Esteri ja Ernesti

Kerrotaan taas tarina. Asiat kun on helpompi ymmärtää konkreettisen esimerkin avulla. Toinen syy on, se että en halua julkistaa suoria asioita elämässäni.

Mutta kuitenkin minulla on ongelma, suhtautumisongelma.

Kerrotaanpa se vaikka näin. Siis muistakaa ongelman ydin on sama, muu on tarinaa.

Olipa kerran tyttö nimeltä Esteri. Esteri asui yksin pienen sienen alla.

Esteri oli pieni ja haavoittuva, aivan kuin kevällä maasta esiin tuleva pieni tulppaanin alku, joka saattaa kokea kovan kohtalon, jos edessä onkin pakkasyö.

Esterillä oli koira, olkoon sen nimi Ernesti. Koska Esteri oli tarpeeksi pieni asuakseen sienen alla, ei Ernestikään ollut järin suuri.

Ernesti huolehti, että Esterillä oli kaikki hyvin. Suojeli ja hankki ruokaa. Ernestin tehtävä oli varmistaa, ettei Esterille sattuisi mitään pahaa.

Ernesti oli kuitenkin hankala koira. Ernestillä oli tapana nipistää Esteriä, jos Esteri ei mennyt ajoissa nukkumaan. Joskus Ernesti saattoi myös lähteä omille koirareissuilleen, pariksikin päiväksi. Vaikka se oli vain pari päivää, tuntui aika Esteristä pitkältä.

Mutta sitten Ernesti palasi ja toi usein ruokaa mukanaan.

Ehkä Ernesti olikin metsästysreissulla?

Esteri kuitenkin kasvoi niin kovasti, että hänen oli muutettava isomman sienen alle asumaan. Ja valtava tatti se olikin.

Ernesti oli koira, eikä se kasvanut kooltaan yhtä isoksi, kuin Esteri.

Ernesti oli pieni, mutta kovin ilkeä koira. Mutta Ernesti oli Esterille erittäin rakas, vaikka sen ilkeys laittoi välillä kyyneleet Esterin silmiin.

Sitten Ernesti katosi. Esteri odotti, mutta Ernestiä ei näkynyt. Kului viikkoja, kului kuukausia ja lopulta oli vierähtänyt kokonainen vuosi. Vierähti vielä monta vuotta. Esteri oli jo iso ja pärjäsi omillaan, mutta ajatteli silti Ernestiä, omaa rakasta koiraansa. Ernesti oli pitänyt hänestä huolta, vaikka se kyllä pirun ilkeä olikin. Oikeastaan aika tosi ilkeä. Esteri huomasi kuinka mukavaa sienen alla oli elää, kun kukaan ei nipstellyt. Esterin käsiin oli jäänyt pieniä muistomerkkejä, niihin kohtiin, joihin Ernestin kynnet olivat osuneet.

Esteri nautti elämästään, yksin oman ison sienen alla.

Eräänä satesena sysiltana, kun pilvetkin roikkuivat matalalla ja koko päivä oli ollut harmaata usvaa, metsässäkin tuoksui maatuvat lehdet, joku koputti Esterin sienen hattuun.

Esteri kiipesi liukasta sientä pitkin katolle ja löysi sieltä viestin.

Se oli rullaksi kääritty lehti, johon oli kirjoitettu, siinä luki:" olen muuttanut lähelle asumaan, ei olla nähty pitkään aikaan, tule kylään. terveisin sinun Ernesti"

Esteri pohti hetken ja päätti poiketa kylään.

Ernestin koti oli oikein mukava, kivistä ja mullasta rakennettu. Katto oli sammaleesta. Sisällä paloi kynttilä tuomassa valoa. Ernesti oli keittänyt marjamehua ja tarjosi sitä Esterille.

Ernesti huokasi ja alkoi kertomaan.

Hän oli vuosia sitten lähtenyt matkalle, ei siitä pitänyt tulla niin pitkä, mutta siitä tuli. Hänestä tuntui vain niin pahalle, paha olo teki hänestä ilkeän ja nipistelevän. Eikä hän ei tiennyt miksi. Lopulta kuljettuaan vuosia, hän törmäsi viisaaseen sammakkoon., joka tiettävästi osasi auttaa pulmassa kuin pulmassa.

Ernesti kertoi hänelle huolensa, että koko ajan vain ärsytti ja tuntui pahalta. Niin oli ollut aina.

Sitten sammakko oli pyytänyt saada nähdä Ernestin tassut. Tuo viisas sammakko löysi jotain. Ernesti oli pienenä iloisena pentuna rannalla leikkiessään astunut lasinsiruun. Siru oli uponnut syvälle jalkaan ja jäänyt sinne hankaamaan ja hiertämään.

Sammakko poisti ihmepinseteillään lasin Ernestin jalasta ja paha olo katosi.

Ernesti palasi kotiseuduilleen ja päätti pistää pystyyn oman kodin.

Ja nyt hän halusi nähdä Esterin.

Esteristä oli mukavaa nähdä Ernesti, Ernesti oli kuitenkin niin rakas ja iso osa Esterin elämää.

Mutta Esteri pohti kovasti.

Oli ihanaa, että Ernesti voi hyvin. Kamalaahan tuollainen lasinsiru on, kun hankaa ja hiertää. Se laittoi Ernestin nipistelemään, eikä se lasi Ernestin vika ollut.

Mutta kuitenkin Ernesti oli nipistellyt ja ollut ilkeä. Esrterillä oli yhä jäljet kädessä. Mutta kuitenkaan nipistely ei ollut Ernestin vikaa, vaan sen lasin vikaa.

Niin Ernesti itsekin sanoi. Ja se lasi oli mennyt lupaa kysymättä hänen jalkaansa.

Esterin päässä surisi paljon kysymyksiä.

Voiko hän unohtaa Ernestin inhottavat nipistelyt, koska oikeasti se oli ollut lasin vika?

Tai Ernestin katoamisen, koska sekin oli lasin vika?

Ernesti oli niin rakas, mutta kuitenkin ne arvet näkyivät.

Pitikö Ernestille antaa taas anteeksi, koska ei se oikeasti ollut hänen vikaa?

Esterin pää savusi ajtusten voimasta. Hän kiitti Ernestiä mehusta ja lähti kotiin nukkumaan.

Koko matkan hän mietti Ernestiä, mutta ei löytänyt vastausta kysymyksiinsä.