Viimeyönä tuli takatalvi. Kamalaa, mutta toivoni on siinä, että loppuviikoksi on luvattu plus asteita. Ehkä tuo kaiken täyttävä valkoinen mönjä sulaa pois.
Kuten edellisestä päättelitte, minä en pidä talvesta.
Mitä masentunut ihminen kaipaa?
Eihän tätä voi yleistää, jokainen pipi päässä on omanlaisensa.
Se ei paljoa vaadi, että voi ilahduttaa masentunutta. Ei tarvitse olla psykiatri, eikä edes mikään ruudinkeksijä. ( kaikki siis voivat osallistua)
-Aikaa. Anna aikaa, älä hoputa. Toisinaan on hyvä hoputtaa. Mutta sen suhteen pitää olla aika herkkä. Muuten voi tuhota sellaista, joka on vaivoin rakennettu.
-Arkisuutta, mukava puhelu silloin tällöin tai tekstiviesti. Tai raahaaminen kahville. Tai jos joku vaikka tulisi siivoamaan tai tiskaamaan. Tai kävisi kaupassa. Ei sekään suuria vaadi.
-Älä kerro omista kokemuksista, jos ne eivät ole selviämistarinoita. Älä kerro siitä, kun sinäkin olet vähän maassa ja vetämätön... Kun et oikein sinäkään jaksaisi töissä.
Niin, mitäs siihen vastaat: " Joo, muakin vähän korpee, en ole nyt kahteen vuorokauteen päässyt sängystä ylös"
-Ymmärrystä. Juu kyllä me jaksetaan, vaikka käveletkin samoissa vaatteissa kolmatta viikkoa, tukka on sekaisin ja silmät tomaattimakkarat parkumisesta. Juu, ei me hävetä sua, vaikka vähän haisetkin. Paru vaan, se vapauttaa stressi hormonia. Juu, ei me loukkaannuta, vaikka et ole soittanut kolmeen viikkoon, olemme silti jäljellä.
Kaikilla on omat huonot hetkensä, kaikki on joskus maassa. Ei ole tarkoitus, että kukaan vääntyisi spiraalille autaessaan toista, kaikki auttavat tai ovat läsnä omien voimiensa mukaan.
Mutta loppupeleissä, ei se paljoa vaadi.
masennukseen sairastuminen on aina jonkinmoinen shokki, vaikka olisi itse kuinka tiedostavainen ja varautunut. Se täydellinen voimattomuus ja kykenemättömyys tulee kuitenkin yllätyksenä. Shokki se on läheisillekin, että mites tuohon nyt pitäisi suhtautua. Suhtautukaa niinkuin kipeään ihmiseen.
Sillä minä olen sitä mieltä, että masennus on sairaus, vaikka se ei välttämättä ulos näy. sairastaminen vie aikansa, joskus on parempia päiviä, joskus huonompia. Aivan kuin mistä tahansa sairaudesta toipumisessa.
Ei auta kuin pitää toivoa yllä, että huomenna on paremmin.
Homssu
2 kommenttia:
Niin, se on ehkä yleinen uskomus että se vaatisi kauhean suuria tekoja tai ammattiturkinto mielenterveystyön puolelta. Omasta (työ)kokemuksesta olen muodostanut sellaisen kuvan että se että kohtelee tasavertaisena ihmisenä on jo hyvin paljon.
Jep.
Tasavertaisena hyvinki, joillekin se vaan on niin hemmetin vaikeaa. Uskon, kyllä vakaasti, että näillä ihmisistä, se kumpuaa omista peloista.
Toisilla nyt on kolesterolia ja verenpainetta ja toisilla on pipipää. Sellaista se on
Lähetä kommentti