Yö

Tässä sitä taas ollaan, on yö ja minä istun sängyssä. Tyynyni olen nostanut seinää vasten, nojaan sihen, peitto päälläni, rintaan asti vedetty. Jaloissa tuntuu kuumalta, potkin ne esiin peittoni alta.
Jalat paljastuvat aina puoleen reiteen saakka. Lasken kirjan käsistäni ja jään tujottamaan jalkojani. Ne ovat kuin kaksi isoa tukkia. Ne eivät näytä jaloilta, ne ovat tukit. Sellaiset isot ja rohmuiset. Läskiä se on, eikä lihasta.

Nilkkoja ei ole ollenkaan ja polvetkin ovat pahkuraiset. Pohkeet ovat isot möntit, ei sellaiset kaunit ja naiselliset. Kumarrun lähemmäksi jalkojani, ne ovat valkoiset, ei ole tullut otettua aurinkoa tänä kesänä. Katselen jalkojani lähemmin, niissä näkyy verisuonia, rumia pieniä katkenneita hiussuonia. Tai mistä minä tiedän, mutta rumia ne ovat. Olen huolimattomasti ajanut jalkakarvanikin, joissain kohdin on sileää toisessa kohdin kasvaa pitkää karvaa.
Eikä se riitä, tiedän, että jalkani ovat täynnä sellulittiä. Takapuoleni ja takareiteni ovat aivan muhkuraiset. Kun valo tulee oikein, huomaa, että pohkeetkn ovat muhkuraiset. Häpeän jalkojani. Julkisesti en esiintyisi uimapuvussa mistään hinnasta. Saunassakin häpeän, muhkuraisia jalkojani ja takapuoltani, vaikka saunassa olisi vain tuttuja.

Istun sängyssä ja luen, jätän jalkani rauhaan ja nostan kirjan uudestaan eteeni, luen pari sivua eteenpäin ja lasken kirjan taas käsistäni. Ympärilläni on hiljaista, kello tikittää seinällä, mitään muuta ei kuulu. Mistään. Voisi luulla, että asun tässä kerrostalossa yksin. Kissankin nukkuvat. Kalle herää välillä katsomaan minua, että onko tuokin hullu vielä tuossa.
Joku vetää vessan yläpuolellani, on täällä sittenkin muita.
On jo yö, eikä uni tule. On tainnut nukkumatti eksyä. Oma vika, nukuin päikkärit. Ei pitäisi, mutta kun pävällä väsyttää niin kamalasti, ikävä nodankehä.

En halua mennä nukkumaan, ennenkuin tiedän varmasti, että uni tulee samantien. Inhoan maata pimeässä hereillä. Silloin aivot toimivat aivan liian vilkkaasti, silloin tulee mieleen jokainen ongelma, ollut ja mennyt. Jokainen ikävä ihminen. Jokainen ikävä sana. Huoli tulevasta. Kaikki mikä oli pitänyt tehdä toisin.
Mietin siskojani ja heidän perheitään. Mietin isääni ja hänen tulevaisuuttaan. Mietin äitiäni.
Mietin tätejäni.
Mietin itseäni, elämääni.
Töitä, terapiaa, lääkitystä, rahaa.
Olen niin avuton, kaiken keskellä. Tiedän, että pitäisi olla aikuinen, mutta silti koen halua käpertyä, jonkun vahvan ja viisaan aikuisen syliin ja kuulla hänen sanovan, että ei ole hätää.
Ei ole hätää.
Kaikki käy hyvin.
Kyllä tästä selvitään, ennenkin ollaan selvitty.

Minä en ole siitä ollenkaan niin varma, en halua liikaa ajatella asiaa. Ajatella sitä vaihtoehtoa, että jos ei tässä käykään kovin hyvin.
Siksi en halua maata valveilla, en halua ajatella.

Haluan nukahtaa, päästä unenmaailmaan. Unohtaa tämän hetken.
Yöpöydän laatikossa on lääkettä, jonka avulla nukahtaisin nopeasti, mutta en halua ottaa sitä.
Toissailtana joudun ottamaan. Sillon ahdistuksen aallot löivät liian korkealle.

Laitan kirjan kokonaan pois. Napsautan yövalon pois. Ainoa valo on enää kadulta kuultava valo. Verhojenkin läpi se näkyy. Käyn makaamaan, jätän tyynyn nojalleen seinää vasten, en osaa nukkua tyynyn kanssa. Käännyn mahalleni, koukistan toisen jalan viereeni. Vedän peiton pääni yli, samalla jalkaterät sukeltavat esiin peiton alta.
Se on hyvä.
Olen turvassa, omassa pesässä peiton alla. Hengittäminen on vaikeaa, joten kaivan peittopesään pienen hengitysaukon.
Laitan silmät kinni ja toivon.
Toivon, että filmi katkeaa saman tien.
Toivon, että huomenna aamulla ei ahdista enää.
Toivon, että huomenna ei sada.
Silloin muistan, että pitäisi käydä kaupassa.

Tule unikultainen, tule.