilleni. oksettaa katsoa itseäni. Inhoan pullahtanutta ulkonäköäni, inhoan sitä, koska arvelen muidenkin inhoavan.

Inhoan itseäni niin kovasti, jokaista kohtaa itsestäni.

Tässä riittää töitä.

VIHAAN!!!!!!

Vihaan kaikkea, olen vihainen, vihainen nainen.
Vihaan universumia, vihaan maailmankeikkeutta, vihaan Jumalaa. Vihaan niin kamalasti.
Vihaan epäreiluutta.
Vihaan epäoikeudenmukaisuutta.
Vihaan itsekkyyttä.
Tekisi mieli potkaista metrossa niitä, jotka jäävät reunaan istumaan, vaikka ikkunapaikka on vapaa.
Tekisi mieli tönäistä sitä hidasta lyllertäjää edessä.
Tekisi mieli ampua polvilumpiot rikki jokaiselta idiootilta.
Tekisi mieli hakata pesäpallomailalla autot rusinaksi.
Raivota ja huutaa, iskeä pari päätä seinään ja näyttää keskisormea lipuntarkastajille.

Onneksi se on kuulemma terveellistä, visualisoida raivonsa. Silloin sitä ei oikeasti tule tehtyä, mutta se on vihan käsittelyä.

Vihaan itseäni, epäonnistunutta ja mihinkään kuulumatonta, kävelevää katastrofia.
Tämä on niin epäoikeuden mukaista.
Miksi juuri minä olen se ihminen, joka saa elää helppoa elämää pari päivää puolessa vuodessa ja loput tappelen ja keskityn hengittämiseen.
Miksi?
Miksi?
Miksi?
Miksi?
Miksi?
Minä olen niin Jumalattoman vihainen. Ja puhukaa joku anteeksiannosta ja pääsette minun polvilumpiot paskaksi-listalle.
Minä vihaan juuri niin paljon kuin haluan.

Minä vihaan sitä etten kuulu mihinkään, en ole osa joukkoa, olen toiselta planeetalta tippunut. En ole perinteikäs baaressa notkuva villi sinkku, en ole perheellinen, olen yksin (saamaton, laiskapaska siis) en aina oikein ymmärrä naisten juttuja, mutta en minä miestenkän joukkoon kuulu.
Minä en kuulu mihinkään.
Ei ole uraa, on vain se yksi ja sama työ. Minulla on oudot mielipiteet ja arvot ja ai niin, minä olen lääkityksellä ja juoksen terapiassa. Elämäni ei ole normaalia ja puhun kissoilleni, jotka vain tuijottavat minua.
Minulla ei ole asuntolainaa.
Ei opintolainaa.
Enkä harrasta liikuntaa.
Ihmiset ovat mielestäni outoja, enkä oikein tiedä miten heidän kanssaan tullaan toimeen.
Koska minä en kuulu mihinkään.
Olen ulkopuolella.
Kuulumaton.
Vihaan sitäkin.

Vihaan kaikkea.
Mihinkään kuulumaton ja turha, joka vihaa vain kaikkea.

Ah, kuulostaa niin rakastettavalta, että ihan naurattaa.
Ilmankos...

tuuli huulia heiluttaa

Niinhän se on, jo kerkesin liian aikaisin iloita siitä kuinka helpoksi on elämä muuttunut. Ja sitten tuli stoppi.
Aika yht´äkkiä, yhtenä aamuna.
Lauantaina, maalla herättyäni, ihmisten keskellä. En enää pystynytt, itkin vain ja ahdistuin.
Tiedän kyllä miksi, olen niin vihainen. Olen vihainen eräälle ihmiselle, jolla on ollut iso osa elämääni.
Tuhonnut elämääni omien etujensa takia.
Johdattanut minut tälle tielle.
Mutta onneksi tätini lohdutti minua, sanomalla, että kaikki ei ole mennyt, se että käsittelen asioita on askel parempaan.

Kipu on melkein fyysistä, jouduin lähtemään tänään kesken kaiken työstä kotiin. Oksetti ja pyörrytti niin kovasti. Nukkuminen auttoi asiaa. Saattoi se olla mahatautiakin.
Huomenna töihin uusin voimin.
Henkinen kipu ja tuska on saanut fyysisiä ulottuvuuksia. En pidä siitä, mutta uskon, että se on askel parempaan.

Toivoisin, että joku tulisi ja halaisi ja sanoisi, että ei se ole sun vika. Ei ole sun vika, että joku on tehnyt sinulle pahaa.

Vapaaehtoiset halijat saavat ilmoittautua ( tämä ei sitten ollut mikään kaksimielinen ehdotus).