Me, myself and I

Raamatun mukaan, missä kaksi tai enemmän kokoontuu, on Jumala läsnä. Minä olen sitä mieltä, että missä kaksi tai enemmän kokoontuu, on sodanuhka läsnä.

Ihmisillä on hirveä tarve olla oikeassa, myös minulla. Minun väittämät ovat aina oikeita ja minun ideat parhaimpia.
Jos asuu yksin, työskentelee yksin ja on yleensäkin yksin, ei tuosta koidu ongelmaa.
Mutta, kun joku tulee lykkäämään joukkoon omia mielipiteitään ja on toki sitä mieltä, että hänen ideat ovat myös täysin oikeita.
Kaksi tai enemmän ja tämä on totuus.

Otan esimerkiksi itseni, niin ei sitten kenenkään tarvitse näpättää yleistämisistä.
Minä olen äärettömän huono kompromisseissä. Minä olen huono luovuttamaan, minä olen huono antamaan muillekin tilaa ja luottamaan muihin.
Olen asunut yksin, no aina. Kotona tietysti aikoinaan, mutta silloinkin minulla oli oma huone. Minun on saatava sisustaa juuri sen näköiseksi kuin minä tahdon, sellaiseksi, joka minusta on kaunista. Minua ahdistaa, jos joku tulee tunkemaan väärää mattoa reviirilleni.
En kykenisi antamaan vapaita käsiä asuntoni suhteen yhdellekään sisustussuunnittelijalla, vaikka se olisi Marko Paananen.

Onneksi olen aina viihtynyt yksin ja omissa oloissa. Työelämässä tämä on ennemminkin tuottanut hankaluuksia. Välillä minut on koettu hyvinkin jyrääväksi ja liian nopeaksi tekemään päätöksiä, niin että hitaat eivät aina kerkeä mukaan.
Pyydän anteeksi.
Kyllä, olen soittanut työaikani päätyttyä töihin ja tarkastanut, että siellä pärjätään, vaikka en ole paikalla. Osaan tarvittaessa olla kovaääninen, enkä pelkää avata suutani.
Osaan olla myös ujo ja hyvin hiljainen.

Takkutukkakaan ei ole mikään kompromissi-ihminen. Haluamme molemmat tehdä jutut omalla tavallamme. Siksi, emme asukaan yhdessä. ( uskon, että samanlainen järjestely olisi monen suhteen pelastus).
Jos käymme kaupassa molemmat ottavat oman korin/kärryn ja kiertelevät sen kanssa omaan tahtiin kaupassa, kassalla sitten tavataan. Koska minun tyylini on poukkoilla epäjärjestyksessä sinne ja tänne ja katsella kaikkea, kun taas Takkutukka haluaa mennä järjestyksessä ja ostaa vain sen mitä on ajatellutkin.

Viime kesänä, joku olisi saanut aikaan hyvän kotivideon, jos olisi salaa kuvannut meidän yhteistä aidanrakennusta. Molemmilla oli hyvä idea, kuinka aita rakennetaan ja kumpikaan ei halunnut luopua ideastaan. Molemmat osasivat myös käsitellä työkaluja omasta mielestään täydellisesti.
Monen tunnin ähellyksen, kiroilun ja itkemisen jälkeen aita oli valmis. ( vaikka myöhemmin huomasimme, että koira pääsi aidasta huolimatta karkuun.) Anteeksi pyydeltiin ja naurattikin jo, että kun MINÄ ja MINÄ.
Olemme molemmat siis aina oikeassa. On siinä hyviäkin puolia, kun keskustelemme asioista, esim. politiikasta tms. keskustelut ovat kunnon keskusteluja, eikä mitään hymistelevää löllöä. Ja on meillä paljon asioita, joista olemme samaakin mieltä.

Toisaalta jos kumppanini olisi kovin kiltti ja kaikkeen suostuvainen, olisin onnistunut tuhoamaan hänet vuodessa.
Olen  opetellut välillä olemaan hiljaa, annan Takkutukan tehdä asioita ilman minun neuvomista, hyväksyn hänen jutut aina panematta vastaan ja annan hänenkin päättää tekemisistämme. Mutta on hänkin opetellut.
Onni on kuitenkin, että olemme molemmat erakoita ja viihdymme paljon yksinämme ja teemme mielellämme asioita yksin. Siksi varmaan sovimme yhteen niin hyvin.

Kyllähän kompromissin vaikeudet näkyvät suuressa maailmassa koko ajan ja kaikkialla.
Esimerkiksi uskonnot, kun me nyt olemme tätä mieltä niin kaikki muut ovat väärässä. Minä en hyväksy ja minä en luovuta. Koska minä olen oikeassa. Että, juu periaatteessa uskomme samaan jumalaan, mutta kun nuo toiset uskovat väärin. Ne joutuu helvettiin. ( Tällöin jumala huokaisee taivaissa ja toivottaa kaikki kirkonmiehet mielessään helvettiin).

Mutta kun se on niin vaikeaa, antaa edes vähän periksi. Kuunnella muitakin. Olla huutamatta, että minä ja minä ja minä!
Ottaa muut huomioon ja ymmärtää se, että kun tässä ei ole kysymys vain minusta.

Itsekkyys ja omista mielipiteistä kiinni pitäminen on hyvä asia, mutta rajansa kaikella.

miten pelko lähtee

No ei ainakaan laulamalla iloisesti, se saattaa kyllä väistyä hetkeksi.

Olen hirveän pelokas ja ujo.
Olen oppinut olemaan ihmisten kanssa tekemisissä ja oppinut näyttelemään todella rohkeaa. ja joskus on vain pakko olla rohkea, onneksi yleensä sellaisissa tilanteissa adrenaliini hoitaa hyvin osuutensa.
Olen pienestä pitäen ollut niin kovin huolissani tulevaisuudesta.
Huolehdin niin kovasti vanhempieni asioista mm. raha-asioista, vaikka en niistä hölkäsenpöläystä ymmärtänyt, mutta äänenpainot ja ilmeet ymmärsin.
Kerran hain postin, siellä oli kirjekuori, joka oli osoitettu isälleni, siinä luki myös, että ennakkopidätys ilmoitus, se oli kamalaa, olin varma, että nyt isäni pidätetään.
kerran kävimme retkellä Tampereen planetaariossa, olin aika pieni ja siellä puhuttiin mustista aukoista, olin pitkään hyvin ahdistunut, koska maapallo tuhoutuu.
En suostunut pienenä menemään mihinkään, saati sitten olemaan pimeässä.Pimeän pelko jatkui pitkälle murrosikään, lähinnä se oli tuntemattoman pelkoa( jota myös kuolemanpeloksi kutsutaan). Yhteen aikaan valojen sytyttäminen ja valokuvien katselu auttoi, asiaan auttoi myös Psalmien ja laulujen laulun lukeminen. Psalmi 23, tuttu varmaan jokaiselle: " Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa..."

Toisen kämppäni naapurissa asui kovaa tappeleva juoppo pariskunta, keskenään he melusivat. Mutta aina kun huuto ja melu alkoi, minut valtasi lamaannuttava pelko ja menin mahdollisimman hiljaiseen ja pimeään nurkkaan istumaan.
Vaikka olen oppinut paljon kohtaamaan asioita, kärsin vieläkin peloista. Tuntemattoman pelosta, tulevaisuuden pelosta. Pelkään, että menetän kotini, tai fyysisen terveyteni. ( sinäänsä hyvin hassua)
Kärsin kuoleman pelosta. En pelkää kuolemaa, vaan sen luomaa menetystä, kipua ja tyhjyyttä. pelkään pelkoa.
Viikonloppuna olin Takkutukan luona. Nukuin huonosti, en saanut unta, nukahdin välillä ja heräsin taas.
Yht´äkkiä huomasin, että takkutukka on oudon hiljaa ja koko ajan nukkunut samassa asennossa. Olin varma, että hän on kuollut, kaulapulssi löytyi ja hengityskin kuului. Nousin ylös ja kunnon paniikki iski. Mitä, jos Takkutukka olisikin ollut kuollut?

Siitä seurasi parin tunnin valvominen sekä minulla, että Takkutukalla. Valvominen päättyi rauhoittavan lääkkeen tuomaan syvään uneen.

On olemassa keinoja hallita pelkoa.
-Pelko on minussa ja lähtöisin minusta, se ei ole ennusmerkki mistään vaan tunne. Pahoja asioita voi tapahtua, mutta se, että pelkää niitä etukäteen ei auta mitään. Varasuunnitelmia on hyvä olla, mutta niiden ei pidä antaa ohjata elämää.
-Terve pelko on ihan hyväksi, vihaiselle humalaiselle miehelle, ei kannata kettuilla taksijonossa.
-Pelko on tunne, joka on peräisin turvattomuudesta. lapsuuden turvattomuus on luonut minussa tulevaisuuden pelon ja tuntemattoman pelon, se on siis tunne. joka on olemassa minussa. Sitä voi siis oppia hallitsemaan, sen voi voittaa ja siihen on olemassa lääkettä.

Pelko on tila, jossa ihmisen syvimmät ajatukset pomppaavat pintaan. Kun kuolemanpelko lähestyy ihmistä paljastuu  todellinen luonne. En tarkoita tätä hyvänä tai pahana asiana, vaan mielenkiintoisena faktana. Kuolemanpelossa ihmisen selviytymisvaisto on niin vahva, että hän on valmis tekemään mitä tahansa selviytyäkseen. Silloin viimeistään huomaa, mikä elämässä on tärkeää. Silloin löytää myös turvansa. Tarkoitan tällä sitä, että normaalissa elämässä, on helppo järkeillä, on helppo päättää uskoako Jumalaan, rahaan, tieteeseen, ufoihin, noitiin vaiko joogaan.
Kun elämän nurjapuoli iskee ja  tuijottaa kuolemaa silmästä silmään ( oli se millainen" kuolema" tahansa, sairaus, yksinäisyys, tulevaisuus, kipu, häpeä,kuolema....) ihmisen syvin usko ja tahto löytävät paikkansa.
Silloin huomaa, mihin pohjimmiltaan turvaa ja uskoo.

Mutta kun pelko ja kauhu iskevät punnitaan se syvin ja sisin, se ketä sinä huudat avuksi?

Siis korostan tämä ei ole uskonnollinen julistus, vaan katsaus ihmisen tunteisiin, niiden hallintaan ja ennen kaikkea siihen, miten helppo asioita on järkeistää, mutta hädän keskellä monella tulee äitiä ikävä. ( Ihan kirjaimellisesti) Moni on valmis tappamaan ja unohtamaan kaikki omat eettiset näkemyksensä. Niin vahva on ihmisen selviytymisvaisto.

Siis, miten pelko lähtee?
Koskaan se ei lähde, mutta sitä voi oppia hallitsemaan. ( kuten minä, en katsele enää nykyään ollenkaan kauhuelokuvia, koska "pelkurina" tiedän sen seuraukset)

kel´onni on, se onnensa hoitakoot

Olen työskennellyt lasten kanssa syksystä 1998 asti. Vuosi sitten jäin pois töistä ja paluuta ei ole näkyvissä.
Monenlaista on nähty, olen ollut työssä koulussa, suomenkielisessä päiväkodissa, ruotsinkielisessä päiväkodissa, yksityisellä puolella ja julkisella sektorilla. pelkässä päivähoidossa, sekä ympärivuorokautisessa yksikössä.
Kaikenlaista on nähty.
Jokaisessa hoitopaikassa lapset ovat aina samanlaisia, ihania, joskus hyvinkin ärsyttäviä, muta loppujenlopuksi aika rakastettavia palleroita.
Kas kummaa, myös vanhemmat tuppaavat olemaan samanlaisia.
Suurimman poikkeuksen eri työpaikkojen välillä tuovat työkaverit. Mutta kun heitäkin oikein tarkastelee, joka paikasta löytyy tietyt karikatyyrit ja samanlaiset ongelmat.
En tällä kertaa kuitenkaan pureudu päivähoitoon vaan vanhemmuuteen.

Minulla on paljon mielipiteitä, mutta yksi on ylitse muiden:
Ken´lapsen hankkii, myös huolehtii siitä.

Ei ole päivähoidon, eikä kouluntehtävä kasvattaa lasta, niiden tehtävä ei myöskään ole valmentaa lasta elämään tai opettaa lapselle hyviä käytöstapoja. Niiden tehtävä ei ole myöskään luoda perustaa lapsen hyvälle itsetunnolle

Kaikki edellä mainittu on perheen tehtävä. Se mistä perhe muodostuu on täysin yhdentekevää. On aivan sama kasvaako lapsi äidin ja koiran kanssa vai isän ja kissojen kanssa. Se onko perheessä kaksi äitiä tai kaksi isää on täysin yhdentekevää. Puolestani lapsen voi kasvattaa koko kylä tai 15 naisen tai miehen kommuuni.
Koti voi olla myös adoptiovanhempien tai kasvatusvanhempien luona tai isovanhempien luona.
Esimerkkejä löytyy.

Ainoa asia millä on väliä, on se että lähtökohta kaikkeen tulee kotoa. Kasvatus tulee kotoa, hyvät käytöstavat tulee kotoa, toisten huomioon ottaminen tulee kotoa, itsetunnonperusta löytyy kotoa.

Lapsen hoito ja kasvatus on kodin tehtävä. Päiväkoti ja koulu tukevat kotia kasvatuksessa, mutta ken lapsen hankkii, se myös hoitaa sen.
Koulua ja päivähoitoa on turha syyttää, kun ongelmia lapsen kanssa ilmenee. Silloin katse on käännettävä, lapsen huoltajaan.
Ongelmia voi toki ratkaista "ammattilaisten" kanssa, mutta narut ovat huoltajien käsissä.
On turha yrittää opettaa lapselle, että pöydästä noustessa sanotaan kiitos, toisia ei lyödä ja ole hyvä on kaunis ilmaisu, jos kotona näytetään aivan toisenlaista esimerkkiä.
Pienelle lapselle koti on turva ja huoltajat ovat jumalia.

Mielestäni on julmaa ja edesvastuutonta, että lapsiaan saa kohdella melkeinpä miten vaan ilman, että yhteiskunta puuttuu asiaan. Välillä tuntuu, että eläintenoikeuksista ollaan enemmän huolissaan kuin lastenoikeuksista. 
Mielestäni jokaiselle lasta harkitsevalle pitäisi olla pakollinen vanhemmuuskurssi, vähän kuin autokoulu. Mielestäni on erittäin ristiriitaista, että adoptoidessa lasta on käytävä läpi raskas prosessi ja todistettava pätevyytensä vanhempana. Raskaaksi taas saa pamahtaa kuka tahansa. Raskaana ollessaan saa käyttäytyä melkeinpä miten tahansa.
Lapsen huostaanotto vaatii aika paljon rikkomuksia. Yhtenä syynä tähän on se, että lastensuojelulla ei ole resursseja ja sijaiskoteja ei tahdo löytyä.

Minussa herättää ääretöntä vihaa ja vastenmielisyyttä ihmiset, jotka henkisesti tai fyysisesti laiminlyövät lapsiaan.
Mielestäni lasten laiminlyöntitapauksissa, vanhemman " kuntoutus" pitäisi laittaa toiselle sijalle ja lapsen psyykkinen ja fyysinen hyvinvointi ehdottomasti ykkössijalle. Oli laiminlyönnin syy mikä tahansa. Myös takautuvasti annettava rangaistus lapsen laiminlyönnistä olisi ihan paikallaan.

Tässä lapsi haluavan muistilista:
-Lapsi ei ole lelu
-Lapsi ei hiljene nappulaa painamalla
- Lapsen hoito on työtä
-Parhaimmillaan lapsi aiheuttaa kasvattajalleen halun hypätä parvekkeelta.
-Lapsi  vie yöunet
-Lapsi tulee kalliiksi.
-Lapsi ei pelasta parisuhdettasi, vaan parhaimmassa tapauksessa tuhoaa sen.
-Lapsi on huoltajastaan riippuvainen ainakin seuraavat 18 vuotta, parhaimmillaan 24 tuntia vuorokaudessa.
-Lapsi ei ota huomioon vanhempien menoja ja haluja.
-Lapsen teko tietää selibaattia
-Synnytyksen jälkeinen masennus tai psykoosi on erittäin huomioon otettava asia
-Lapsi menee aina ykkössijalle
-Lapsi ei pärjää itsekseen.
-Lapsi ei ymmärrä, jos ei halua ymmärtää.
-Lasta pitää kasvattaa.
-Lapset haisevat ja sotkevat
-Lapsen kanssa lääkärissä juoksu on usein arkipäivää, sillä lapset sairastavat ja jos ei muuta he tunkevat paperinpaloja syvälle korvaansa.


Edellä mainitut olivat todellakin ääriesimerkkejä, eivätkä aina paikkaansa pitäviä. Mutta se mitä haluan sanoa, lapsi ei ole hiljaa kapalossa köllivä nyytti.
Lapsi tietää työtä ja elämänmuutosta.
Jos vauvakuume iskee olisi erittäin hyvä mennä ensin lapsenvahdiksi (enemmän kuin pariksi tunniksi) tai vaikka lastentarhaan töihin.
Jos vielä kaikesta huolimatta olet varma, että tätä minä haluan, eikun homma käyntiin.
Sillä loppujen lopuksi ja kaikesta huolimatta lapset ovat aika ihania palleroita, jotka rikastuttavat elämää ja antava sille uutta perspektiiviä.
Oli ne sitten omia tai jonkun muun.

Hatun nosto kaikille niille, jotka ovat lapsen saaneet ja kunnialla sen hoitaneet, sillä se on vaativaa työtä.

Katkerako, en minä, koskaan...

Kuka nyt joskus ei olisi.
Katkera.
Pienistä asioita.

Vaikka vaan, että kaverin hiukset ovat pidemmät, kiharammat ja paksummat, että miksi tolla, miksei mulla.

Vaikka kirjoitan hienoja juttuja hyväksymisestä ja aurinkoisesta elämästä, en voi sanoa, että en minä ole koskaan katkera.
Kyllä minä olen.
Elämälle, elämästäni.
Joskus se aina iskee päälle. Tulin ajatelleeksi asiaa eilen, Yle TEEMAlta tuli ohjelma, jonka nimi oli Alica ja skitsofrenia.
Siinä Alica ja hänen vanhempansa kertoivat sairauden puhkeamisesta, sen hoidosta ja nykytilasta. Siinä käytiin läpi sairaalajaksot ja kuntoutukset.
Eniten mieleen jäivät Alican vanhemmat, kuinka he kertoivat huolesta tytärtään kohtaan ja kuinka raskasta lapsen sairastuminen on ollut.
Dokumentissa oli kohta, jossa kerrottiin mitä tapahtui kun Alica sai diagnoosin. Ensimmäisenä hän oli soittanut isälleen ja kysynyt rakastatko sä mua vielä?
Isä oli vastannut, että entistä enemmän.
Äiti oli samoilla linjoilla.

Mietin oman tieni kulkua. Oma tieni kulki niin toista kautta.
Oma tieni kulki yksinäisyyden kautta, kannoin itse itseni. Pienestä pitäen.
Silloin kun viimeinkin menin lääkäriin ja sain sen DIAGNOOSIN ja sanoin ääneen sen mitä olin piilotellut viimeiset 13 vuotta, tuki tuli ihan muualta kuin omien vanhempien taholta. Vahvin tuki tuli työkaverin/ystäväni ja tätini taholta.
Suuri kiitos heille.
Mutta tätini asui 200km päässä ja ystävälläni oli oma perhe ja työ. Puhelimet olivat käytössä ahkeraan.

Olin tuolloin 28, aikuinen jo, mutta kuitenkin. Kun elämä heittelee ja pahasti kaipaa turvaa ja hellyyttä.
Onneksi oli kissat antamassa hellyyttä ja turvaakin.

Sitten mietin elämääni nyt. Tänään tuli kuntoutustuki eli eläke, maksoin vuokran ja laskut. Puhelimen, internetin, lääkkeet, tv-luvan, sähkölaskun, vakuutusmaksun, lääkärinlaskun. Jäljelle jäänyt saldo ei naurattanut, sillä pärjää hyvin, mutta ei sillä juhlita.
Olen 31, minulla pitäisi olla asiat paremmin.
Olen ollut työssä siitä asti kun kirjoitin ylioppilaaksi, opiskelin ja tein töitä samaan aikaan. Olen koulutettuna huonopalkkaiselle sosiaali-alalle.
Johtuen siitä, että kun oli aika opiskella, lukion jälkeen, tiesin, että minulla ei ole rahaa. Opiskelun ohella pitäisi elääkin, maksaa vuokrat ja kaikki. Oppisopimus oli tapa joka mahdollisti opiskelun ja palkanjuoksemisen.
Valmistuttua oli vain pakko mennä työhön, jatko-opiskeluun ei ole koskaan ollut mahdollisuutta, rahan takia.
Ja koko ajan kenenkään tietämättä sairastin masennusta.
Elämäni on mennyt selviämiseen, selviämiseen joka hemmetin aamusta.

Minä en saanut elämääni hyviä eväitä ja kunnon potkua. Taistelin itse minkä jaksoin, enempää en jaksanut tai jaksa.
Ei se raha ole, joka välillä vituttaa eniten (vaikka ketuttaa se kaikki raha, jonka tämä sairaus on niellyt) enemmänkin kun katselee ympärilleen ja näkee ihmisiä, jotka eivät osaa arvostaa mitä heillä on. Jotka eivät ymmärrä elämän toista puolta ja jotka eivät ole valmiita antamaan omastaan, katsomaan vierelleen ja huomaamaan muita kuin itsensä.

Toisaalta taas, ei minulla sinänsä ole valittamista, minulla on ihan kiva kämppä, vaikka vuokralla onkin. Asun pikkukaupungissa ja viihdyn täällä. Vaikka täällä onkin vain kaksi ihmistä, jotka tunnen ja joiden kanssa olen tekemisissä ( Takkutukka ja Saarenmies) he molemmat ovat ihmisiä, jotka eivät edusta mitään niistä ominaisuuksista, joita edellä mainitsin.
Täällä tiedän aina, että jos suru tulee puseroon olen aina tervetullut, sekä Takkutukan, että Saarenmiehen luo ja saan aina apua.
Minun ei tarvitse käydä työssä, ainakaan toistaiseksi. Saan nukkua aamulla ja valvoa illalla. Nukkua päikkärit. Facebook ja sähköposti on käytössä.
Ja jos rehellisiä ollaan en edes tarvitse mitään, kaapit pursuaa vaatteita, kirjoja ja leffoja.

Silti, joskus miettii että MIKSI MINÄ?
MIKSI MINUN tieni kulki näin?
MIKSI MINÄ en saanut tuota mitä tuo?

Itsekästä, mutta välillä ihan tervettäkin.
Ainoa keino, jolla minä olen ja tulenkin selviytymään on ajatella, että tällä kaikella on tarkoitus.
Ymmärsin sitä tai en, kaikella on tarkoituksensa.
Pakko olla, muuten tässä ei ole mitään järkeä ja silloin ei palaset pysy enää kasassa.