torstaina, helmikuuta 03, 2011

Katkerako, en minä, koskaan...

Kuka nyt joskus ei olisi.
Katkera.
Pienistä asioita.

Vaikka vaan, että kaverin hiukset ovat pidemmät, kiharammat ja paksummat, että miksi tolla, miksei mulla.

Vaikka kirjoitan hienoja juttuja hyväksymisestä ja aurinkoisesta elämästä, en voi sanoa, että en minä ole koskaan katkera.
Kyllä minä olen.
Elämälle, elämästäni.
Joskus se aina iskee päälle. Tulin ajatelleeksi asiaa eilen, Yle TEEMAlta tuli ohjelma, jonka nimi oli Alica ja skitsofrenia.
Siinä Alica ja hänen vanhempansa kertoivat sairauden puhkeamisesta, sen hoidosta ja nykytilasta. Siinä käytiin läpi sairaalajaksot ja kuntoutukset.
Eniten mieleen jäivät Alican vanhemmat, kuinka he kertoivat huolesta tytärtään kohtaan ja kuinka raskasta lapsen sairastuminen on ollut.
Dokumentissa oli kohta, jossa kerrottiin mitä tapahtui kun Alica sai diagnoosin. Ensimmäisenä hän oli soittanut isälleen ja kysynyt rakastatko sä mua vielä?
Isä oli vastannut, että entistä enemmän.
Äiti oli samoilla linjoilla.

Mietin oman tieni kulkua. Oma tieni kulki niin toista kautta.
Oma tieni kulki yksinäisyyden kautta, kannoin itse itseni. Pienestä pitäen.
Silloin kun viimeinkin menin lääkäriin ja sain sen DIAGNOOSIN ja sanoin ääneen sen mitä olin piilotellut viimeiset 13 vuotta, tuki tuli ihan muualta kuin omien vanhempien taholta. Vahvin tuki tuli työkaverin/ystäväni ja tätini taholta.
Suuri kiitos heille.
Mutta tätini asui 200km päässä ja ystävälläni oli oma perhe ja työ. Puhelimet olivat käytössä ahkeraan.

Olin tuolloin 28, aikuinen jo, mutta kuitenkin. Kun elämä heittelee ja pahasti kaipaa turvaa ja hellyyttä.
Onneksi oli kissat antamassa hellyyttä ja turvaakin.

Sitten mietin elämääni nyt. Tänään tuli kuntoutustuki eli eläke, maksoin vuokran ja laskut. Puhelimen, internetin, lääkkeet, tv-luvan, sähkölaskun, vakuutusmaksun, lääkärinlaskun. Jäljelle jäänyt saldo ei naurattanut, sillä pärjää hyvin, mutta ei sillä juhlita.
Olen 31, minulla pitäisi olla asiat paremmin.
Olen ollut työssä siitä asti kun kirjoitin ylioppilaaksi, opiskelin ja tein töitä samaan aikaan. Olen koulutettuna huonopalkkaiselle sosiaali-alalle.
Johtuen siitä, että kun oli aika opiskella, lukion jälkeen, tiesin, että minulla ei ole rahaa. Opiskelun ohella pitäisi elääkin, maksaa vuokrat ja kaikki. Oppisopimus oli tapa joka mahdollisti opiskelun ja palkanjuoksemisen.
Valmistuttua oli vain pakko mennä työhön, jatko-opiskeluun ei ole koskaan ollut mahdollisuutta, rahan takia.
Ja koko ajan kenenkään tietämättä sairastin masennusta.
Elämäni on mennyt selviämiseen, selviämiseen joka hemmetin aamusta.

Minä en saanut elämääni hyviä eväitä ja kunnon potkua. Taistelin itse minkä jaksoin, enempää en jaksanut tai jaksa.
Ei se raha ole, joka välillä vituttaa eniten (vaikka ketuttaa se kaikki raha, jonka tämä sairaus on niellyt) enemmänkin kun katselee ympärilleen ja näkee ihmisiä, jotka eivät osaa arvostaa mitä heillä on. Jotka eivät ymmärrä elämän toista puolta ja jotka eivät ole valmiita antamaan omastaan, katsomaan vierelleen ja huomaamaan muita kuin itsensä.

Toisaalta taas, ei minulla sinänsä ole valittamista, minulla on ihan kiva kämppä, vaikka vuokralla onkin. Asun pikkukaupungissa ja viihdyn täällä. Vaikka täällä onkin vain kaksi ihmistä, jotka tunnen ja joiden kanssa olen tekemisissä ( Takkutukka ja Saarenmies) he molemmat ovat ihmisiä, jotka eivät edusta mitään niistä ominaisuuksista, joita edellä mainitsin.
Täällä tiedän aina, että jos suru tulee puseroon olen aina tervetullut, sekä Takkutukan, että Saarenmiehen luo ja saan aina apua.
Minun ei tarvitse käydä työssä, ainakaan toistaiseksi. Saan nukkua aamulla ja valvoa illalla. Nukkua päikkärit. Facebook ja sähköposti on käytössä.
Ja jos rehellisiä ollaan en edes tarvitse mitään, kaapit pursuaa vaatteita, kirjoja ja leffoja.

Silti, joskus miettii että MIKSI MINÄ?
MIKSI MINUN tieni kulki näin?
MIKSI MINÄ en saanut tuota mitä tuo?

Itsekästä, mutta välillä ihan tervettäkin.
Ainoa keino, jolla minä olen ja tulenkin selviytymään on ajatella, että tällä kaikella on tarkoitus.
Ymmärsin sitä tai en, kaikella on tarkoituksensa.
Pakko olla, muuten tässä ei ole mitään järkeä ja silloin ei palaset pysy enää kasassa.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Löysin tänne blogiisi Aurinko ja Kuu- blogin kautta. Halusin vain jättää puumerkin ja toivottaa voimia!

Kyllähän se kirpaisee, kun tajuaa, että joutunut itse itseään kannattelemaan jo paljon ennen kuin siihen olisi ollut rahkeita.

Mukavaa viikonloppua - tulen toistekin, Lempi Sveitsistä

Homssu kirjoitti...

Kiitos! ja tervetuloa lukemaan, kaikenmaailman juttuja :)

Anonyymi kirjoitti...

Hei
Olen lukenut blogiasi melkein koko päivän. Eniten "loksahti" tämä kirjoitus minulle. Löysin meillä paljon yhteistä. Ikä, sukupuoli, sairaus, ja varsinkin taistelu masennuksen kanssa.

Olen ajatellut aloittaa oman blogini. Mutten vielä osaa, en ole hyvä 'koneilla'... Ehkä vähitellen opin!

Voimia sulle vaan elämäntaisteluun! Jatkathan kirjoittamista! Hyvin menee!
Terv. mimmi