Aina valmis!

Kun ihminen joutuu luopumaan tarpeeksi monta kertaa, sitä oppii, että mikään ei ole pysyvää.
Hirveän hyvä ohje: älä kiinny mihinkään, niin luopuminen on helpompaa. Eikö kuulostakin terveeltä. Mutta kuten kaikki tietävät, minä en ole terve.

Huomaan sen itsestäni, minä en halua kiintyä mihinkään liikaa. Sitten kun se katoaa, sattuu muuten liikaa. Ei jos, vaan kun.
Parhaiten huomaan sen asumsessani, huomasin sen vasta, en ole akaisemmin sitä ymmärtänyt.

Minulle kaikki " kodit" viimeisen 20 vuoden aikana, ovat olleet vain väliaikaisia paikkoja. Siksi en osaa puhua kodista. Ei minulla ole kotia. On vain paikkoja joissa tilapäisesti asustelen.
Minä olen muuttanut elämässäni aka monta kertaa. Muuttaessa on myös perhekokoonpano aina muuttunut radikaalisti. Minun muutot eivät ole koskaan olleet iloisia, vaan aina pakon sanelemia.
Paitsi nyt viimeisin muutto, se oli ihmeen rauhallinen, vaikka siihen liittyi paljon vaikeita asioita.
Tämä on itseasiassa, ensimmäinen asunto, johon muutettuani pystyin heti ensimmäisen yön nukkumaan.

Huomasin, että olen aina alitajuisesti tehnyt "kodeistani" paikkoja, jotka tavalla tai toisella eivät ole viihtyisiä. Pari esimerkkiä: edellisessä asunnossani oli sauna, oma sauna siis. En koskaan, koko kolmen vuoden asumiseni aikana käyttänyt saunaa, tein siitä romuvaraston. Pihaakin hoidin vain vähän, ne pakolliset. Ettei se rupea tuntumaan liiaksi kodilta.


Nyt tein sen parvekkeestani ja verkkokellarista. Parveke on jo vuoden ollut käyttämättä, roskapussien tilapäinen säilytyspaikka.
Nyt kun sain sinne parvekekalusteet, raahasin roskasäkit pois ja tein vielä lisää kotoisuutta parvekkeelle, iski ahdistus.
Minähän viihdyn täällä-ahdistus.
Minä oikeasti viihdyn täällä, parveke on aivan ihana, koko kotini on ihana ja sitten on vielä kissat. Iso telkkari, paljon leffoja, karkkia, puhdasta ja remontoitua.
Helsingin keskustaan pääsee hetkessä ja tämä on uskomattoman rauhallinen alue.
Paniikki, ahdistus, mitä jos tämä katoaa? Joudun tästä luopumaan?

Vein kasan kamaa verkkokellariin, pois sängynalta kuleksimasta. Voi ei, minähän levittäydyn.
Kun pitää kakki tavarat käden ulottuvilla, tulee kovin ei-kotoisa olo. Se on hyvä. Olisi vapauttavaa, jos muuttolaatikotkin olisivat valmina jemmassa, sitten olisi aina varautunut ja valmis.

Kuulostaa taas todella terveeltä!
Olen aina unelmoinut siitä, että kaikki tavarani mahtuisvat reppuun, niinkun Nuuskamuikkusella, olis helpompi lähteä ja vaikeampi tehdä koti.
Kissatkin ahdistavat minua aina välillä, jos joudun muuttamaan johonkin mihin ei voi tuoda kissoja, mitä minä sitten teen?

Koitan olla riippumaton. Riippuvainen olen suklaasta ja lääkkeistä. En muusta. No tottakai rahasta, mutta se nyt on elämän perusedellytys.

Sitten on ihmiset, yritän luoda ihmisiin suhteita, jotka eivät satuta liikaa kun ne katkeavat. Se on aika tuhoavaa ja himmeän tyhmää.

Minä en halua rakastua, sillä se ahdistaa niin kamalasti. Siinä on liian iso riski. Ei kannata. Sitä paitsi, kuka voisi tulla kanssani toimeen, jos edes minä en tule kanssani toimeen?
Kuitenkin haluaisin niin kovasti, että minua rakastettaisiin. Ristiriitaistako? kyllä, kyllä.
Siksi on niin helppo saarnata siitä, että rakkaus on turhaa ja rakkaus on murhaa. Puhdasta itsesuojelua.
Tulihan sekin tunnustettua.

Tänään on stereoissa soinut non-stoppina kiss while your lips are still red-kappale, joku saattaisi saada hermoromahduksen, en minä.
Siinä on yhä edelleen jotain niin koskettavaa ja kaunista. Nyt en edes puhu sanoista, vaan koko kappaleesta.

Nyt menen kuuntelemaan lisää tuota kappaletta, yritän oppia olemaan ja ehkä vähän syön suklaata.