No niin, arvonta pystyyn.
Idean sain kommenteista, eli design-kaulakoru on voittajalle luvassa.
Vaikkapa nyt sen kunniaksi, että olen ollut 4 päivää töissä hyvällä menestyksellä. Ei muuten ahdista.
Ekaa kertaa miesmuistiin, ei ahdista. Voitteko kuvitella miten ihanaa se on, tulla töistä kotiin ja tunteet ovat aivan tasaiset. Jopa hyvät.
Lääkekin on siis alkanut viimeinkin toimia, toivottavasti.
Eli siis nyt on ainakin hyvä, jos paha päivä iskee saattaa arvontakin kärsiä, joten olkaa nopeita.
Siis kaikki, jotka haluavat osallistua design-kaulakorun arvontaan, nimeä kommenttilistalle....
:):):):):):):):)
torstaina, heinäkuuta 31, 2008
tiistaina, heinäkuuta 29, 2008
arvontoja
Monessa blogissa on erilaisia arvontoja, lähinnä blogin vuosipäivän kunniaksi.
Minäkin haluaisin arpoa jotain teidän ihanien lukiojoideni kesken.
Mutta ongelma on.
Mitä himpattia minä arvon?
Ehdotin aikoinaan sitä, että voittaja saa viettää kanssani 24h kuunnellen traumojani.
Ehdotus ei saanut osallistujia, eikä kannatusta, miksiköhän?
Jos vaikka voittaja saisi naukuvan ja painavan paketin?
Tai puoliksi valmiin kaulaliinan?
Tai voinhan aina kidnapata töistä lapsen ja tuunata hänet ja laittaa postiin?
Tai kahvikestit kanssani? Mutta en juo kahvia, enkä lähde kenenkään kanssa joka on hullu vaanijaraiskaajapaloittelijamurhaajaperverssi. ja se voi olla teistä melkein kuka vaan. :)
Voittaja saa minulta ilmaisen kampauksen? Mutta jos voittaja on kalju tai fiksu tai se yllämainittu vaanijaraiskaaja.....
Tai laatikollinen tyhjiä kissanruokapurkkeja, niistä voi askarrella jotain?
Ei oikein taida innostaa.
Olen siis tuomittu olemaan arpomatta mitään. Tai jos jollain on jotain todella hyviä ideoita, niin saa kertoa.
Pakko muuten kertoa, miten hyvä muisti minulla on.
Teippasin ulko-oveni sisäpuolelle, muistilapun. Siinä lapussa lukee: MUISTA! Avaimet, lääkkeet, ikkuna.
Että, siis muistan ottaa avaimet mukaan, muistan ottaa aamulääkkeet ennen töihin menoa ja sulkea ikkunani, ettei kissat karkaa.
Tämä tapahtui päiväs aikaan. Illalla avasin välioven, kokeillakseni, että ulko-oveni on varmasti lukossa. Kauhistuin, oveeni oli ilmestynyt lappu ja vielä sisäpuolelle....ARGH! No se oli se muistilappu.
Minäkin haluaisin arpoa jotain teidän ihanien lukiojoideni kesken.
Mutta ongelma on.
Mitä himpattia minä arvon?
Ehdotin aikoinaan sitä, että voittaja saa viettää kanssani 24h kuunnellen traumojani.
Ehdotus ei saanut osallistujia, eikä kannatusta, miksiköhän?
Jos vaikka voittaja saisi naukuvan ja painavan paketin?
Tai puoliksi valmiin kaulaliinan?
Tai voinhan aina kidnapata töistä lapsen ja tuunata hänet ja laittaa postiin?
Tai kahvikestit kanssani? Mutta en juo kahvia, enkä lähde kenenkään kanssa joka on hullu vaanijaraiskaajapaloittelijamurhaajaperverssi. ja se voi olla teistä melkein kuka vaan. :)
Voittaja saa minulta ilmaisen kampauksen? Mutta jos voittaja on kalju tai fiksu tai se yllämainittu vaanijaraiskaaja.....
Tai laatikollinen tyhjiä kissanruokapurkkeja, niistä voi askarrella jotain?
Ei oikein taida innostaa.
Olen siis tuomittu olemaan arpomatta mitään. Tai jos jollain on jotain todella hyviä ideoita, niin saa kertoa.
Pakko muuten kertoa, miten hyvä muisti minulla on.
Teippasin ulko-oveni sisäpuolelle, muistilapun. Siinä lapussa lukee: MUISTA! Avaimet, lääkkeet, ikkuna.
Että, siis muistan ottaa avaimet mukaan, muistan ottaa aamulääkkeet ennen töihin menoa ja sulkea ikkunani, ettei kissat karkaa.
Tämä tapahtui päiväs aikaan. Illalla avasin välioven, kokeillakseni, että ulko-oveni on varmasti lukossa. Kauhistuin, oveeni oli ilmestynyt lappu ja vielä sisäpuolelle....ARGH! No se oli se muistilappu.
maanantaina, heinäkuuta 28, 2008
Päivä nro. 1
Olen vielä hengissä joten...
Aamulla kello soi tasan 6.oo. Vaikka työt alkoivatkn vasta 7.45, halusin herätä aikaisin, ettei tule kiirus.
Nousin heti ylös kun kello soi. Olin varma, että oksennan, en oksentanut.
Olin varma, että pyörryn, en pyörtynyt.
Kaikista tavoistani poiketen söin ruhtinaallisen aamupalan. Se oli ehkä hiukan pakkosyömistä, koska minulle ei aamupala yleensä maistu. Mutta tunnen itseni niin hyvin, että tiedän mitä käy kun aamulla en syö. Pari, kolme tuntia eteenpäin ja alan nähdä mustia pilkkuja ja heikottaa kovasti.
Kyllähän tarhassa annetaan aamupalaa lapsille ja itsekin siinä voi syödä, jos kerkiää. Se on aika harvinaista...
Lähdin seitsemän aikaa ratikalle. Siis itse matkahan ei kestä kuin 15 minuuttia, mutta tällä kertaa minun piti ensin käydä omassa tarhassa hakemassa sisäkengät ja sitten viilettää kesäpäiväkotiin.
Päivystän siis vielä tämän viikon. Eli heinäkuussa useat päiväkodit sulkevat ovensa ja sitten on pari isoa, jotka pitävät ovensa auki. Sinne kerätään hoitoa tarvitsevat lapset ja työssäolevat aikuiset.
Kesäpäiväkotiin pitää lastenhoito varata etukäteen, mutta yllätyksiä tulee aina.
Siis talo oli tuttu, päivystin siellä koko viime kesän. Aikuiset aivan outoja ja lapset vielä oudompia. Jotkut naamat olivat sentään tuttuja viimevuodelta.
Lapsia oli vähänlaisesti, joten alku oli suht´rauhallinen.
Kaikki työtoverini olivat, erittäin mukavia ja lapset ovat lapsia.
Ensimmäinen työpäiväni meni siis hyvin. jossain vaiheessa kyllä kurkkua kuristi ajatus, etten kykene tähän.
tämä työpäivä sai minut tajuamaan paljon asioita, jotka kaipaavat muutosta, mutta niistä ajallaan.
Arvatkaa miltä tuntui, ensimmäisen kerran mennä töihin, olla tössä ja tulla töistä ilman, että koko ajan ahdistaa.
Mutta tämä vasta oli ensimmäinen päivä, joten...
Aamulla kello soi tasan 6.oo. Vaikka työt alkoivatkn vasta 7.45, halusin herätä aikaisin, ettei tule kiirus.
Nousin heti ylös kun kello soi. Olin varma, että oksennan, en oksentanut.
Olin varma, että pyörryn, en pyörtynyt.
Kaikista tavoistani poiketen söin ruhtinaallisen aamupalan. Se oli ehkä hiukan pakkosyömistä, koska minulle ei aamupala yleensä maistu. Mutta tunnen itseni niin hyvin, että tiedän mitä käy kun aamulla en syö. Pari, kolme tuntia eteenpäin ja alan nähdä mustia pilkkuja ja heikottaa kovasti.
Kyllähän tarhassa annetaan aamupalaa lapsille ja itsekin siinä voi syödä, jos kerkiää. Se on aika harvinaista...
Lähdin seitsemän aikaa ratikalle. Siis itse matkahan ei kestä kuin 15 minuuttia, mutta tällä kertaa minun piti ensin käydä omassa tarhassa hakemassa sisäkengät ja sitten viilettää kesäpäiväkotiin.
Päivystän siis vielä tämän viikon. Eli heinäkuussa useat päiväkodit sulkevat ovensa ja sitten on pari isoa, jotka pitävät ovensa auki. Sinne kerätään hoitoa tarvitsevat lapset ja työssäolevat aikuiset.
Kesäpäiväkotiin pitää lastenhoito varata etukäteen, mutta yllätyksiä tulee aina.
Siis talo oli tuttu, päivystin siellä koko viime kesän. Aikuiset aivan outoja ja lapset vielä oudompia. Jotkut naamat olivat sentään tuttuja viimevuodelta.
Lapsia oli vähänlaisesti, joten alku oli suht´rauhallinen.
Kaikki työtoverini olivat, erittäin mukavia ja lapset ovat lapsia.
Ensimmäinen työpäiväni meni siis hyvin. jossain vaiheessa kyllä kurkkua kuristi ajatus, etten kykene tähän.
tämä työpäivä sai minut tajuamaan paljon asioita, jotka kaipaavat muutosta, mutta niistä ajallaan.
Arvatkaa miltä tuntui, ensimmäisen kerran mennä töihin, olla tössä ja tulla töistä ilman, että koko ajan ahdistaa.
Mutta tämä vasta oli ensimmäinen päivä, joten...
sunnuntai, heinäkuuta 27, 2008
uusi tukka
Pitihän tukkaa vähän uusia, kun kerran ihmisten ilmoille pitää mennä.
Tällainen se on tällä kertaa, eli keskellä menee kunnon pinkki irokeesi ja sivut ovat lyhyet ja vaaleat.
Tässä toiselta puolelta ja kuten näette arpeni ovat hyvin edustettuina.
Ne ovat osa minua ja historiaani, vähän niinkuin tatuoinnit....
Ja hei, sehän on vaan tukkaa, kyllä se takaisin kasvaa ja jos ei, niin sitten ei...
Kuumaa ja ahdistavaa
Nyt on siis kesä ja on kuuma. En millään muotoa valita, paljon mielummin näin kuin kylmää ja pimeää. Kissat vain ei oikein taida tykätä. Minulla kun on aika pieni kämppä ja ikkunat etelään, niin auringonpaiste koko päiväksi on taattu. Pakko pitää kaihtimia alhaalla. Kukka raukka läähättää kuumuuttaan aina välillä.
Ei muuta kuin ikkuna auki ja tuuletin täysillä pörräämään. Ja pitää muistaa juoda. Kai se on tuo verenpaine, joka hyppi kun ei saa nousta liian nopeasti seisomaan, kun silmissä mustuu muuten.
Eilen muuten mustui slmissä, kun onnistuin leikkaamaan vekin etusormeeni. Toissapäivänä viilsin peukaloni auki, kissanruoka purkin kannella. Jihuu!
Huomenna alkaa työt ja se herättää enemmän kuin vähän ahdistusta ja masennusta ja seinille hyppimistä ja hiusten repimistä.
Sinänsä se ei ole se työ, joka minua ahdistaa. Kummallista kyllä pidän työstäni ja tiedän, että osaan sen tehdä, joten siinä mielessä kaikki on ihan ok.lapset ovat ihania, kunhan ne eivät ole omia.
Minua ahdistaa tulevaisuuden ennustaminen, menneisyyden perusteella.
Tämä puolivuotta kun olen ollut kotona on ollut ihmeellistä aikaa. Vaikka huonoja päiviä on ollut ja vaikeita aikoja. Olen silti vain saanut olla. Ensimmäisen kerran elämässäni. Olen ainakin yrittänyt keskittyä itseeni.
Tiedän lihonneeni valtavasti, koska olen antanut itselleni kerrankin luvan syödä karkkia päivittän, en ole urheillut säännöllisesti, olen vain ollut. Nukkunut ja katsellut leffoja, hengannut kaupungilla, ollut.
Ja nyt pitää palata takaisin, sinne mistä lähdin. Karkeasti sanottuna viimeset kymmenen vuotta elämässäni, ovat ovat olleet enemmän tai vähemmän helvettiä ( helvetti on muuten erittäin yksilöllistä, ei omaa helvettiä voi verrata toisen helvettiin)
Masennusta ja ahdistusta. Pakko menoa eteenpäin, itkua ja hammasten kiristystä. Salailua ja itsensä ruoskimista.
Pelkään palaavani takaisin kaikkeen tuohon.
Koitan järkeillä itselleni, että nyt tilanne on ihan eri. Popsin lääkkeitä, minulla on hoitava psykiatri ja terapeutti, olen avoimesti kertonut tilanteestani kaikille ( halusivat he tai ei), olen ainakin jonkun verran oppinut itsestäni terapian myötä.
Olen toivottavasti armollisempi itselleni.
Pelottaa silti. Vaikka olen luvannut itselleni ja monelle muulle, että nyt menen katsomaan ja jos ei onnistu, niin ei onnistu, sitten saan lisää saikkua.
IIK!
Mutta yksi muutos minussa on tapahtunut, jonka voi nähdä ulospäin ( lihoamisen lisäksi). Ehkä se on ohimenevää, ehkä ei, mutta en osaa enää käyttää mustia vaatteita.
Ennen en ole muuta käytänytkään kuin mustaa.
Mielenkiintoista sinäänsä. Olen järkeillyt asian näin. Ennen käytin vain mustaa heijastaakseni sitä, mitä minussa on sisällä, ainoa keino kertoa, että kaikki ei ole hyvin.
Nyt kun asia on tullut avoimeksi ja julkiseksi, ei minun tarvitse enää kertoa sitä vaatevalinnoillani...Okei kuulostaa oudolta, mutta näin se vain on...
Ei muuta kuin ikkuna auki ja tuuletin täysillä pörräämään. Ja pitää muistaa juoda. Kai se on tuo verenpaine, joka hyppi kun ei saa nousta liian nopeasti seisomaan, kun silmissä mustuu muuten.
Eilen muuten mustui slmissä, kun onnistuin leikkaamaan vekin etusormeeni. Toissapäivänä viilsin peukaloni auki, kissanruoka purkin kannella. Jihuu!
Huomenna alkaa työt ja se herättää enemmän kuin vähän ahdistusta ja masennusta ja seinille hyppimistä ja hiusten repimistä.
Sinänsä se ei ole se työ, joka minua ahdistaa. Kummallista kyllä pidän työstäni ja tiedän, että osaan sen tehdä, joten siinä mielessä kaikki on ihan ok.lapset ovat ihania, kunhan ne eivät ole omia.
Minua ahdistaa tulevaisuuden ennustaminen, menneisyyden perusteella.
Tämä puolivuotta kun olen ollut kotona on ollut ihmeellistä aikaa. Vaikka huonoja päiviä on ollut ja vaikeita aikoja. Olen silti vain saanut olla. Ensimmäisen kerran elämässäni. Olen ainakin yrittänyt keskittyä itseeni.
Tiedän lihonneeni valtavasti, koska olen antanut itselleni kerrankin luvan syödä karkkia päivittän, en ole urheillut säännöllisesti, olen vain ollut. Nukkunut ja katsellut leffoja, hengannut kaupungilla, ollut.
Ja nyt pitää palata takaisin, sinne mistä lähdin. Karkeasti sanottuna viimeset kymmenen vuotta elämässäni, ovat ovat olleet enemmän tai vähemmän helvettiä ( helvetti on muuten erittäin yksilöllistä, ei omaa helvettiä voi verrata toisen helvettiin)
Masennusta ja ahdistusta. Pakko menoa eteenpäin, itkua ja hammasten kiristystä. Salailua ja itsensä ruoskimista.
Pelkään palaavani takaisin kaikkeen tuohon.
Koitan järkeillä itselleni, että nyt tilanne on ihan eri. Popsin lääkkeitä, minulla on hoitava psykiatri ja terapeutti, olen avoimesti kertonut tilanteestani kaikille ( halusivat he tai ei), olen ainakin jonkun verran oppinut itsestäni terapian myötä.
Olen toivottavasti armollisempi itselleni.
Pelottaa silti. Vaikka olen luvannut itselleni ja monelle muulle, että nyt menen katsomaan ja jos ei onnistu, niin ei onnistu, sitten saan lisää saikkua.
IIK!
Mutta yksi muutos minussa on tapahtunut, jonka voi nähdä ulospäin ( lihoamisen lisäksi). Ehkä se on ohimenevää, ehkä ei, mutta en osaa enää käyttää mustia vaatteita.
Ennen en ole muuta käytänytkään kuin mustaa.
Mielenkiintoista sinäänsä. Olen järkeillyt asian näin. Ennen käytin vain mustaa heijastaakseni sitä, mitä minussa on sisällä, ainoa keino kertoa, että kaikki ei ole hyvin.
Nyt kun asia on tullut avoimeksi ja julkiseksi, ei minun tarvitse enää kertoa sitä vaatevalinnoillani...Okei kuulostaa oudolta, mutta näin se vain on...
keskiviikkona, heinäkuuta 23, 2008
Puuhaa
Joskus minulle aina iskee inspiraatio tehdä jotakin.
Se inspiraatio saattaa iskeä kerran puolessa vuodessa tai kerran viikossa. Mutta parempi sekin kuin ei mitään.
Nyt iski koruinspiraatio. Ja tässä vähän saalista.
Korukasa.
kaksi turkoosisävytteistä ja yksi liila kaulakoru.
Punaista, lilaa ja oranssia.
Vihreää
Kaikkia mahdollisia värejä.
maanantaina, heinäkuuta 21, 2008
Turunreissu kuvin
Noniin, tässä juna Turkuun lähdössä Helsingistä.
Tätini oli minua vastassa, hänen rakkaalla volvollaan. Kaikkien oletusten vastaisesti, tämä auto vielä pysyy kasassa, ilman ilmastointiteippiä ja menee kovaa. Onhan se volvo.
Söimme lounasta, joen rannassa. Nam ;)
Tämä on föri. Lautta, joka seilaa yli Aurajoen, että ihmiset pääsevät puolelta toiselle. Menimme myös seilaamaan, ihan kokemuksen vuoksi. Mutta sattuikin olemaan tuttu kuski, joten siinä jutellessa, tuli seilattua parikin kertaa joen yli.
Tässä on joku hieno taideteos, valtava pyrstö. Se oli oikeastaan ihan hauska.
Tässä on vene, hieno vene.
Tässä on sotalaivoja, hienoja.
Ja kuten kuvasta näkyy, suomen joutsen.
Tässä taas on patsas, kas kummaa. Herra Brahe.
Ja jos tarkkaan katsotte, bongasin turkulaisen ambulanssin hälytysajossa.
Sitten pääsemme tätini ihanaan, eläintarhaan. Tässä on yksi kissa. Rex-merkkinen. Laiha ja ihana hiirimäinen kuin mikä. Ihana kisu.
Tässä on tätini toinen kisu, rex-merkkinen sekin ja tätini koira. Ja uskokaa tai älkää, mutta toinen puoli sen naamasta on ruskea ja toinen valkoinen ;)Tämä kisu on sitten vähän läskimpi, muuten erittäin pieni ja siro, mutta tuota omenalihavuutta on.
Tädilläni on myös suuri akvaario, tässä yksi sen asukeista.
Katsokaa nyt näitä silmiä, ne on kuin vaaleansiniset lasikuulat. Ihanaa!
Kävimme myös shoppaamassa Raision uudessa ikeassa ja kauppakeskus myllyssä. ( kuka antaa kauppakeskukselle nimeksi pylly? ;))
Sitten olikin kotiinlähdön aika, tässä on Turun rautatieasema.
Ja minähän tosiaan matkustin bisnesluokassa. Se oli ihanaa. Ei melua, ei lapsia, ei äänekkäitä ihmisiä. Mennessäni vaunussa oli kanssani kolme italialaista bisnesmiestä.
Tädilläni on myös suuri akvaario, tässä yksi sen asukeista.
Katsokaa nyt näitä silmiä, ne on kuin vaaleansiniset lasikuulat. Ihanaa!
Kävimme myös shoppaamassa Raision uudessa ikeassa ja kauppakeskus myllyssä. ( kuka antaa kauppakeskukselle nimeksi pylly? ;))
Sitten olikin kotiinlähdön aika, tässä on Turun rautatieasema.Ja minähän tosiaan matkustin bisnesluokassa. Se oli ihanaa. Ei melua, ei lapsia, ei äänekkäitä ihmisiä. Mennessäni vaunussa oli kanssani kolme italialaista bisnesmiestä. Ja kas, kun tulin takaisin, olin vaunun ainoa matkustaja. Yksityisvessa ja kaikki siis.
Istumapaikkani. Olen levittänyt tavarani ihanille nahkapenkeille.
Toki oli ilmainen jatkuva kahvitarjoilu ja päivänlehdet luettavana.
Istumapaikkani. Olen levittänyt tavarani ihanille nahkapenkeille.
Toki oli ilmainen jatkuva kahvitarjoilu ja päivänlehdet luettavana.
Noin siis meni pari päivää Turussa.
Oli ihanaa. onnistun jokirannassa polttamaan olkapääni.
Mutta ihanaa oli ja sattui hyvät säät.
Kiitos siis vielä kerran ihanalle tädilleni ja hänen kaikille ihanille elukoilleen!
lauantaina, heinäkuuta 19, 2008
Reissuun!
Se on taas tuo Turun reissu, joka lähenee.
Tällä kertaa on ihan oikeasti suunnitelmana mennä katsomaan nähtävyyksiä, jos säät sallivat.
Tai sitten vain shoppailemme ja pohdimme mitä lävistyksiä otamme seuraavaksi.
Ajattelin tällä kertaa ottaa kameran mukaan, jos muistan. Voin sitten näyttää teille aina niin viihdyttäviä maisemakuvia.
Kävin ostamass liput ennakkoon ja kas kummaa... VR:llä on heinäkuun ajan 1.luokan liput -30%. Siispä ensimmäisen luokan liput tulivat minulle vain 2e kalliimaksi kuin toisen luokan liput.
Nyt minua siis odottaa matka Turkuun, ensimmäisen luokan vaunussa, kunka hienoa. Ensimmäinen kerta, että oikein busines-luokassa.
Siellä on kuulemma paremmin istumatilaa, päivänlehdet saatavilla ja kahvi ja tee tarjoilu, siis ilmainen. vaikka en juo kahvia, enkä oikein mustaa teetä, on varmaan pakko silti ottaa.
Jään odottamaan innolla!
Tällä kertaa on ihan oikeasti suunnitelmana mennä katsomaan nähtävyyksiä, jos säät sallivat.
Tai sitten vain shoppailemme ja pohdimme mitä lävistyksiä otamme seuraavaksi.
Ajattelin tällä kertaa ottaa kameran mukaan, jos muistan. Voin sitten näyttää teille aina niin viihdyttäviä maisemakuvia.
Kävin ostamass liput ennakkoon ja kas kummaa... VR:llä on heinäkuun ajan 1.luokan liput -30%. Siispä ensimmäisen luokan liput tulivat minulle vain 2e kalliimaksi kuin toisen luokan liput.
Nyt minua siis odottaa matka Turkuun, ensimmäisen luokan vaunussa, kunka hienoa. Ensimmäinen kerta, että oikein busines-luokassa.
Siellä on kuulemma paremmin istumatilaa, päivänlehdet saatavilla ja kahvi ja tee tarjoilu, siis ilmainen. vaikka en juo kahvia, enkä oikein mustaa teetä, on varmaan pakko silti ottaa.
Jään odottamaan innolla!
perjantaina, heinäkuuta 18, 2008
Ei me turhaan voida...
Tässä tämä ilta/yö taas meni. Puhelimessa. Rappukäytävästä löytyi, erittäin sekavassa tilanteessa oleva vanhempi rouva. Joka hätää kysyessäni selitti kovin sekavia. No, ei kun asiaa selvittelemään.
Rouva oli levittänyt tavaroitaan ympäri rappua ja kovasti Pyykkäämään oli menossa. Puhelin ja avaimet kouraan ja mummon kohtaloa selvittämään. No tavaroita kerätessämme, huomasin, että eräs ovi oli auki, se oli rouvan asunto. Hän ei muistanut edes asuvansa tässä talossa.
Sitten seuraava ongelma, mtäs nyt?
En voinut rouvaa jättää yksin kotiin, kun muisti selvästi pätki tosi pahasti, enkä oikein ollut varma muutenkaan hänen voinnistaan.
Soitto lempinumerooni 112. Esitin asiani. Päivystäjä oli ihan neuvoton asian suhteen. Ehdotin, että voisiko pakalle vaikka lähettää ambulanssin, tulisi ammattiihmiset katsomaan tilannetta, tsekkaamaan peruselintominnot yms.
Arvatkaa mitä minulle vastattiin:" juu, katso ei me turhaan voida ambulanssia lähettää paikalle".
Lopuksi minun käskettiin soittamaan valtakunnalliseen terveyspäivystykseen (?) 10023. Tämä puhelu kesti 10 minuuttia.
Soitin 10023, siellä oli erittäin nuiva nainen, sanoi, että ei he voi mitään tehdä.Voisin viedä rouvan saraalapäivystykseen, vastasin etten voi. Sanoi, että voin soittaa yksityiseen ambulanssifirmaan ja pyytää kiireettömän sairaankuljetuksen.
Silloin meni hermo. Luuri lensi paikalleen erittäin nopeasti jäätävän tervehdyksen myötä.
Ja uudestaan soitto 112:een, siinä sitten taas yhdessä päivystäjän kanssa tilannetta ihmeteltiin. Taas kymmenisen minuuttia. Hän yritti yhdistää minut polisinjohtokeskukseen, siellä oli varattua. Loppujen lopuksi sain sosiaalipäivystyksen numeron. Soitin sinne.
Selitin neljännen kerran asiani.
Siellä oli erittäin ystävällinen sosiaalityöntekijä. Tämän puhelun aikana, löytyi rouvan kännykkä ja sen tietojen kautta sosiaalipäivystäjä rupesi asiaa hoitamaan. Hän lupasi soittaa minulle hetken kuluttua uudestaan.
Soittikin, oli löytänyt rouvan tyttären ja soittanut tälle. Nyt pyysi minua soittamaan rouvan tyttärelle ja sopimaan asian.
Soitin tyttärelle, selitin asiani.
Tytär lähti tulemaan, onneksi asui aika lähellä.
Koko tämän ajan pidin rouvalle seuraa, juttelin hänen kanssaan, kyselin vointia yms.
No tytär saapui ja suosittelin sairaalaan lähtemistä, että ihan tsekkaamaan, että kaikki on kunnossa.
Ystävällstä porukkaa oli ja kaikki muut, paitsi se ensimmäinen häke-päivystäjä ja se nuiva 10023-täti, kiittelivät minua kovasti.
Mutta siis, kaikki ambulanssi-ihmiset: Turhaan teitä ei lähetetä minnekään, siispä jokainen nukkuva juoppo yms. on erittäin tärkeä asiakas, eikä ollenkaan turhia. Täysin selvä, erittäin sekavassa tilassa oleva rouva on turha.
Rouva oli levittänyt tavaroitaan ympäri rappua ja kovasti Pyykkäämään oli menossa. Puhelin ja avaimet kouraan ja mummon kohtaloa selvittämään. No tavaroita kerätessämme, huomasin, että eräs ovi oli auki, se oli rouvan asunto. Hän ei muistanut edes asuvansa tässä talossa.
Sitten seuraava ongelma, mtäs nyt?
En voinut rouvaa jättää yksin kotiin, kun muisti selvästi pätki tosi pahasti, enkä oikein ollut varma muutenkaan hänen voinnistaan.
Soitto lempinumerooni 112. Esitin asiani. Päivystäjä oli ihan neuvoton asian suhteen. Ehdotin, että voisiko pakalle vaikka lähettää ambulanssin, tulisi ammattiihmiset katsomaan tilannetta, tsekkaamaan peruselintominnot yms.
Arvatkaa mitä minulle vastattiin:" juu, katso ei me turhaan voida ambulanssia lähettää paikalle".
Lopuksi minun käskettiin soittamaan valtakunnalliseen terveyspäivystykseen (?) 10023. Tämä puhelu kesti 10 minuuttia.
Soitin 10023, siellä oli erittäin nuiva nainen, sanoi, että ei he voi mitään tehdä.Voisin viedä rouvan saraalapäivystykseen, vastasin etten voi. Sanoi, että voin soittaa yksityiseen ambulanssifirmaan ja pyytää kiireettömän sairaankuljetuksen.
Silloin meni hermo. Luuri lensi paikalleen erittäin nopeasti jäätävän tervehdyksen myötä.
Ja uudestaan soitto 112:een, siinä sitten taas yhdessä päivystäjän kanssa tilannetta ihmeteltiin. Taas kymmenisen minuuttia. Hän yritti yhdistää minut polisinjohtokeskukseen, siellä oli varattua. Loppujen lopuksi sain sosiaalipäivystyksen numeron. Soitin sinne.
Selitin neljännen kerran asiani.
Siellä oli erittäin ystävällinen sosiaalityöntekijä. Tämän puhelun aikana, löytyi rouvan kännykkä ja sen tietojen kautta sosiaalipäivystäjä rupesi asiaa hoitamaan. Hän lupasi soittaa minulle hetken kuluttua uudestaan.
Soittikin, oli löytänyt rouvan tyttären ja soittanut tälle. Nyt pyysi minua soittamaan rouvan tyttärelle ja sopimaan asian.
Soitin tyttärelle, selitin asiani.
Tytär lähti tulemaan, onneksi asui aika lähellä.
Koko tämän ajan pidin rouvalle seuraa, juttelin hänen kanssaan, kyselin vointia yms.
No tytär saapui ja suosittelin sairaalaan lähtemistä, että ihan tsekkaamaan, että kaikki on kunnossa.
Ystävällstä porukkaa oli ja kaikki muut, paitsi se ensimmäinen häke-päivystäjä ja se nuiva 10023-täti, kiittelivät minua kovasti.
Mutta siis, kaikki ambulanssi-ihmiset: Turhaan teitä ei lähetetä minnekään, siispä jokainen nukkuva juoppo yms. on erittäin tärkeä asiakas, eikä ollenkaan turhia. Täysin selvä, erittäin sekavassa tilassa oleva rouva on turha.
torstaina, heinäkuuta 17, 2008
Yö
Tässä sitä taas ollaan, on yö ja minä istun sängyssä. Tyynyni olen nostanut seinää vasten, nojaan sihen, peitto päälläni, rintaan asti vedetty. Jaloissa tuntuu kuumalta, potkin ne esiin peittoni alta.
Jalat paljastuvat aina puoleen reiteen saakka. Lasken kirjan käsistäni ja jään tujottamaan jalkojani. Ne ovat kuin kaksi isoa tukkia. Ne eivät näytä jaloilta, ne ovat tukit. Sellaiset isot ja rohmuiset. Läskiä se on, eikä lihasta.
Nilkkoja ei ole ollenkaan ja polvetkin ovat pahkuraiset. Pohkeet ovat isot möntit, ei sellaiset kaunit ja naiselliset. Kumarrun lähemmäksi jalkojani, ne ovat valkoiset, ei ole tullut otettua aurinkoa tänä kesänä. Katselen jalkojani lähemmin, niissä näkyy verisuonia, rumia pieniä katkenneita hiussuonia. Tai mistä minä tiedän, mutta rumia ne ovat. Olen huolimattomasti ajanut jalkakarvanikin, joissain kohdin on sileää toisessa kohdin kasvaa pitkää karvaa.
Eikä se riitä, tiedän, että jalkani ovat täynnä sellulittiä. Takapuoleni ja takareiteni ovat aivan muhkuraiset. Kun valo tulee oikein, huomaa, että pohkeetkn ovat muhkuraiset. Häpeän jalkojani. Julkisesti en esiintyisi uimapuvussa mistään hinnasta. Saunassakin häpeän, muhkuraisia jalkojani ja takapuoltani, vaikka saunassa olisi vain tuttuja.
Istun sängyssä ja luen, jätän jalkani rauhaan ja nostan kirjan uudestaan eteeni, luen pari sivua eteenpäin ja lasken kirjan taas käsistäni. Ympärilläni on hiljaista, kello tikittää seinällä, mitään muuta ei kuulu. Mistään. Voisi luulla, että asun tässä kerrostalossa yksin. Kissankin nukkuvat. Kalle herää välillä katsomaan minua, että onko tuokin hullu vielä tuossa.
Joku vetää vessan yläpuolellani, on täällä sittenkin muita.
On jo yö, eikä uni tule. On tainnut nukkumatti eksyä. Oma vika, nukuin päikkärit. Ei pitäisi, mutta kun pävällä väsyttää niin kamalasti, ikävä nodankehä.
En halua mennä nukkumaan, ennenkuin tiedän varmasti, että uni tulee samantien. Inhoan maata pimeässä hereillä. Silloin aivot toimivat aivan liian vilkkaasti, silloin tulee mieleen jokainen ongelma, ollut ja mennyt. Jokainen ikävä ihminen. Jokainen ikävä sana. Huoli tulevasta. Kaikki mikä oli pitänyt tehdä toisin.
Mietin siskojani ja heidän perheitään. Mietin isääni ja hänen tulevaisuuttaan. Mietin äitiäni.
Mietin tätejäni.
Mietin itseäni, elämääni.
Töitä, terapiaa, lääkitystä, rahaa.
Olen niin avuton, kaiken keskellä. Tiedän, että pitäisi olla aikuinen, mutta silti koen halua käpertyä, jonkun vahvan ja viisaan aikuisen syliin ja kuulla hänen sanovan, että ei ole hätää.
Ei ole hätää.
Kaikki käy hyvin.
Kyllä tästä selvitään, ennenkin ollaan selvitty.
Minä en ole siitä ollenkaan niin varma, en halua liikaa ajatella asiaa. Ajatella sitä vaihtoehtoa, että jos ei tässä käykään kovin hyvin.
Siksi en halua maata valveilla, en halua ajatella.
Haluan nukahtaa, päästä unenmaailmaan. Unohtaa tämän hetken.
Yöpöydän laatikossa on lääkettä, jonka avulla nukahtaisin nopeasti, mutta en halua ottaa sitä.
Toissailtana joudun ottamaan. Sillon ahdistuksen aallot löivät liian korkealle.
Laitan kirjan kokonaan pois. Napsautan yövalon pois. Ainoa valo on enää kadulta kuultava valo. Verhojenkin läpi se näkyy. Käyn makaamaan, jätän tyynyn nojalleen seinää vasten, en osaa nukkua tyynyn kanssa. Käännyn mahalleni, koukistan toisen jalan viereeni. Vedän peiton pääni yli, samalla jalkaterät sukeltavat esiin peiton alta.
Se on hyvä.
Olen turvassa, omassa pesässä peiton alla. Hengittäminen on vaikeaa, joten kaivan peittopesään pienen hengitysaukon.
Laitan silmät kinni ja toivon.
Toivon, että filmi katkeaa saman tien.
Toivon, että huomenna aamulla ei ahdista enää.
Toivon, että huomenna ei sada.
Silloin muistan, että pitäisi käydä kaupassa.
Tule unikultainen, tule.
Jalat paljastuvat aina puoleen reiteen saakka. Lasken kirjan käsistäni ja jään tujottamaan jalkojani. Ne ovat kuin kaksi isoa tukkia. Ne eivät näytä jaloilta, ne ovat tukit. Sellaiset isot ja rohmuiset. Läskiä se on, eikä lihasta.
Nilkkoja ei ole ollenkaan ja polvetkin ovat pahkuraiset. Pohkeet ovat isot möntit, ei sellaiset kaunit ja naiselliset. Kumarrun lähemmäksi jalkojani, ne ovat valkoiset, ei ole tullut otettua aurinkoa tänä kesänä. Katselen jalkojani lähemmin, niissä näkyy verisuonia, rumia pieniä katkenneita hiussuonia. Tai mistä minä tiedän, mutta rumia ne ovat. Olen huolimattomasti ajanut jalkakarvanikin, joissain kohdin on sileää toisessa kohdin kasvaa pitkää karvaa.
Eikä se riitä, tiedän, että jalkani ovat täynnä sellulittiä. Takapuoleni ja takareiteni ovat aivan muhkuraiset. Kun valo tulee oikein, huomaa, että pohkeetkn ovat muhkuraiset. Häpeän jalkojani. Julkisesti en esiintyisi uimapuvussa mistään hinnasta. Saunassakin häpeän, muhkuraisia jalkojani ja takapuoltani, vaikka saunassa olisi vain tuttuja.
Istun sängyssä ja luen, jätän jalkani rauhaan ja nostan kirjan uudestaan eteeni, luen pari sivua eteenpäin ja lasken kirjan taas käsistäni. Ympärilläni on hiljaista, kello tikittää seinällä, mitään muuta ei kuulu. Mistään. Voisi luulla, että asun tässä kerrostalossa yksin. Kissankin nukkuvat. Kalle herää välillä katsomaan minua, että onko tuokin hullu vielä tuossa.
Joku vetää vessan yläpuolellani, on täällä sittenkin muita.
On jo yö, eikä uni tule. On tainnut nukkumatti eksyä. Oma vika, nukuin päikkärit. Ei pitäisi, mutta kun pävällä väsyttää niin kamalasti, ikävä nodankehä.
En halua mennä nukkumaan, ennenkuin tiedän varmasti, että uni tulee samantien. Inhoan maata pimeässä hereillä. Silloin aivot toimivat aivan liian vilkkaasti, silloin tulee mieleen jokainen ongelma, ollut ja mennyt. Jokainen ikävä ihminen. Jokainen ikävä sana. Huoli tulevasta. Kaikki mikä oli pitänyt tehdä toisin.
Mietin siskojani ja heidän perheitään. Mietin isääni ja hänen tulevaisuuttaan. Mietin äitiäni.
Mietin tätejäni.
Mietin itseäni, elämääni.
Töitä, terapiaa, lääkitystä, rahaa.
Olen niin avuton, kaiken keskellä. Tiedän, että pitäisi olla aikuinen, mutta silti koen halua käpertyä, jonkun vahvan ja viisaan aikuisen syliin ja kuulla hänen sanovan, että ei ole hätää.
Ei ole hätää.
Kaikki käy hyvin.
Kyllä tästä selvitään, ennenkin ollaan selvitty.
Minä en ole siitä ollenkaan niin varma, en halua liikaa ajatella asiaa. Ajatella sitä vaihtoehtoa, että jos ei tässä käykään kovin hyvin.
Siksi en halua maata valveilla, en halua ajatella.
Haluan nukahtaa, päästä unenmaailmaan. Unohtaa tämän hetken.
Yöpöydän laatikossa on lääkettä, jonka avulla nukahtaisin nopeasti, mutta en halua ottaa sitä.
Toissailtana joudun ottamaan. Sillon ahdistuksen aallot löivät liian korkealle.
Laitan kirjan kokonaan pois. Napsautan yövalon pois. Ainoa valo on enää kadulta kuultava valo. Verhojenkin läpi se näkyy. Käyn makaamaan, jätän tyynyn nojalleen seinää vasten, en osaa nukkua tyynyn kanssa. Käännyn mahalleni, koukistan toisen jalan viereeni. Vedän peiton pääni yli, samalla jalkaterät sukeltavat esiin peiton alta.
Se on hyvä.
Olen turvassa, omassa pesässä peiton alla. Hengittäminen on vaikeaa, joten kaivan peittopesään pienen hengitysaukon.
Laitan silmät kinni ja toivon.
Toivon, että filmi katkeaa saman tien.
Toivon, että huomenna aamulla ei ahdista enää.
Toivon, että huomenna ei sada.
Silloin muistan, että pitäisi käydä kaupassa.
Tule unikultainen, tule.
keskiviikkona, heinäkuuta 16, 2008
sunnuntai, heinäkuuta 13, 2008
Aina valmis!
Kun ihminen joutuu luopumaan tarpeeksi monta kertaa, sitä oppii, että mikään ei ole pysyvää.
Hirveän hyvä ohje: älä kiinny mihinkään, niin luopuminen on helpompaa. Eikö kuulostakin terveeltä. Mutta kuten kaikki tietävät, minä en ole terve.
Huomaan sen itsestäni, minä en halua kiintyä mihinkään liikaa. Sitten kun se katoaa, sattuu muuten liikaa. Ei jos, vaan kun.
Parhaiten huomaan sen asumsessani, huomasin sen vasta, en ole akaisemmin sitä ymmärtänyt.
Minulle kaikki " kodit" viimeisen 20 vuoden aikana, ovat olleet vain väliaikaisia paikkoja. Siksi en osaa puhua kodista. Ei minulla ole kotia. On vain paikkoja joissa tilapäisesti asustelen.
Minä olen muuttanut elämässäni aka monta kertaa. Muuttaessa on myös perhekokoonpano aina muuttunut radikaalisti. Minun muutot eivät ole koskaan olleet iloisia, vaan aina pakon sanelemia.
Paitsi nyt viimeisin muutto, se oli ihmeen rauhallinen, vaikka siihen liittyi paljon vaikeita asioita.
Tämä on itseasiassa, ensimmäinen asunto, johon muutettuani pystyin heti ensimmäisen yön nukkumaan.
Huomasin, että olen aina alitajuisesti tehnyt "kodeistani" paikkoja, jotka tavalla tai toisella eivät ole viihtyisiä. Pari esimerkkiä: edellisessä asunnossani oli sauna, oma sauna siis. En koskaan, koko kolmen vuoden asumiseni aikana käyttänyt saunaa, tein siitä romuvaraston. Pihaakin hoidin vain vähän, ne pakolliset. Ettei se rupea tuntumaan liiaksi kodilta.
Nyt tein sen parvekkeestani ja verkkokellarista. Parveke on jo vuoden ollut käyttämättä, roskapussien tilapäinen säilytyspaikka.
Nyt kun sain sinne parvekekalusteet, raahasin roskasäkit pois ja tein vielä lisää kotoisuutta parvekkeelle, iski ahdistus.
Minähän viihdyn täällä-ahdistus.
Minä oikeasti viihdyn täällä, parveke on aivan ihana, koko kotini on ihana ja sitten on vielä kissat. Iso telkkari, paljon leffoja, karkkia, puhdasta ja remontoitua.
Helsingin keskustaan pääsee hetkessä ja tämä on uskomattoman rauhallinen alue.
Paniikki, ahdistus, mitä jos tämä katoaa? Joudun tästä luopumaan?
Vein kasan kamaa verkkokellariin, pois sängynalta kuleksimasta. Voi ei, minähän levittäydyn.
Kun pitää kakki tavarat käden ulottuvilla, tulee kovin ei-kotoisa olo. Se on hyvä. Olisi vapauttavaa, jos muuttolaatikotkin olisivat valmina jemmassa, sitten olisi aina varautunut ja valmis.
Kuulostaa taas todella terveeltä!
Olen aina unelmoinut siitä, että kaikki tavarani mahtuisvat reppuun, niinkun Nuuskamuikkusella, olis helpompi lähteä ja vaikeampi tehdä koti.
Kissatkin ahdistavat minua aina välillä, jos joudun muuttamaan johonkin mihin ei voi tuoda kissoja, mitä minä sitten teen?
Koitan olla riippumaton. Riippuvainen olen suklaasta ja lääkkeistä. En muusta. No tottakai rahasta, mutta se nyt on elämän perusedellytys.
Sitten on ihmiset, yritän luoda ihmisiin suhteita, jotka eivät satuta liikaa kun ne katkeavat. Se on aika tuhoavaa ja himmeän tyhmää.
Minä en halua rakastua, sillä se ahdistaa niin kamalasti. Siinä on liian iso riski. Ei kannata. Sitä paitsi, kuka voisi tulla kanssani toimeen, jos edes minä en tule kanssani toimeen?
Kuitenkin haluaisin niin kovasti, että minua rakastettaisiin. Ristiriitaistako? kyllä, kyllä.
Siksi on niin helppo saarnata siitä, että rakkaus on turhaa ja rakkaus on murhaa. Puhdasta itsesuojelua.
Tulihan sekin tunnustettua.
Tänään on stereoissa soinut non-stoppina kiss while your lips are still red-kappale, joku saattaisi saada hermoromahduksen, en minä.
Siinä on yhä edelleen jotain niin koskettavaa ja kaunista. Nyt en edes puhu sanoista, vaan koko kappaleesta.
Nyt menen kuuntelemaan lisää tuota kappaletta, yritän oppia olemaan ja ehkä vähän syön suklaata.
Hirveän hyvä ohje: älä kiinny mihinkään, niin luopuminen on helpompaa. Eikö kuulostakin terveeltä. Mutta kuten kaikki tietävät, minä en ole terve.
Huomaan sen itsestäni, minä en halua kiintyä mihinkään liikaa. Sitten kun se katoaa, sattuu muuten liikaa. Ei jos, vaan kun.
Parhaiten huomaan sen asumsessani, huomasin sen vasta, en ole akaisemmin sitä ymmärtänyt.
Minulle kaikki " kodit" viimeisen 20 vuoden aikana, ovat olleet vain väliaikaisia paikkoja. Siksi en osaa puhua kodista. Ei minulla ole kotia. On vain paikkoja joissa tilapäisesti asustelen.
Minä olen muuttanut elämässäni aka monta kertaa. Muuttaessa on myös perhekokoonpano aina muuttunut radikaalisti. Minun muutot eivät ole koskaan olleet iloisia, vaan aina pakon sanelemia.
Paitsi nyt viimeisin muutto, se oli ihmeen rauhallinen, vaikka siihen liittyi paljon vaikeita asioita.
Tämä on itseasiassa, ensimmäinen asunto, johon muutettuani pystyin heti ensimmäisen yön nukkumaan.
Huomasin, että olen aina alitajuisesti tehnyt "kodeistani" paikkoja, jotka tavalla tai toisella eivät ole viihtyisiä. Pari esimerkkiä: edellisessä asunnossani oli sauna, oma sauna siis. En koskaan, koko kolmen vuoden asumiseni aikana käyttänyt saunaa, tein siitä romuvaraston. Pihaakin hoidin vain vähän, ne pakolliset. Ettei se rupea tuntumaan liiaksi kodilta.
Nyt tein sen parvekkeestani ja verkkokellarista. Parveke on jo vuoden ollut käyttämättä, roskapussien tilapäinen säilytyspaikka.
Nyt kun sain sinne parvekekalusteet, raahasin roskasäkit pois ja tein vielä lisää kotoisuutta parvekkeelle, iski ahdistus.
Minähän viihdyn täällä-ahdistus.
Minä oikeasti viihdyn täällä, parveke on aivan ihana, koko kotini on ihana ja sitten on vielä kissat. Iso telkkari, paljon leffoja, karkkia, puhdasta ja remontoitua.
Helsingin keskustaan pääsee hetkessä ja tämä on uskomattoman rauhallinen alue.
Paniikki, ahdistus, mitä jos tämä katoaa? Joudun tästä luopumaan?
Vein kasan kamaa verkkokellariin, pois sängynalta kuleksimasta. Voi ei, minähän levittäydyn.
Kun pitää kakki tavarat käden ulottuvilla, tulee kovin ei-kotoisa olo. Se on hyvä. Olisi vapauttavaa, jos muuttolaatikotkin olisivat valmina jemmassa, sitten olisi aina varautunut ja valmis.
Kuulostaa taas todella terveeltä!
Olen aina unelmoinut siitä, että kaikki tavarani mahtuisvat reppuun, niinkun Nuuskamuikkusella, olis helpompi lähteä ja vaikeampi tehdä koti.
Kissatkin ahdistavat minua aina välillä, jos joudun muuttamaan johonkin mihin ei voi tuoda kissoja, mitä minä sitten teen?
Koitan olla riippumaton. Riippuvainen olen suklaasta ja lääkkeistä. En muusta. No tottakai rahasta, mutta se nyt on elämän perusedellytys.
Sitten on ihmiset, yritän luoda ihmisiin suhteita, jotka eivät satuta liikaa kun ne katkeavat. Se on aika tuhoavaa ja himmeän tyhmää.
Minä en halua rakastua, sillä se ahdistaa niin kamalasti. Siinä on liian iso riski. Ei kannata. Sitä paitsi, kuka voisi tulla kanssani toimeen, jos edes minä en tule kanssani toimeen?
Kuitenkin haluaisin niin kovasti, että minua rakastettaisiin. Ristiriitaistako? kyllä, kyllä.
Siksi on niin helppo saarnata siitä, että rakkaus on turhaa ja rakkaus on murhaa. Puhdasta itsesuojelua.
Tulihan sekin tunnustettua.
Tänään on stereoissa soinut non-stoppina kiss while your lips are still red-kappale, joku saattaisi saada hermoromahduksen, en minä.
Siinä on yhä edelleen jotain niin koskettavaa ja kaunista. Nyt en edes puhu sanoista, vaan koko kappaleesta.
Nyt menen kuuntelemaan lisää tuota kappaletta, yritän oppia olemaan ja ehkä vähän syön suklaata.
Julkkis-testi
Törmäsin tällaseen hauskaan testiin tuolla rusakko-siskon sivuilla.
Minun kasvon piirteitä lähinnä oleva julkkis on Natalie Imbruglia.
2.Liya Kebede
3.Famke Janssen
4.Portia De Rossi
5.Sammi Cheng
6.Audrey Tatou
Eli erittäin hyvin meni. Minen mielestäni Natalie Imbruglia on erittäin kaunis nainen!
Minun kasvon piirteitä lähinnä oleva julkkis on Natalie Imbruglia.
2.Liya Kebede
3.Famke Janssen
4.Portia De Rossi
5.Sammi Cheng
6.Audrey Tatou
Eli erittäin hyvin meni. Minen mielestäni Natalie Imbruglia on erittäin kaunis nainen!
lauantaina, heinäkuuta 12, 2008
Synttärit
Minulla on tänään synttärit. 29 vuotta tulee täyteen, oikeastaan se tulee täyteen vasta vähän vajaa puolenyön, mutta kuitenkn.
Olen syntynyt torstaina 12. päivä. Koska syntymiseni tosiaan tapahtui paria minuuttia vaille puolenyön ( ja nopeasti tapahtuikin), ovat siskoni joskus vitsailleet, että olen tainnut saada jotain vaikutteita perjantain 13. päivän puolelta. Mitä lienevät tarkoittaneet.
Pidin pienet syntymäpäiväkestit, siskoille tilpehööreineen ( miehet ja lapset)
Moniin vuosiin en olekaan syntymäpäiviäni juhlinut mitenkään, joskus 8 vuotta sitten on ehkä vähän juhlittu. Ainakin silloin oli juhlan tynkää kun täytin 18 ja pääsin baariin.
Nyt siis kuvia lahjoista lähinnä. Olen innoissani, koska siitä on niin monta vuotta, että olen saanut näin paljon lahjoja :)
Tässä on ihana isokarkkisäkki. IHANAA! Tobleronea ja daimia, ihanaa!
Ja tässä on uusi parveke. Siis se itse parveke on sinäänsä vanha, mutta nuo kalusteet ovat uudet. Ihana vaaleanvihreä pikkupöytä ja tuoli. Vaaleanpunainen matto. Pinkit tuikkukupit ja kaunis punottu kukkalaatikko, jossa on punaisia ja valkoisia kukkia.
Tässä taasen on kuva, joka on mielenkiintoinen. Se on lasikulho, joka on täytetty juustonaaksuilla ja sekaan on laitettu pieniä välkkyviä muovisia "jääpaloja" Pimeässä se näytti tuolta. tai oikeastaan hienommalta, koska se välkkyi. Se ei siis ollut lahja, vaan kuului tarjoiluihini.
Tässä vielä yksi pieni vieras, joka löysi välittömästi ambulanssikokoelmani :)
Olen syntynyt torstaina 12. päivä. Koska syntymiseni tosiaan tapahtui paria minuuttia vaille puolenyön ( ja nopeasti tapahtuikin), ovat siskoni joskus vitsailleet, että olen tainnut saada jotain vaikutteita perjantain 13. päivän puolelta. Mitä lienevät tarkoittaneet.
Pidin pienet syntymäpäiväkestit, siskoille tilpehööreineen ( miehet ja lapset)
Moniin vuosiin en olekaan syntymäpäiviäni juhlinut mitenkään, joskus 8 vuotta sitten on ehkä vähän juhlittu. Ainakin silloin oli juhlan tynkää kun täytin 18 ja pääsin baariin.
Nyt siis kuvia lahjoista lähinnä. Olen innoissani, koska siitä on niin monta vuotta, että olen saanut näin paljon lahjoja :)
Tämä on tätini lähettämä ja tekemä tontun pää. Se on savea ja roikkuu seinälläni. Sen nimi on Repsu. Minulle erittäin sopiva.
Tässä on ihana isokarkkisäkki. IHANAA! Tobleronea ja daimia, ihanaa!
Ja tässä on uusi parveke. Siis se itse parveke on sinäänsä vanha, mutta nuo kalusteet ovat uudet. Ihana vaaleanvihreä pikkupöytä ja tuoli. Vaaleanpunainen matto. Pinkit tuikkukupit ja kaunis punottu kukkalaatikko, jossa on punaisia ja valkoisia kukkia. Ihanaa, ensimmäisen kerran minulla on parveke. Tai siis kalusteeet.
Tässä taasen on kuva, joka on mielenkiintoinen. Se on lasikulho, joka on täytetty juustonaaksuilla ja sekaan on laitettu pieniä välkkyviä muovisia "jääpaloja" Pimeässä se näytti tuolta. tai oikeastaan hienommalta, koska se välkkyi. Se ei siis ollut lahja, vaan kuului tarjoiluihini.
Tässä vielä yksi pieni vieras, joka löysi välittömästi ambulanssikokoelmani :)Kiitos kaikille, jotka ovat onnitteluin ja lahjoin minua muistaneet. Vielä on yksi lahja saamatta, sillä satun tietämään, että minulle on Ameriikasta saapumassa paketti.
Tämä merkitsee minulle enemmän kuin uskottekaan.
Vähän on vaan tunteet ja olo hieman hakusessa kun on tuo lääkkeenvaihto päällä.
Mutta SUURI KIITOS!
Haleja!
edit: Ostin itselleni synttärilahjaksi kauan haluamani Markku Pölösen elokuvan Lieksa!
Siinä elokuvassa on jotain niin pysäyttävää ja kaunista, että en voi sitä sanoin kuvailla.
Ja se tunnari; kiss while your lips are still red, on jotan sanoinkuvaamattoman kaunista. Se koskettaa jonnekin niin syvälle, että melkein kipeää tekee.
torstaina, heinäkuuta 10, 2008
spykiatri
Taas tuli vierailtua psykiatrin luona. Siis asiaa selventääkseni, minulla on erikseen terapeutti, joka terapoi ja hoitava psykiatri, joka hoitaa lääkityksen yms. lääkärin vastuulla olevat asiat.
Puhuimme tilanteestani pitkään ja hartaasti. Työhönmenosta lähinnä.
Pohdittiin ja mietittiin.
Loppupeleiissähän se on toki minä, joka itse päätän asiasta. Psykiatrini oli sitä mieltä, että työkykyni on aika kiikun-kaakun.
Mutta koska olen sen päätöksen tehnyt, että töihin menen, teimme kompromissin.
Psykiatrini antoi minulle työkännykkänsä numeron ja sanoi, että keskustelumme perusteella hän voi pelkällä puhelinsoitolla kirjoittaa minulle sairaslomaa.
Sanoi evääksi, että jos tulee oireita, niin peli pitää välittömästi puhaltaa poikki. Ja sitten mietitään uudestaan.
Tuo ihmismieli kun on niin omituinen, sen likkeitä kun ei pysty ennustamaan. Kaikki voi mennä aivan hyvin tai sitten ei.
Jaksamiseni tässä os se suurin huolenaihe. Ei niin, että muut vaatisivat minulta paljon, kyllä se minä ihan itse olen, joka vaadin itseltäni, ehkä enemmän kuin pitäisi.
Lääkitystäkin vaihdettiin. Ihan kokonaan erilaiseen lääkkeeseen. Tai siis onhan tämä uusikin masennuslääke, mutta sitä käytetään paljon myös lievittämään erilaisia ahdistustiloja. Siinä on aivan eri vaikuttava-aine kuin edellisessä ja se muutenkin vaikuttaa kehossa erilailla.
Tämä vaihto vain on kettumaista. Kun todellakaan ei voi vaan lopettaa vanhojen lääkkeiden napsimista ja aloittaa uusia. Vanha vanha lääke pitää lopettaa hiljakseen ja samalla uusi lääke aloittaa hiljakseen.
Että saas katsoa. Kun lääkityksen aloitin, minulle ei tullut mitään sivuoireita, joten toivotaan, että kaikki menee hyvin nyktkin. Tässä uudessa lääkkeessä on sivuvaikutuksena ruokahaluttomuus, minä ja läskini odotamme sitä innolla ;)
Mutta minulla tosiaan kun on tuo psykiatrini työkännykän numero, niin käskettiin heti soittamaan jos lääkityksessä on ongelmia. Että apua on saatavilla.
Näin siis tällä kertaa!
ps. Placebo-oireitako, mutta vähän on sellainen leijuva olo, jännittävää ;););)
Puhuimme tilanteestani pitkään ja hartaasti. Työhönmenosta lähinnä.
Pohdittiin ja mietittiin.
Loppupeleiissähän se on toki minä, joka itse päätän asiasta. Psykiatrini oli sitä mieltä, että työkykyni on aika kiikun-kaakun.
Mutta koska olen sen päätöksen tehnyt, että töihin menen, teimme kompromissin.
Psykiatrini antoi minulle työkännykkänsä numeron ja sanoi, että keskustelumme perusteella hän voi pelkällä puhelinsoitolla kirjoittaa minulle sairaslomaa.
Sanoi evääksi, että jos tulee oireita, niin peli pitää välittömästi puhaltaa poikki. Ja sitten mietitään uudestaan.
Tuo ihmismieli kun on niin omituinen, sen likkeitä kun ei pysty ennustamaan. Kaikki voi mennä aivan hyvin tai sitten ei.
Jaksamiseni tässä os se suurin huolenaihe. Ei niin, että muut vaatisivat minulta paljon, kyllä se minä ihan itse olen, joka vaadin itseltäni, ehkä enemmän kuin pitäisi.
Lääkitystäkin vaihdettiin. Ihan kokonaan erilaiseen lääkkeeseen. Tai siis onhan tämä uusikin masennuslääke, mutta sitä käytetään paljon myös lievittämään erilaisia ahdistustiloja. Siinä on aivan eri vaikuttava-aine kuin edellisessä ja se muutenkin vaikuttaa kehossa erilailla.
Tämä vaihto vain on kettumaista. Kun todellakaan ei voi vaan lopettaa vanhojen lääkkeiden napsimista ja aloittaa uusia. Vanha vanha lääke pitää lopettaa hiljakseen ja samalla uusi lääke aloittaa hiljakseen.
Että saas katsoa. Kun lääkityksen aloitin, minulle ei tullut mitään sivuoireita, joten toivotaan, että kaikki menee hyvin nyktkin. Tässä uudessa lääkkeessä on sivuvaikutuksena ruokahaluttomuus, minä ja läskini odotamme sitä innolla ;)
Mutta minulla tosiaan kun on tuo psykiatrini työkännykän numero, niin käskettiin heti soittamaan jos lääkityksessä on ongelmia. Että apua on saatavilla.
Näin siis tällä kertaa!
ps. Placebo-oireitako, mutta vähän on sellainen leijuva olo, jännittävää ;););)
maanantaina, heinäkuuta 07, 2008
Kissa-kavalkadi
Aloittakaamme tämä ihana kissa-kavalkadi. Ylpeänä esittelen: Tässä taas kerran, minun pojat.
Kalle syö simpukoita, kukka ei niistä välitä, joten ne ovat yksinomaan Kallen herkkua!
Tässä pojilla herkkä hetki, Kukka pesee Kallen päätä. On ne niin ihania!
Kalle on väsynyt päivän riennoista ( syöminen ja nukkuminen) ja on nukahtanut sänkyni jalkopäähän.
Kalle omaa uskomattoman suhteen tietokoneeni kanssa. Sen päällä on saatava maata, makso mitä makso! Eikä se ole vain tietokoneesta hohkaava lämpö, kone on saattanut olla tunteja kiinni ja jätkä vain makaa. Nettiaddikti...
Kukka sen sijaan pitää huolta, ettei kukaan varasta minun televisiota. Minun henk.koht tv-vartijani.
Kukka on lempipaikassaan sänkyni alla, taisi herra vain olla niin väsynyt, ettei jaksanut kaivautua kunnolla omaan pesäänsä.
Kaikkiruokainen Kukkani, tässä on menossa nachoja. On se hyvä, että hän pitää linjoistani huolen. Tähän mennessä fetajuusto ja appelsiini eivät ole herralle kelvanneet. aika paljon kaikki muu menee...
Kalle syö simpukoita, kukka ei niistä välitä, joten ne ovat yksinomaan Kallen herkkua!
Tässä pojilla herkkä hetki, Kukka pesee Kallen päätä. On ne niin ihania!
Kalle on väsynyt päivän riennoista ( syöminen ja nukkuminen) ja on nukahtanut sänkyni jalkopäähän.
Kalle omaa uskomattoman suhteen tietokoneeni kanssa. Sen päällä on saatava maata, makso mitä makso! Eikä se ole vain tietokoneesta hohkaava lämpö, kone on saattanut olla tunteja kiinni ja jätkä vain makaa. Nettiaddikti...
Kukka sen sijaan pitää huolta, ettei kukaan varasta minun televisiota. Minun henk.koht tv-vartijani.
Kukka on lempipaikassaan sänkyni alla, taisi herra vain olla niin väsynyt, ettei jaksanut kaivautua kunnolla omaan pesäänsä.
Kaikkiruokainen Kukkani, tässä on menossa nachoja. On se hyvä, että hän pitää linjoistani huolen. Tähän mennessä fetajuusto ja appelsiini eivät ole herralle kelvanneet. aika paljon kaikki muu menee...
sunnuntai, heinäkuuta 06, 2008
Ei susta huomaa
Sä kuulostat niin pirteältä, sä olet niin pirteän näköinen, hei sä olet alkanut käyttää värejä, sulla varmaan menee paremmin.
Kyllä se olo paranee kun palaat töihin.
Ajattele positiivisesti. Älä ryve menneessä, katse eteenpäin. Hanki harrastus, hanki mies.
Liiku enemmän, syö terveellisemmin.
Ei susta huomaa, että sulla olisi joku vikana.
Mutta kun asia on niin, että minulla on. Ja paljon onkin vikana.
Terapiassa sellainen keskimääräinen " paranemsaika" on 2-3vuotta. Sitten voi jo oikeasti toivoa voivansa sanoa, että joo, nyt voi hyvin.
Nyt jaksan saman mitä "tavalliset" ihmiset, nyt pärjään nukkumatta 12 tuntia vuorokaudessa. Viimeinkn olen lopettanut yksin pimeässä lattialla makaamisen, ensimmäisen kerran tuntuu, että pystyn istumaan.
Kyllä, yhä vieläkin makaan yksin latialla pimeässä, kun muuhun ei vaan pysty.
Syön suklaalevyn päivässä, koska se antaa edes vähän jaksamusta.( ja inhoan itseäni entistä enemmän, koska läski vain lisääntyy)
Pidän puhelintani äänettömällä, koska en jaksa vastata siihen.
Inhoan heräämistä, nukkuminen on mukavampaa, unimaailma on parempi kuin tämä.
Inhoan mennä nukkumaan, silloin saattaa joutua makaamaan sängyssä hereillä ja vanhat asiat pyörii päässä.
En jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä.
Lääkkeet ovat elämäni, ilman niitä ei mistään tule mitään.
Joudun syömään välillä rauhoittavia pystyäkseni olemaan, vaikka olen vannonut aina, että sille tielle en lähde.
Katselen telkkaria enemmän kuin olisi tarpeen.
KAIKKI RAKKAAT JA LÄHEISET, KYLLÄ MINÄ TÄÄLLÄ OLEN, VAIKKA EN JAKSAKAAN AINA VÄLILLÄ MUUTA KUIN MAATA LATTIALLA JA KESKITTYÄ HENGITTÄMISEEN.
VAIKKA EN JAKSA PUHUA, OLLA YHTEYDESSÄ JA VIERAILLA JA OLLA ILOINEN, TÄÄLLÄ MINÄ SILTI OLEN.
Jos jaksatte tosiaan odottaa sen 2-3 vuotta, niin ehkä sen jälkeen alan taas vaikuttamaan ihmiseltä.
Tai kyllähän minä nytkin vaikutan, mutta silloin ei ehkä enää tarvitse esittää.
Kyllä se olo paranee kun palaat töihin.
Ajattele positiivisesti. Älä ryve menneessä, katse eteenpäin. Hanki harrastus, hanki mies.
Liiku enemmän, syö terveellisemmin.
Ei susta huomaa, että sulla olisi joku vikana.
Mutta kun asia on niin, että minulla on. Ja paljon onkin vikana.
Terapiassa sellainen keskimääräinen " paranemsaika" on 2-3vuotta. Sitten voi jo oikeasti toivoa voivansa sanoa, että joo, nyt voi hyvin.
Nyt jaksan saman mitä "tavalliset" ihmiset, nyt pärjään nukkumatta 12 tuntia vuorokaudessa. Viimeinkn olen lopettanut yksin pimeässä lattialla makaamisen, ensimmäisen kerran tuntuu, että pystyn istumaan.
Kyllä, yhä vieläkin makaan yksin latialla pimeässä, kun muuhun ei vaan pysty.
Syön suklaalevyn päivässä, koska se antaa edes vähän jaksamusta.( ja inhoan itseäni entistä enemmän, koska läski vain lisääntyy)
Pidän puhelintani äänettömällä, koska en jaksa vastata siihen.
Inhoan heräämistä, nukkuminen on mukavampaa, unimaailma on parempi kuin tämä.
Inhoan mennä nukkumaan, silloin saattaa joutua makaamaan sängyssä hereillä ja vanhat asiat pyörii päässä.
En jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä.
Lääkkeet ovat elämäni, ilman niitä ei mistään tule mitään.
Joudun syömään välillä rauhoittavia pystyäkseni olemaan, vaikka olen vannonut aina, että sille tielle en lähde.
Katselen telkkaria enemmän kuin olisi tarpeen.
KAIKKI RAKKAAT JA LÄHEISET, KYLLÄ MINÄ TÄÄLLÄ OLEN, VAIKKA EN JAKSAKAAN AINA VÄLILLÄ MUUTA KUIN MAATA LATTIALLA JA KESKITTYÄ HENGITTÄMISEEN.
VAIKKA EN JAKSA PUHUA, OLLA YHTEYDESSÄ JA VIERAILLA JA OLLA ILOINEN, TÄÄLLÄ MINÄ SILTI OLEN.
Jos jaksatte tosiaan odottaa sen 2-3 vuotta, niin ehkä sen jälkeen alan taas vaikuttamaan ihmiseltä.
Tai kyllähän minä nytkin vaikutan, mutta silloin ei ehkä enää tarvitse esittää.
lauantaina, heinäkuuta 05, 2008
Rakkauden vastakohta-
-ei ole viha.
Aina puhutaan vihasta ja rakkaudesta. Mutta jos rakkaus on täynnä tunteita, niin on myös viha.
Et mitään voi vihata ilman tunteita. Että voi vihata, pitää olla paljon, paljon tunteita.
Ei tunteellisuuden vastakohta voi olla täynnä tunteita.
Rakkauden vastakohta on välinpitämätömyys. Täysi tunteettomuus, ei mitään väliä.
Arvatkaa kumpi satuttaa enemmän, se että joku vihaa sinua, vai se, että sinua kohdellaan kun ilmaa.
Julkisuuden henkilötkin pysyvät julkisuudessa, rakastetaan heitä tai vihataan. Siinä vaiheessa kun kukaan ei enää välitä, hän katoaa jonnekin. Pimeyteen.
Entä lapset sitten. Televisiossa tulee paljon erilaisia kasvatusohjelmia. Ongelmaperheeseen menee paljon kokenut lastenhoitaja. Siellä käytetään tätä erittäin tehokasta tapaa, rakkauden vastakohtaa, välinpitämättömyyttä.
Jos lapsi tekee jotain todella typerää ja vanhemmat alkavat huutaa kun hyeena, on se merkki välittämisestä. Merkki huomiosta, siitä, että nostatat tunteita, olet tärkeä.
Tässä kohtaa suositellaan seuraavaa tekniikkaa. Kun lapsi tekee jotain kiellettyä, otetaan sanaakaan sanomatta häntä kädestä kiinni ja viedään tilanteesta pois, "jäähylle". Ei puhuta, ei katsota silmiin. Kohdellaan toista kuin ilmaa. Lapsi oppii nopeasti. Ei kannata tehdä kiellettyä.
Tässä siis piilee viisaus. Lapsi saa huomioita tehdessään asioita hyvin ja oikein, ei tehdessään väärin.
Tehokas tapa.
Tai jos suhde on mennyt poikki, niin kauan kun vihaat toista voit olla varma, että sinulla on tunteita häntä kohtaan ja paljon. TAi jos hän vihaa sinua, hänellä on vielä paljon tunteita sinua kohtaan.
Mutta täysi kylmyys, tunteettomuus, ilman vihaa, välinpitämättömyys, se sattuu paljon enemmän.
Välinptämättömyys on pahin kaikista. Se on rakkauden vastakohta.
Se satuttaa, se tappaa, se kuihduttaa pois, se kertoo, että sinä et ole minkään arvoinen, et edes vihan.
Sinä olet turha.
Jos joku on tehokas ase, se on välinpitämättömyys.
Aina puhutaan vihasta ja rakkaudesta. Mutta jos rakkaus on täynnä tunteita, niin on myös viha.
Et mitään voi vihata ilman tunteita. Että voi vihata, pitää olla paljon, paljon tunteita.
Ei tunteellisuuden vastakohta voi olla täynnä tunteita.
Rakkauden vastakohta on välinpitämätömyys. Täysi tunteettomuus, ei mitään väliä.
Arvatkaa kumpi satuttaa enemmän, se että joku vihaa sinua, vai se, että sinua kohdellaan kun ilmaa.
Julkisuuden henkilötkin pysyvät julkisuudessa, rakastetaan heitä tai vihataan. Siinä vaiheessa kun kukaan ei enää välitä, hän katoaa jonnekin. Pimeyteen.
Entä lapset sitten. Televisiossa tulee paljon erilaisia kasvatusohjelmia. Ongelmaperheeseen menee paljon kokenut lastenhoitaja. Siellä käytetään tätä erittäin tehokasta tapaa, rakkauden vastakohtaa, välinpitämättömyyttä.
Jos lapsi tekee jotain todella typerää ja vanhemmat alkavat huutaa kun hyeena, on se merkki välittämisestä. Merkki huomiosta, siitä, että nostatat tunteita, olet tärkeä.
Tässä kohtaa suositellaan seuraavaa tekniikkaa. Kun lapsi tekee jotain kiellettyä, otetaan sanaakaan sanomatta häntä kädestä kiinni ja viedään tilanteesta pois, "jäähylle". Ei puhuta, ei katsota silmiin. Kohdellaan toista kuin ilmaa. Lapsi oppii nopeasti. Ei kannata tehdä kiellettyä.
Tässä siis piilee viisaus. Lapsi saa huomioita tehdessään asioita hyvin ja oikein, ei tehdessään väärin.
Tehokas tapa.
Tai jos suhde on mennyt poikki, niin kauan kun vihaat toista voit olla varma, että sinulla on tunteita häntä kohtaan ja paljon. TAi jos hän vihaa sinua, hänellä on vielä paljon tunteita sinua kohtaan.
Mutta täysi kylmyys, tunteettomuus, ilman vihaa, välinpitämättömyys, se sattuu paljon enemmän.
Välinptämättömyys on pahin kaikista. Se on rakkauden vastakohta.
Se satuttaa, se tappaa, se kuihduttaa pois, se kertoo, että sinä et ole minkään arvoinen, et edes vihan.
Sinä olet turha.
Jos joku on tehokas ase, se on välinpitämättömyys.
keskiviikkona, heinäkuuta 02, 2008
Kummaa
Joskus sitä näkee asiota, jotka ovat niin outoja siksi, että ne eivät ollenkaan kuulu ympäristöönsä.
Olin eilen illalla tulossa kotiin kaupasta. Kadulta pitää nousta pari porrasaskelmaa, että pääsee rapun ulko-ovelle. Niin, eilen siinä rappusilla istui mies. Selvästi vähän laitapuolenkulkija, vanhempi herra.
JA mitä tämä herra teki?
Hänellä oli purkillinen kenkälankkia ja hän hoiti sillä kenkiänsä kuntoon. Siinä hän otti aina vuorotellen toisen kengän jalasta ja sormella levitti lankki kengälle, ne oli sellaiset paremmat päivät nähneet mustat nahkakengät.
Tänään olin pyörimässä forumissa, en ostanut mtään, mutta katselin kuitenkin mitä kivaa alennusmyynneissä on. Että jos nyt jotain tosi kivaa ja halpaa tulee vastaan, voi sen ostaa.
Ei tullut.
Katselin seppälässä vaatteita ja silmiini osui uskomaton näky. Siinä oli sellainen keski-ikäinen, ihan tavallinen nainen ( en kuullut oliko hän suomalainen). Tämä nainen sovitti bikinejä, siinä bikinihyllyn edustalla. Siinä hän seisoi, bikinin yläosassa ja farkut jalassa. En ikävä kyllä nähnyt kun hän laittoi nuo bikinit päälle. Sitten eikun farkut auki ja alaosaa sovitamaan. Naisella oli aika kamalat leopardikuvioiset alushousut. Hän kuitenkin päätyi laittamaan farkkunsa takaisin kiinni ja oli sovittamatta alaosaa.
Ehkä hän arveli niiden sopivan.
Kaikkea kummaa sitä näkee, kun jaksaa katsella.
Olin eilen illalla tulossa kotiin kaupasta. Kadulta pitää nousta pari porrasaskelmaa, että pääsee rapun ulko-ovelle. Niin, eilen siinä rappusilla istui mies. Selvästi vähän laitapuolenkulkija, vanhempi herra.
JA mitä tämä herra teki?
Hänellä oli purkillinen kenkälankkia ja hän hoiti sillä kenkiänsä kuntoon. Siinä hän otti aina vuorotellen toisen kengän jalasta ja sormella levitti lankki kengälle, ne oli sellaiset paremmat päivät nähneet mustat nahkakengät.
Tänään olin pyörimässä forumissa, en ostanut mtään, mutta katselin kuitenkin mitä kivaa alennusmyynneissä on. Että jos nyt jotain tosi kivaa ja halpaa tulee vastaan, voi sen ostaa.
Ei tullut.
Katselin seppälässä vaatteita ja silmiini osui uskomaton näky. Siinä oli sellainen keski-ikäinen, ihan tavallinen nainen ( en kuullut oliko hän suomalainen). Tämä nainen sovitti bikinejä, siinä bikinihyllyn edustalla. Siinä hän seisoi, bikinin yläosassa ja farkut jalassa. En ikävä kyllä nähnyt kun hän laittoi nuo bikinit päälle. Sitten eikun farkut auki ja alaosaa sovitamaan. Naisella oli aika kamalat leopardikuvioiset alushousut. Hän kuitenkin päätyi laittamaan farkkunsa takaisin kiinni ja oli sovittamatta alaosaa.
Ehkä hän arveli niiden sopivan.
Kaikkea kummaa sitä näkee, kun jaksaa katsella.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)