Sä kuulostat niin pirteältä, sä olet niin pirteän näköinen, hei sä olet alkanut käyttää värejä, sulla varmaan menee paremmin.
Kyllä se olo paranee kun palaat töihin.
Ajattele positiivisesti. Älä ryve menneessä, katse eteenpäin. Hanki harrastus, hanki mies.
Liiku enemmän, syö terveellisemmin.
Ei susta huomaa, että sulla olisi joku vikana.
Mutta kun asia on niin, että minulla on. Ja paljon onkin vikana.
Terapiassa sellainen keskimääräinen " paranemsaika" on 2-3vuotta. Sitten voi jo oikeasti toivoa voivansa sanoa, että joo, nyt voi hyvin.
Nyt jaksan saman mitä "tavalliset" ihmiset, nyt pärjään nukkumatta 12 tuntia vuorokaudessa. Viimeinkn olen lopettanut yksin pimeässä lattialla makaamisen, ensimmäisen kerran tuntuu, että pystyn istumaan.
Kyllä, yhä vieläkin makaan yksin latialla pimeässä, kun muuhun ei vaan pysty.
Syön suklaalevyn päivässä, koska se antaa edes vähän jaksamusta.( ja inhoan itseäni entistä enemmän, koska läski vain lisääntyy)
Pidän puhelintani äänettömällä, koska en jaksa vastata siihen.
Inhoan heräämistä, nukkuminen on mukavampaa, unimaailma on parempi kuin tämä.
Inhoan mennä nukkumaan, silloin saattaa joutua makaamaan sängyssä hereillä ja vanhat asiat pyörii päässä.
En jaksa olla ihmisten kanssa tekemisissä.
Lääkkeet ovat elämäni, ilman niitä ei mistään tule mitään.
Joudun syömään välillä rauhoittavia pystyäkseni olemaan, vaikka olen vannonut aina, että sille tielle en lähde.
Katselen telkkaria enemmän kuin olisi tarpeen.
KAIKKI RAKKAAT JA LÄHEISET, KYLLÄ MINÄ TÄÄLLÄ OLEN, VAIKKA EN JAKSAKAAN AINA VÄLILLÄ MUUTA KUIN MAATA LATTIALLA JA KESKITTYÄ HENGITTÄMISEEN.
VAIKKA EN JAKSA PUHUA, OLLA YHTEYDESSÄ JA VIERAILLA JA OLLA ILOINEN, TÄÄLLÄ MINÄ SILTI OLEN.
Jos jaksatte tosiaan odottaa sen 2-3 vuotta, niin ehkä sen jälkeen alan taas vaikuttamaan ihmiseltä.
Tai kyllähän minä nytkin vaikutan, mutta silloin ei ehkä enää tarvitse esittää.
5 kommenttia:
Niin, sitten voi tietenkin aina miettiä onko ongelma siinä että "sinusta ei huomaa" vaiko siinä että toinen ummistaa silmänsä jollekin "ei mukavalle asialle"...
Moni ihminen kun valitsevat sen helpomman vaihtoehdon. Helppo ja paras ovat ikävä kyllä harvemmin se todennäköisin yhdistelmä.
Jotenkin tuli sellainen dejavu tunne...... ;-)
Kuten Stende kirjoitti, mikään ei ole yksinkertaista (vaikka joskus se olisi erittäin hyvä asia)
Muistaakseni olen kirjoitellut olemisen vaikeudesta aikaisemminkin, mutta en nyt muista missä ja miten (alkava dementia???? :-D)
Kokemuksella voin sanoa, että mieli on todella monimutkainen ja ihmisten tapa käsitellä eri persoonia on nykyään liian pinnallista. Minuakin pikaisella vilkaisulla voisi luulla pahaksi (valitettavasti usea etnisen väestön edustaja vaihtaa/perääntyy kohdattaessa) rasistiksi VAIN ULKONÄÖN perusteella. Todellisuudessa minulle on ihan sama, miltä ihminen näyttää. Tärkeintä on, että tämä ihminen on itsensä kanssa sinut.
Kirjoitukseni ulkoasu ei ole välttämättä helpoin luettava, joten anteeksi väärinymmäryksille ja kysyä saa epäselvyyden poistamiseksi.
Stende: Niin, uskon että tuossa on aika suuri totuus, että minusta huomaa, mutta moni ei halua huomata.
Kunka paljon maailmassa onkaan saatu pahaa aikaiseksi siksi, koska ihmiset eivät halua huomata...
Wäiski: Minun juttuja lukiessa tuo dejavu-tunne ei ole mkään outo asia. Samoja asioita tässä pyörittelen, vähän eri nimillä vaan... Kun ei ole oikein muuta sanottavaa. ;):)
Ymmärsin tekstisi hyvin (ainakin luulen niin).
kaikista ikävintä on se, että välillä sitä itsekin sortuu tekemään päätelmiä ihmisestä pelkän ulkonäön perusteella.
Että ei ihme, jos minusta ei huomaa.
Voi, miten hyvin ymmärrän... kirjoitit kuin omasta päästäni aikanaan...
Huomasin pitkän taipaleeni aikana seuraavia asioita: Joskus ihmiset käyttäytyvät "välinpitämättömästi" tai jotenkin pinnallisesti tai tekopirteästi, koska ovat neuvottomia. He voivat sisimmässään haluta auttaa tai olla myötätuntoisia, mutteivät osaa.
Joskus taas he ovat vaan itse niin tasapainoisia ja huolettomia, että sitä ei vaan se sairastunut/väsynyt/masentunut jaksa. Minulle kävi usein niin...ihmiset eivät oikeastaan kritisoineet minua, päinvastoin, mutta siirtyivät nopeasti muihin aiheisiin tai puhelemaan kaikenmaailman asioista, jotka eivät vaan jaksattaneet minua. Siksi olin itse ihan uupunut ihmisten lähellä, vaikka he eivät sinänsä sanoneet mitään väärää tms. En vaan jaksanut yrittää olla niinkuin muut tai niinkuin pitäisi. Helpotti huomattavasti, kun lopetin teeksentelemisen...jäin kotiin, en vastannut puhelimeen, en tekonauranut tai kälättänyt aiheista, joita en jaksnaut. Ihmisten piti sitten ottaa minut sellaisenaan tai jättää ottamatta. Se tosiaan helpotti, mutta se ei käynyt nopeasti tai helposti se oivallus, eikä sen toteuttaminen.
Joskus taas ihmiset ovat niin ahdistuneita ja surullisia puolestasi, että heidän on itsensä takia pidettävä yllä "B+" (...be positive...)fiilistä. He voivat pelätä kuollakseen, että et selviydykään, vaan romahdat loppuelämäksesi tai että teet jotain itsellesi.
Tiedän silti erittäin hyvin, miltä tuntuu siitä sairaasta/väsyneestä/"potilaasta", jolle tunti on pitkä aika päivässä ja taistelee monena hetkenä joka päivä oman olonsa kanssa vaan pystyäkseen olemaan tai saamaansa ajatukset tasaantumaan, kun joku yrittää hienosti kiertäen ja kaartaen olla diplomaattinen, mutta viesti rivien välistä on selvä: 'ota nyt hyvänen aika aikuinen ihminen itseäsi niskasta kiinni'. Absoluuttista ymmärtämättömyyttä.
Silti minusta ei häntä voi syyttää (välttämättä, riippuu tapauksesta). Mistä ihminen, joka ei ole koskaan ollut "rikki", tietää, miltä se tuntuu, varsinkin, jos ei ole empaattista luonteenpiirrettä itsessään tai hyvää mielikuvtusta ja halua ymmärtää...
No, tulipa vuodatusta...
Myötätuntoa täältä!
Nina
kiitos Nina hyvistä sanoista.
On aina mukava huomata, että on niitä muitakin...
Lähetä kommentti