Olen niin suunnattoman väsynyt. En niin, että pari hyvin nukuttua yötä riittäisi tai loma. Väsymys on jossain syvemällä. Syvää väsymystä. Tuntuu, etä takana olisi jo elämä ja nyt olisi aika jäädä eläkkeelle. Muistutus, täytän kesällä vasta 30, joten tätä menoa, ehkä 40 vuotta työelämässä edessä. ( Kätevää, kun lapset voi sitten istuttaa rollaattorin penkkiosaan istumaan).
Olen väsyttänyt itse itseni, oma moka. Olisi pitänyt hakea apua aikaisemmin, mutta aikansa kaikella.
Olen liian monta vuotta hallinnut elämääni sotilaallisella kurilla, totellut luomiani sääntöjä, joiden turvin saatoin elää.
Pakottanut itseni elämään täydellisesti.
Huutanut ja itkenyt pimeän tullen.
Peittänyt kaiken.
Hymyillyt ja ollut reipas. Tehnyt kaiken, antanut itsestäni 110%:a. pelännyt, että muuten minut hylätään ja jätetään.
Etsinyt ratkaisua, yrittänyt saavuttaa hyväksyntää. Kantanut kaikkien murheita.
Tehnyt mitä vaan, ettei minua hylätä ja jätetä.
Nyt saa maksaa teoistaan. Epätoivoa ja hiukan välillä toivoa. Mustaa ja pelkoa.
On rankkaa käydä töissä ja juosta kaksi kertaa viikossa terapiassa. Ylläpitää näytelmää. Olla yksin.
Ja kuitenkin on elettävä tätä elämää, jos haluaa pitää omastaan kiinni. Maksettava laskut, siivottava, syötävä, käytävä kaupassa. Kaikki tuo saattaa välillä tuntua uskomattoman vaikealta.
Minua suututtaa metrossa ja kadulla vastaan tulevat mainokset, joissa luke, että pahinkin vastatuuli kestää vain hetken.
Ei muuten kannata minua tulla moisella lauseparilla "lohduttamaan". Se suututtaa vain entistä enemmän, että niinkö väität. Tervetuloa maailmaani.
Ihmiset saattavat olla niin innokkaita antamaan ohjeita. Nouse nyt sängystä ylös ja mene vaikka lenkille. Mieti kultaseni siinä vaiheessa, sanoisitko noin ihmiselle, joka sairastaa syöpää?
Lohdutusta ja tukea todellakin tarvitaan, mutta kysäise vaikka ensin mitä se lääkäri on sanonut.
Jotkut tarvii perseelle potkimista, mutta toiset sänkyyn kiinni köyttämistä.
Olen niin väsynyt. Olen niin väsynyt. Jostain syvältä.
Yritän ajtelle, että tämä on hyvä juttu, jee. Eteenpäin mennään. Mutta ei se väsymystä poista. Toisaalta tässä on se hyvä, että oppii arvostamaan hyvin pieniä asioita.
Auringonsäteitä, jotka aamulla tunkevat huoneeseen verhojen läpi.
Lokkien kirkunaa.
Merta.
Taskusta löytynyttä euroa, jolla voi käydä ostamassa suklaata.
Lapsia, jotka töissä tulevat spontaanisti halaamaan.
Erityiskiitos ystävälleni, joka jaksaa olla vertaistukenani. Selvittyään itse vaikeasta masennuksesta, jaksaa kuunnella ja ymmärtää. Kertoa tosiasioita ja tietää mistä puhun.
Kiitos myös kaikille niille, jotka jaksavat lukea valituksiani täällä.
Laitan vielä alle kuvia, siitä mitä meidän kotona tapahtuu suurimman osan ajasta.
Kalle
Kukka
Homssu
6 kommenttia:
hali ja pus.Nuku vaan ja lepää jos osaat silloin ne aivot eniten työtä tekevät...
Heips! Oon aina välillä käyny lueskelemassa sun kuulumisia, mutta en oo saanu aikaiseksi kommentoida mitään. Mielessä olet kuitenkin ollut. :)
Haleja täältä!!
t.Teppuli :)
ps. Pojille silityksiä!
Mä tiedän tuon väsymyksenkin omasta kokemusta,se todella on kaikkivoipaista. Vaikka nukkui ei virkistynyt, ja toivoi vaan että olisi jo ilta että voisi nukkua ja nukuin päivälläkin.Halusin vain siksi laittaa että sekin on tuttua.Mulla vuorotteli tosi mieletön ahdistus ja väsymys ja mä en uskaltanut mennä edes kauppaan pahimpina aikoina. Ja kissat ja koirat ne on viisaita :)
Jätän puumerkkini kun kerran lukemassa kävin. Kovin harvoin nykysin koneelle kerkiän...
t: Pisakko
Kylläpäs on unisen näköisiä "kissoja" :-D
Ps. Sait viestiä......
Aurnko ja kuu: kiitos! Pus!
Teppuli: kiitos, mielessä olette paljon myös te, kuullaan!
Taikaviitta: kiitos vertaistuesta
Pisakko. kiva kuulla sinust.
Wäiski: Kissojapa hyvinkin ;)
Kiitos postista....
Lähetä kommentti