kevättä

On siis kevät....

Olo on parempi kuin vuosiin, tai oikeastaan kymmeniin vuosiin.
Jos elämä olisi aina ollut tällaista, mietin että missä nyt olisin. Mutta olen oppinut paljon ja vaikka se on sattunut ja ollut kamalaakin kamalampaa, niin en minä sitä vaihtaisi.

Olen nyt vuoden ja kaksi kuukautta napsinut lääkkeitä ja käynyt hoidossa ja ensimäisen kerran tuntuu siltä, että lääkkeet ovat alkaneet potkimaan.
Luulen myös, että suurena syynä siihen on terapian tuplaantuminen ja sen antama toivo.

Onhan se rankkaa, Olen joutunut sanomaan ääneen asioita, joista kukaan ei tiedä (paitsi nykyään terapeuttini). Olen joutunut kohtaamaan pahimpia ja kipeimpiä asioita elämässäni.

Mutta ei ahdista. En ole koskaan kyennyt kuvittelemaankaan, että elämä voisi olla tällaista. Helppoa.
Vaikka joudun asioiden kanssa vastatusten päivittäin, siis sellaisten joiden kanssa en haluaisi, olen useimmiten selvinnyt voittajana.

Ehkä asiaa on auttanut, että jopa minä olen ymmärtänyt pari perustavanlaatuista asiaa. Ensinnäkin sen, että jos annan vallan takaisin erittäin ankaralle yliminälleni, minä kuolen. Ihan fyysisesti, joudin niin pahaan itsetuhon kierteseen, että se on menoa. Minun on uhmattava itseäni päivittäin. Tehtävä mitä haluan, enkä mitä pitää.

Opin viisaan sanoista, asioiden pitää tulla sisältä, ei ulkoa. vasta sitten kun asiat ja halu tulee sisältä, rehellisesti, sitten on hyvä. En tee asioita, koska pitää, vaan koska haluan. Ja jos en halua, en tee. Ei siihen kuole.

Olen oppinut, että ei ole minun vika, jos ihmiset ovat ikäviä ja kohtelevat minua huonosti. He tekevät sen, koska heissä on vikaa. Ja siis nyt puhun sellaisista asioista joihin en voi vaikuttaa. Siis esimerkkinä, jos nainen raiskataan, ei se ole sen naisen vika vaan sen sairaan ja kieroutuneen raiskajan.
Ja ihmiset eivät muutu. Elleivät he itse päätä muuttua. On vain hyväksyttävä se tosiasia, että on ihmisiä, joiden mielipiteet eivät tule muuttumaan, vaikka ne olisivat miten vääriä. On myös hyväksyttävä se, että kukaan ei tule pyytämään anteeksi.
Kylmä totuus on, että silloin on harkittava onko parempi sulkea sellainen ihminen kokonaan ulos elämästään ja säästääkseen itseään. Ei muuten ole helppoa.

Helpottavaa on ollut myöskin tajuta, että vaikka en ole sosiaalinen, en ole sairas. ( Juu, kyllä minulle on suositeltu lääkitystä aikoinaan ko. asian takia)
Viihdyn yksikseni, omine ajatuksieni kanssa ja oman pääni sisällä. Ja työni on suhteellisen sosiaalista ja imee aika paljon voimia.

Mutta ei tätä kaikkea hetkessä opi, eikä sitä opi ja ymmärrä päättämällä. Se tulee hiljaa ja itsekseen, avun kautta. Lääkityksen ja terapian kautta.
Helpotuksekseni olen myös tajunnut, että ongelma on minun pässä, ja vaikka menisin minne en pääse pakoon ajatuksiani. Eli voin hyvillä mielin maata kotona töllöttäen telkkaria, baarisa bailaaminen ei oloa paranna.

Ei tämä tämän hetkinen hyvä olo välttämättä ole lopullista, ehkä kohta rämmitään taas pohjalla, mutta ainakin tiedän mitä siellä on.

Enkä minä mitään pieniä valkoisia pillereitä vetele, täällä korkeammalla tasolla syödään erivärisiä kapseleita. :)

Ommellessa

Viikonloppu mennyt ommellessa. Ja korostan nyt ,että minä en osaa ommella, kunhan harjoittelen ja saan aikaan hyvin outoja tuotoksia. Visio on yleensä aivan erilainen kuin lopputulos. saumat menee niin ja näin ja mitä oudoimpia ratkaisuja löityy.... Eli kun näette päälläni jotain todella outoa ja itsetehtyä, älkää katsoko läheltä.
Pieni puolihame....

Työkaverille ommeltu tylliunelma. 5m tylliä, toivottavasti kelpaa.

uusi neonkeltainen mekkoni, pinkillä tyllillä varustettuna....

Että näin tällä kertaa.

Unia

unien maailma on ihmeellinen. Hurja. Ainakin minun unien maailma.
Näen aivan uskomattomia unia.
Välillä ne ovat oikeasti aivan käsitämättömiä. Lentelyä, teleportteja, kaikkea yliluonnollista...
Välillä niin ahdistavia ja pelottavia.
Absurdejakin. Voimakkaita.
Välillä erittäin hauskoja, niinkuin tässä eräänä yönä kun minulla oli Pete Parkkosen kanssa suhde, Pete oli unessa kalju.
Pakenimme yhdessä sellaisesta kauhusairaalasta, jonne meidät oli huijattu.

Olen hyvin tietoinen siitä, että unet pursuaa alitajunnan syövereistä. Ja niiden voima on valtava. Omia unia pystyy ohjailemaan, unista saattaa löytää ratkaisuja ja unet antavat vinkkejä. Unessa pystyy myös käsittelemään asioita, joita ei voisi koskaan herellä ollessaan käsitellä.
Unien maailma on ihmeellinen.

Tässä viimeaikoina olen törmännyt unissani asiaan, joka ei ole ennen tullut minua vastaan.
Olen alkanut unissa muistamaan edellisiä unia. sekä saatan nähdä jatko-osan jollekin unelle.
Viimeyönä unessani sain erittäin vahvan tunnemuiston, eräästä erittäin ahdistavasta unesta. Aamulla kun heräsin oli minun hetki mietitävä, onko tuo karmaiseva muisto totta vai unta.
Se sama asia on kummitellut mielessäni koko päivän ja tuntuu niin kovin aidolta.
Järjellä osaan sanoa, että tuota unimuistoa ei ole milloinkaan voinut tapahtua oikeassa elämässä, mutta se mietityttää. Kätkeekö se sisäänsä totuuden siemenen?
Koska juuri nyt muisto putkahti esiin, siinä on oltava jotekin käsittelemisen arvoista.

Nuo unien tunne-elämykset ovat minulla valtavia, voin koko päiväksikin joutua vangiksi unessa ollen tunteen valtaan. Tai kokea suunnattoman suuren helpotuksen aamulla, kun huomaan, että olenkin omassa sängyssä.

Yksi erittäin mieleenpainuva jatkouni on kerrottava. Unen osien välillä oli kuukausia.

Ensimmäinen osa lyhyesti:Meillä oli pienessä metsämökissä lasten kevätjuhla. Unessa oli paljon entisten työpaikojeni lapsia ja aikuisia. Juhlan aikana kuitenkin eräs lapsi sai sähköiskun ja kuoli.
Muistan elävästi kuinka meidän piti evakuoida kaikki pois tapahtuma huoneesta ja kuinka jouduin kertomaan asian kuolleen lapsen äidille.

Toinen osa:Tästä traagisesta tapahtumasta oli kulunut pari vuotta, kun törmäsin uudelleen uhrin äitiin. Hän oli hoidossa mielisairaalassa, vieti siellä pitkän aikaa keskustellen hänen nykyisestä elämästään ilman lasta.

Mutta olenhan minä muutenkin sellainen yöeläjä. Sängyssä vääntyilen ja kääntyilen, potkin ja huidon, välillä on tyyny hukassa välillä peitot.
Ajoittain myös kävelen unissani ja teen asioita. kerran heräsin näpräämästä ulko-ovea...
Olen oppinut pitämään vaatteet lähettyvillä, että jos yöllä koen tarvetta pukeutua, ei tarvitse sitten mennä kauaksi. Kyllä, minä puen ja riisun kovasti unissani.

Elämäni on omituista ja minä olen outo, mutta niin ovat outoja unenikin.

medusa

Uusi lävistys, medusa, elikkä tuo nenun alapiolella oleva.

keväisiä seikkailuja

Tämä kuvasarja kertoo siitä, kunka pojatkin saavat tutustua ihanaan kevääseen.


Tässä he siis ovat Kukka ja Kalle, kevätseikkailijat.

"Haistellaanpa vähän, paljon uusia hajuja ja outoja ääniä."

"Jotakin tuttua, mutta oliko se lokin kirkaisu?"

"Ja mitä, toinenkin lokki?"

"Jaa-a mahtaisiko sitä uskaltaa?"

"No jos nyt näin varovasti."

"Ah, kevät tuoksuu niin hyvälle."

" Taidanpa vähän pötköttää tässä auringossa."



Ja vietinhän minäkin ansaitun teehetken, kirjan kanssa.

Koruja

Tekasinpa pitkästä aikaa koruja.
Tässä hiukan kuvia.
No mikään kovin ammattilainen ei ole, kuten varmaan huomaatte, mutta omaan käyttöön ihan kivoja.
Suurin osa helmistä on lasia, joten osa koruista painaa hiukan enemmän.

Vaatteita

Pakko oli, kun sain hiukan ylimääräistä rahaa ja eikun shoppailemaan

Nämä kissakengät ostin kyllä jo viime syksynä, mutta voin nyt käyttää niitä kun on kuivaa. rakastan niitä.

Sitten tietysti aina tarvittavaa, eli sukkia ja sukkahousuja. ei kuitenkaan mitään ihan perinteistä..

Sitten päästään tänne kierrätyspuolelle, eli UFF tarjosi taas meikän kevään ja kesän vaatemuodin. Paitaa ja vähän hihatonta.

Pari paitapuseroa.

Ja aivan Älyttömän hienot raitahousut.

Ja pari ihanaa kietaisuhörpäkettä. Jotka ovat erittäin mukavia ja käteviä. Niillä voi piilottaa läskit ja niitä voi käyttää housujen tai legginsien kanssa tai ihan vaan mekkona kesällä.

Ja vaikka kierrätyksestä ostankin suurimman osan vaatteistani, ei ne todellakaan ole mitään lumppuja, nytkin kasasta löytyy esim. Espritin, Jackpotin, Steilmannin ym. vaatteita. Kirppareilta ja muista kierrätyskaupoista voi siis löytää todellisia aarteita, jos vain etsii.

Läskiä lotinaa

Olen taas kerran tänään joutunut painiskelemaan ulkonäköni kanssa.
Olen viimeisen kahden vuoden aikana lihonut 5 kiloa. Lopetettuani erittäin aktiivisen likkumisen, senkin takia, että se oli hieman sairaalloista ja pakotettua. Yritän taas hiljalleen aloittaa, mutta.....

Olen aina olut normaalipainoinen, en liian laiha tai liian lihava. Vaan aina täysin normaali.
Täytän kohta 30, olen elämästäni käyttänyt 20 vuotta ulkonäköni parantamiseen ja sen inhoamiseen.
Olin siinä 10vuoden paikkella, kun totesin, että en nyt jotenkin istu muottiin.
Olen aina kannattanut erilaista ja omaa tyyliäni, eikä se suoraan sanottuna ole aina olut kovin onnistunut.
En ole koskaan istunut oikein naiselle määriteltyyn muottiin. Jo pienenä halusin lyhyet hiukset ja kieltäydyin sukkahousuista.
Vaikka olinkin barbie-friikki.

Tämänhetkinen tilanne, paljastetaan se nyt kaikille olen 167cm pitkä ja painan 67 kiloa. Minun on vaikea hyväksyäitseäni tämän painoisena. 65kg on ollut minulle aina ehdoton yläraja.
Minulla on nk. tiimalasivartalo, eli mahan aluelle ei ole ihan kamalasti kertynyt ylimääräistä, mutta reisiin ja takapuoleen kylläkin.
Alaosa ovat kokoa 38-44 ja yläosa kokoa 36-40, se riippuu niin kovasti vaatteesta ja sen mallista.

Mutta kysymys ei kuulu, miten saan itseni taas timmiksi ja ihanaksi, vaan kysymys kuuluu miksi minun pitää olla timmi ja ihana?

Ei minun itseni takia tarvitse olla timmi, vaan muiden takia. Se joka väittää laihduttavansa ja huolehtivansa ulkonäöstä itsensä takia, puhuu täyttä potaskaa. ( Ellei nyt kyseessä ole sairaalloinen ylilihavuus)
Me haluamme olla hyvännäköisiä istuaksemme muottiin, ollaksemme hyväksyttyjä. Teemme sen ehkä alitajuisesti, ehkä tietoisesti.
Tätä muottia ruokimme me kaikki, omalla laihduttamisella ja vartalomme korjaamisella.
Joku on saanut sen valloilleen jo aikojen alussa ja me ruokimme ja annamme sen elää.

Yhteiskunta ei hyväksy lihavuutta tai siis normaaliutta, yhteiskunta hyväksyy laihuuden, ei muuta. Missit, mallit, vaatekoot, yleistenkulkuneuvojen penkit. Meidän pitää olla laihoja, siihen kaikki perustuu, se pyörittää maailmaa. Laihduttamisessa pyörii raha.
Jos joku normaalikokoinen nainen pääsee julkkikseksi, kävelee vaikka oscar-gaalan punaisella matolla, siitä varmasti mainitaan erikseen.
Tehkää testi, ottakaa pala paperia ja kynä, ja katselkaa televisiota. Joka kerta kun esitetään mainos tai tv-sarja, jossa esiintyy normaalikokoinen tai jopa lihava ihminen laittakaa rasti paperille. Ei taida tulla kovin montaa rastia.

Ja me olemme kaikkeen valmiita: silikonit, rasvaimut, botoxit, kemialliset kuorinnat....
että sovimme muottiin, että meidät hyväksytään.
Surullista ja kyllä olen itsekin tämän juonen uhri...

Mahtava televisio-ohjelma on nimeltään nätti nakuna. En nyt muista mistä tulee ja milloin, mutta...
Siinä on aina yksi täysin normaalikokoinen nainen, joka häpeää vartaloaan syystä tai toisesta.
ohjelman isäntä ja juontaja on se ihana vaalea homomies amerikan fab5-televisiosarjasta.
Sarjassa naine laitetaan alusvaatteillaan peilin eteen ja sitten he yhdessä käyvät läpi koko vartalon, etsivät siitä kaikki kauniit ja hyvät kohdat.
Tuovat julkisesti esille ihmisten arvosteltavaksi naisen alusvaatteissaan ja lopuksi nainen alastonkuvataan. Koko juoni on se, että opitaan hyväksymään oma vartalo, ilman leikkauksia ja laihdutuksia.

Ja onko sillä väliä loppupeleissä, Vaikka olisimme laihoja, kokoa 34, olisiko asiat sen paremmin?
Tulisiko elämästämme parempaa, hoituisivatko raha-asiamme hetkessä kuntoon, tulisiko meistä älykkäämpiä, paranisiko parisuhde....?
Ei
Kaikki alkaa paranemaan siinä vaiheessa, kun aidosti opimme hyväksymaan ja rakastamaan itseämme juuri sellaisena kuin olemme.

Mutta se on niin vaikeaa. On vaikea tapella sellaista vastaan, jota koko yhteiskunta kannattaa. Sellaista joka on koko ajan ympärillämme ja mitä ei pääse missään pakoon.
Siitä puhutaan koko ajan ja kaikkialla. Lihavia haukutaan, lihavia vartan perustetaan oma tv-ohjelma ( esim.olet mitä syöt), jossa heitä julkisesti nöyryytetään.

Ja tätä vastan meidän pitäisi taistella.

No, hiljaa hyvä tulee.
Jos vain jokainen pysyisi rintamassa. Mutta niin ei tule olemaan. Jos vain saisi itsensä pysymään rintamassa.
Oppisi rakastamaan ja hyväksymään itsensä juuri tällaisena.

suttuinen-sunnuntai

En ole koskaan pitänyt sunnuntai päivistä. Viikonloppu on loppumassa, kaikkialla on hiljaista ja suljettua. Anteeksi nyt kaikki, mutta ilmassa on mustan ja alakuloisen kirkkopyhän tuntua.
Se tuntuu, vaikka olen sairaslomalla ja tiedän, että huomenna ei ole töitä.
Kannatan kauppojen aukioloaikaa sunnuntaisin.
Voisi vaikka lähteä kaupoille, ihan vain katselemaan.

Inhoan käydä lenkillä viikonloppuisin. Sillon on lenkkipolut täynnä reippaita ihmisiä. Pariskuntia lenkillä, en tykkää. Suihkitaan menemään samanlaisissa tuulipuvuissa ja kuka oikeasti halusikaan lähteä yhteiselle lenkille.
Sitäpaitsi vaikka ulkoiluttaa koiraa tai työntää lastenvaunuja, voi silti väistää.

No, mutta se lenkkeilystä.

Alakuloinen ja suttuinen olo.
En voi olla miettimättä , että tätäkö tämä tulee aina olemaan. Odotan kevättä ja kesää. Se kestää ehkä 4 tai 5 kuukautta. Lopun aikaa on pimeää ja kylmää.
Onko tämä tätä?
Pienestä asti minulta on puuttunut, jotain. Tulevaisuuden suunnitelmat.
Minulla ei ole suunnitelmia. Tuntuu, että en halua edes.

Tuntuu, että on kaksi asiaa, minkä välillä pitää valita perhe tai ura, parhaimmillaan molemmat. Kumpikaan ei kamalasti kiinnosta.
Minulle riittäisi mielenrauha. Kun omassa päässä olisi rauhallista, se olisi tarpeeksi.
En tarvitse muuta. Tuntuu kuitenkin juuri nyt ettei siitäkään tule mitään.
Syön lääkkeitä, käyn terapiassa, tuntuu, että teen kaikkeni ja silti ahdistaa ja masentaa.
Tuleeko tästä koskaan yhtään mitään.
Tuleeko minusta koskaan mitään?

Vai jaTkuuko tämä loputtomiin?
Kokemuksesta sanon, ettei tässä auta maisemanvaihdos, tai baarireissu, uusi harrastus tai parisuhde. Kaikkea on kokeiltu. Oma pää on sairas, silloin pää pitäisi parantaa. Mutta kun se tuntuu toivottomalta.
Tässä on jo kuitenkin vuosi yritetty, okei kuntoittavaa terapiaa vasta kuukausi takana, mutta silti.
Ennen olin sentään laitettu, kaunis ja laiha.
Nykyään en jaksa, eikä sillä ole väliä, ketä se kiinnostaisi. Riittää, että vaatteissa on mukavaa. Nykyään olen likaisissa vaatteissa kulkeva, lihava ja ryppyinen kolmikymppinen.

Virhe.

Määränpäänä pimeys.

Esteri ja Ernesti

Kerrotaan taas tarina. Asiat kun on helpompi ymmärtää konkreettisen esimerkin avulla. Toinen syy on, se että en halua julkistaa suoria asioita elämässäni.

Mutta kuitenkin minulla on ongelma, suhtautumisongelma.

Kerrotaanpa se vaikka näin. Siis muistakaa ongelman ydin on sama, muu on tarinaa.

Olipa kerran tyttö nimeltä Esteri. Esteri asui yksin pienen sienen alla.

Esteri oli pieni ja haavoittuva, aivan kuin kevällä maasta esiin tuleva pieni tulppaanin alku, joka saattaa kokea kovan kohtalon, jos edessä onkin pakkasyö.

Esterillä oli koira, olkoon sen nimi Ernesti. Koska Esteri oli tarpeeksi pieni asuakseen sienen alla, ei Ernestikään ollut järin suuri.

Ernesti huolehti, että Esterillä oli kaikki hyvin. Suojeli ja hankki ruokaa. Ernestin tehtävä oli varmistaa, ettei Esterille sattuisi mitään pahaa.

Ernesti oli kuitenkin hankala koira. Ernestillä oli tapana nipistää Esteriä, jos Esteri ei mennyt ajoissa nukkumaan. Joskus Ernesti saattoi myös lähteä omille koirareissuilleen, pariksikin päiväksi. Vaikka se oli vain pari päivää, tuntui aika Esteristä pitkältä.

Mutta sitten Ernesti palasi ja toi usein ruokaa mukanaan.

Ehkä Ernesti olikin metsästysreissulla?

Esteri kuitenkin kasvoi niin kovasti, että hänen oli muutettava isomman sienen alle asumaan. Ja valtava tatti se olikin.

Ernesti oli koira, eikä se kasvanut kooltaan yhtä isoksi, kuin Esteri.

Ernesti oli pieni, mutta kovin ilkeä koira. Mutta Ernesti oli Esterille erittäin rakas, vaikka sen ilkeys laittoi välillä kyyneleet Esterin silmiin.

Sitten Ernesti katosi. Esteri odotti, mutta Ernestiä ei näkynyt. Kului viikkoja, kului kuukausia ja lopulta oli vierähtänyt kokonainen vuosi. Vierähti vielä monta vuotta. Esteri oli jo iso ja pärjäsi omillaan, mutta ajatteli silti Ernestiä, omaa rakasta koiraansa. Ernesti oli pitänyt hänestä huolta, vaikka se kyllä pirun ilkeä olikin. Oikeastaan aika tosi ilkeä. Esteri huomasi kuinka mukavaa sienen alla oli elää, kun kukaan ei nipstellyt. Esterin käsiin oli jäänyt pieniä muistomerkkejä, niihin kohtiin, joihin Ernestin kynnet olivat osuneet.

Esteri nautti elämästään, yksin oman ison sienen alla.

Eräänä satesena sysiltana, kun pilvetkin roikkuivat matalalla ja koko päivä oli ollut harmaata usvaa, metsässäkin tuoksui maatuvat lehdet, joku koputti Esterin sienen hattuun.

Esteri kiipesi liukasta sientä pitkin katolle ja löysi sieltä viestin.

Se oli rullaksi kääritty lehti, johon oli kirjoitettu, siinä luki:" olen muuttanut lähelle asumaan, ei olla nähty pitkään aikaan, tule kylään. terveisin sinun Ernesti"

Esteri pohti hetken ja päätti poiketa kylään.

Ernestin koti oli oikein mukava, kivistä ja mullasta rakennettu. Katto oli sammaleesta. Sisällä paloi kynttilä tuomassa valoa. Ernesti oli keittänyt marjamehua ja tarjosi sitä Esterille.

Ernesti huokasi ja alkoi kertomaan.

Hän oli vuosia sitten lähtenyt matkalle, ei siitä pitänyt tulla niin pitkä, mutta siitä tuli. Hänestä tuntui vain niin pahalle, paha olo teki hänestä ilkeän ja nipistelevän. Eikä hän ei tiennyt miksi. Lopulta kuljettuaan vuosia, hän törmäsi viisaaseen sammakkoon., joka tiettävästi osasi auttaa pulmassa kuin pulmassa.

Ernesti kertoi hänelle huolensa, että koko ajan vain ärsytti ja tuntui pahalta. Niin oli ollut aina.

Sitten sammakko oli pyytänyt saada nähdä Ernestin tassut. Tuo viisas sammakko löysi jotain. Ernesti oli pienenä iloisena pentuna rannalla leikkiessään astunut lasinsiruun. Siru oli uponnut syvälle jalkaan ja jäänyt sinne hankaamaan ja hiertämään.

Sammakko poisti ihmepinseteillään lasin Ernestin jalasta ja paha olo katosi.

Ernesti palasi kotiseuduilleen ja päätti pistää pystyyn oman kodin.

Ja nyt hän halusi nähdä Esterin.

Esteristä oli mukavaa nähdä Ernesti, Ernesti oli kuitenkin niin rakas ja iso osa Esterin elämää.

Mutta Esteri pohti kovasti.

Oli ihanaa, että Ernesti voi hyvin. Kamalaahan tuollainen lasinsiru on, kun hankaa ja hiertää. Se laittoi Ernestin nipistelemään, eikä se lasi Ernestin vika ollut.

Mutta kuitenkin Ernesti oli nipistellyt ja ollut ilkeä. Esrterillä oli yhä jäljet kädessä. Mutta kuitenkaan nipistely ei ollut Ernestin vikaa, vaan sen lasin vikaa.

Niin Ernesti itsekin sanoi. Ja se lasi oli mennyt lupaa kysymättä hänen jalkaansa.

Esterin päässä surisi paljon kysymyksiä.

Voiko hän unohtaa Ernestin inhottavat nipistelyt, koska oikeasti se oli ollut lasin vika?

Tai Ernestin katoamisen, koska sekin oli lasin vika?

Ernesti oli niin rakas, mutta kuitenkin ne arvet näkyivät.

Pitikö Ernestille antaa taas anteeksi, koska ei se oikeasti ollut hänen vikaa?

Esterin pää savusi ajtusten voimasta. Hän kiitti Ernestiä mehusta ja lähti kotiin nukkumaan.

Koko matkan hän mietti Ernestiä, mutta ei löytänyt vastausta kysymyksiinsä.