kumma-täti ja se lapsi

Tässä tämä ihana rusakko-lapsi , kumma-tätinsä sylissä. Ikää neidillä on 3 viikkoa ja neiti on kova tyttö syömään. :) Tätiinsä tullut.

Muottiin mahtumaton moka

Nyt ollaan asian ytimessä, ainakin tämän asian.
Koska olen viimeinkin alkanut ymmärtää päässäni kuuluvia ääniä, olen äimistynyt ja puulla päähän lyöty.
Olen aina luullut, etä se mitä pääni sanoo on totuus. Sitten huomasin, että niin ei ole ja absoluuttista totuutta ei tässä asiassa ole.

Nyt kaikki miettii, että mitä se höpisee. Taas.

Päässäni kuuluvat äänet muistuttavat minua siitä mikä on muotti, minkä sisään pitää mahtua, että on hyvä ja kelpaava. Rakastettu, hyväksytty ja oikeutettu elämään.

Mistä tämä muotti on tullut? Tämä muotti on rakennettu päähäni aivan pienestä pitäen ja sinne se on juurtunut ja istunut.

Se muotti on aivan väärässä, sen muotin vaatimukset ovat aivan liikaa.
Ja kuinka kamalaa ja ahdistavaa on huomata, ettei kykene mahduttamaan itseään muottiin. Ei kykene täyttämään omia päänsisässä olevia vaatimuksiaa, koska niitä ei täytä ei kelpaa.

Ja katsokaas kun se toimii niin ovelasti, koska tämä totuuden muotti on istutettu päähäni aivan pienestä on se minulle totuus. En edes kyseenalaista sitä, vaan olen vakuuttunut siitä, että koska tämä on totuus, ovat muutkin sitä mieltä.
Tämä on erittäin kavala toimintamekanismi.
itse itseään ruokkiva masennuskone.

Miettikääs, päässäsi on totuutena olemassa malli siitä millainen sinun pitää olla, että kelpaat, olet hyvä ja rakastettu. Koska olet varma, että tämä on totuus, olet vakuuttunut, että näin muutkin ajattelevat.
Et kuitenkaan kykene täyttämään muotin asettamia vaatimuksia. Olet siis varma, että toinen inhoaa sinua, koska et omasta mielestäsi täytä vaatimusta rakastettavuudesta.
Tästä saa aikaiseksi tosi hyvän riidan. ;)

Esim:
-Mä oon niin läski, sää inhoot mua.
-Et sä ole mun mielestä läski, enkä mä vihaa sua.
-Sä et vaan kehtaa sanoa, sun mielestä vaan laihat on kauniita. Sä vihaat mua.
-En mä ole sanonut niin.
-ei sun tarvii sanoa mitään, kyllä mä tiedän....

Tätä voi jatkaa hyvin hyvin hyvin pitkään.

Totuus kuitenkin on, että ainoa olemassa oleva muotti, joka on totta, on se jonka me itse luomme. Se jonka me luomme kuunnellessamme oman sydämen ääntä. Kuunnellessamme sitä mistä MINÄ tykkään. Aidosti, MINÄ.

Ei mikä tulee ulkopuolelta, vaan mikä tulee sisältä.
Muotissa ei saa kulua kenenkään muun ääni kuin oma ääni.
Ei isän ääntä, ei äidin ääntä, ei siskon ääntä, ei veljen ääntä, ei yhteiskunnan ääntä, ei median ääntä, ei uskonnon ääntä.
Vaan ainoastaan oma ääni. Tarkkaan punnittu oma ääni.

Olen tainnut saada aika paljon ei niin hyvää aikaiseksi uskomalla oman muottini ääniin. Sekä itselleni, että muutamille muille.

Nyt on aika ruveta opettelemaan oman äänen kuulemista ja opetella heittämään toiten äänten luoma muotti pellolle. Se ei ole helppoa, vääristyneen muotin juuret ovat niin syvällä minussa. On vaikea erottaa niiden ääni minun omasta äänestä.
Mutta pitää alkaa opetella, joka hetki pysähtyä ja miettiä, miltä minusta tuntuu ja kenen ääni tämä on?

mitä minä haluan?

Sinänsä hirveän helppo kysymys, kyllähän kaikki tietää mitä haluaa. Tai jos ei ihan, on ainakin vaihtoehtoja.

Minä olen kasvanut siihen, että kelvatakseen pitää miellyttää. Etenkin olen kasvanut miellyttämään isääni, että kelpaisin hänelle paremmin. Monet käsitykseni ja mielipiteeni ovat isältäni omittuja

Varsinkin naiseutta koskevat ajatukset. Se, millaiset naiset ovat isäni mielestä viehättäviä, on tietysti ollut minulle ohjenuora, millaiset naiset ovat miehille mieleen.
Rakentaessani hyväksyttyä ja ihailtavaa naista itsestäni olen hukannut itseni jonnekin. Tai enemmänkin olen rakentanut itsestäni naisen, jonka kuvittelen olevan miesten mieleen.
Todellisuudella ei ole asian kanssa mitään tekemistä.

Nyt terapian edetessä olen joutunut kyseenalaistamaan rakennetun minäni ja aidon minäni. Kuka minä olen, mitä MINÄ haluan?
Siis MINÄ. Eikä niin, että mitä minä luulen muiden haluavan, että minä haluan ja teen. Ja näinhän siis toimin saadakseni muiden hyväksynnän.

Mitä mieltä minä olen?
Mitä minä haluan?
Toki tiedän, millaisesta suklaasta ja ruoasta tykkään, nyt on kyse isommista asioista.

Joudun pohtimaan esim.

Haittaako MINUA ne pari lisäkiloa, jotka tässä on kertynyt, vai haittaako ne minua, koska luulen, että muut paheksuvat minua niiden takia?

Olenko MINÄ tyytymätön elämääni, vai olenko tyytymätön, koska luulen muiden halveksivan elämääni?

Olenko MINÄ tyytyväinen ulkonäkööni vai en?

Olenko MINÄ tyytyväinen työhöni?

Tykkäänkä MINÄ vaaleanpunaisista romantiikka silmälaseista?

Haluanko MINÄ olla avuton pelastettava prinsessa?

Haluanko MINÄ hömpöttää ja höpöttää?

Olen oppinut, että pitää olla kova. Pitää olla pärjäävä. Pitää olla mies. Turha naisellinen hömpötys ei käy, se käy vain miesten hermoille. Romantiikka on naisten juttu. Vartalo, joka ei ole timmi on kauhistus, miehet eivät tykkää sellaisesta.
Pitää olla vahva, eikä itseskellä.
Pitää olla itsenäinen.
Pitää osata olla miestenveroinen puheissaankin, pitää osata olla ronski ja rivo. Mutta kuitenkin naisellinen ja haluttava.

Tämä siis ei ole totuus, tämä on se mitä minä olen sisäistänyt.

Mutta olkoon, totta tai ei. Kysymys kuuluukin mitä MINÄ haluan, millainen MINÄ olen, mistä MINÄ pidän, millainen MINÄ haluan olla?

On vaikeaa pysähtyä ja miettiä tuleeko halu MINUSTA vai määräytyykö se ULKOPUOLELTA?

Onko se jotain opittua tai ymmärrettyä, onko se yhteiskunnan luoma odote vai kenties uskonnon luoma odote tai vaikka sen aviopuolison luoma kuva, jota haluaa seurata?

MINÄ, MINÄ JA MINÄ:
Ja kun MINÄ en todellakaan tiedä, mitä MINÄ haluan tai kuka MINÄ olen.
Oikeasti, kaiken rakennetun alla.

pala kurkussa

Voi mälsää!

Kurkussa tuntuu pala, ei itkun pala, eikä sairauden pala. Henkinen pala.

Ahdistaa.

Miksi?

Miksi?

Miksi?

Käyn töissä, olen iloinen ja jaksan. lasten kanssa on mukavaa. Töissä on niin normaalia. Sitten tulen kotiin ja haluaisin nukkua, nukkua ja nukkua.

Olla jossain muualla. En haluaisi kohdata tätä maailmaa.

Miksi?

Miksi?

Miksi?

Harmittaa tämä ainainen valittaminenkin, en muuta teekään kuin valitan.

Valitan ja valitan.

Säikytän kaikki ympäriltäni, en jaksa puhua kenellekään tai olla kenennkään kanssa tekemisissä.

Anteeksi kaikki rakkaat ystävät. Tänne kolooni saa tulla käymään, mutta emännäksi minusta ei ole.

Oli ihana saada kortti yhdeltä rakkaalta ystävältä.

Ja ihanaa saada tatuointi aika ihanalta tatuoijalta.

Kiitos.

Kiitos viesteistä yms. johon en kyllä aina jaksa vastata.

Mutta olen kiitollinen.

Minulla on aavistus miksi kurkkuani kuristaa ja miksi en jaksa mitään.

Sen nimi on viha.

Olen liian täynnä vihaa, eikä se pääse ulos. En päästä sitä. En anna sen tulla. En hyväksy sitä. Tietoisesti kyllä, alitajuisesti en ollenkaan.

Koskaan ei ole saanut tuntea vihaa. Olen vielä nykyisinkin niin kovin hyvä ymmärtämään. Ymmärtämään sitä miksi toinen saattaa käyttäytyä niinkuin käyttäytyy, eikä silloin saa olla vihainen, kun kerran ymmärtää.

Kuinka monta kertaa olenkaan kuullut, että pitää antaa anteeksi, viha syö vain sinua itseäsi, vihaamisesta ei ole hyötyä....

Eipäs, silloin saa vihata kun tuntuu siltä. Vihata ja vihata. Oikein kunnolla. Ei mennä satuttamaan toista, vaan edes sanoa se, tai kuvitella se mielessään, sekin on jo parempaa, kuin ei mitään.

Vihatkaa rakkaat, oikein kunnolla.

Töissä joutuu kohtaamaan lapsen vihaa, siinä onkin opettelemista, kohdata se viha ja antaa sille tilaa.

Olin hoitamassa sukulaisia, kun siskontyttöni sai raivarin, siinä se 7-vuotias makasi sängyssä, raivosi ja huusi.

Huusi" Mene pois, mä vihaan sua!"

Istuin silti vieressä ja sanoin:"vihaa vaan, mä rakastan sua silti ja menen pois vasta kun olet rauhoittunut."

Tätä jatkui.

Viimein tyttö rauhoittui ja menin pois kuten lupasin. Sanoin, että menen katsomaan tv:tä ja hän voi tulla sitten kun tuntuu siltä.

Hetken kuluttua tyttö tuli perässä, halasi ja tuli syliin.

Jo lapsille pitäisi opettaa, että viha on tunne, siinä missä muutkin. Voi vihata ilman, että tulee hylätyksi ja joskus voi itse tulla vihatuksi, mutta se ei tapa. Viha voi mennä hetkessä ohi tai sitten ei, kuten mikä tahansa tunne.

Se on mikä tahansa tunne. Se tulee ja se menee, mutta sen pitää antaa tulla ulos tavalla tai toisella. Muuten se kerääntyy ihmisen sisälle ja sitten tulee tikittävä aikapommi, joka odottaa räjähdystä.

Se räjähtää ulospäin ja saa aikaa suurta tuhoa ja surua.

Tai se räjähtää sisäänpäin ja tuhoaa ihmisen.

Minun vihani on koko ajan räjähtämässä, sisäänpäin.Olen kantanut tätä vihaa niin pitkään, vuosia ja vuosia. Yritän leikkiä, että sitä ei ole, ei sairasta ihmistä saa vihata, ei omaa kasvattajaan saa vihata, parhaansa hän on tehnyt. Pitää ymmärtää.

Enkö osaakin kirjoittaa vihasta henosti?

Silti en osaa sitä itse käsitellä. Viha on pelottavaa ja kiellettyä. Vihaa ei saa olla, sillä pitää rakastaa ja antaa anteeksi.

Anteeksianto, niin pyhä- ja suurisana.

Olkaa hiljaa, kauniisti ja antakaa anteeksi.

Ja paskat, vihatkaa ja melutkaa mielummin.

Silloin on helpompi rakastaakin, silloin voi antaa anteeksi, silloin voi jatkaa elämää.

Ai niin ja jos haluatte kaunista musiikkia, hankkikaa käsiine Anna Järvisen levyjä.

Elämää

Välillä mietin, että mitä minä tänne nyt voin kirjoittaa, ketään loukkaamatta asioita vääristelemättä. Antamatta liikaa informaatiota.
Mutta nyt ajattelen: ja paskat: minun blogi, minun elämä, jos jotain häiritsee älkää lukeko.

Edellisen edellinen kirjoitukseni oli hyvin epätoivoinen, se oli kirjoitettu viime torstaina, kun oli pakko lähteä kesken päivää töistä kotiin.

Moni kysyy, että mikä on? Se on ihanaa ja olen siitä kiitollinen, mutta se on vaan niin hemmetin vaikeaa selittää.

Yksi pieni asia saattaa nostaa esiin jonkun paljon suuremman asian muistot ja tunteet ja siinä sitä ollaan.

Kerron jotain isästäni. Minun isä on taiteilija, hyvin omalaatuinen, niinkuin taiteilijat tuppaavat olemaan.

Olen myös tietyllä tavalla paljon isäni kaltainen, samalla tavalla herkkä ja ajatteleva. Se ei ole aina niin mukavaa.

Lapsuteni oli mielenkiintoinen, olin kahdeksan kun minulta leikattiin aivokasvain. Ensimmäiset kuusi ikävuotta on kuin pyyhitty pois, huonosti kylläkin, sillä jotain pieniä muistoja on olemassa, mutta hyvin pieniä.

Meillä oli ihana omakotitalo maalla ja vaatetta ja ruokaa ja sillai kaikki hyvin. Ehkä enemmänkin elämää varjosti isäni ja hänen työnsä tai ei niinkään työ, vaan se miten hän sitä teki.
Mitä minä muistan? Että piti olla hiljaa, kun isä tekee työtä ja aika paljon meillä elettiin isäni mielialojen mukaan.
Osasi isäni olla ihana ja hauskakin toki ja on minulla hänestä olemassa hyviäkin muistoja.

Olin kymmenen, kun vanhempani erosivat. Tehtyään rankkaa eroa ensin kolme vuotta.Asuin pari vuotta äitini luona ja muutin isani luokse asumaan kun olin 14, siellä asuinkin kunnes muutin pois omaan asuntooni.
Totuus oli kylläkin, että taisin olla 16 tai 17, kun isäni huomasi, ettei hän voi luoda, kun joku muu on samassa asunnossa hänen kanssaan.
Hän päätyikin vuokraamaan itselleen hiukan kauempaa oman "työhuoneen", eli oman pikkuyksiön, isäni silloinen vaimo, joka asui myöskin kanssamme, asui viikot omassa asunnossaan, työpaikkansa lähettyvillä.

Meillä oli kyllä selkeä päivärytmi. Isäni tuli viideltä kotiin, jolloin olin keittänyt kahvit valmiiksi.
Isäni toi jotain pientä syötävää mukanaan, joskus hän oli käynyt kaupassa astamassa minulle ruokaa: appelsiinimehua, paneroituja kanapihvejä ja suklaata.
(Isäni ei sallinut, että kotona saisi olla sekaista, siivosin aina. Sänkynikin piti olla pedattu aina, sain siitä kerran palautetta ja se riitti pitämään minut kaidalla tiellä.)
Sitten katsoimme Sunset beachiä ( saippuasarja, joka tuli neloselta) joimme kahvit ja söimme jotain pientä. Puoli kuudelta isäni ahdistui liikaa ja lähti takaisin työhuoneelleen. Tämä toistui jokaikinen arkipäivä. Viikonloppuisin, kun isäni ja hänen vaimonsa palasivat kotiin, lähdin minä yleensä pois.

Olin lukion jälkeen alkanut opiskelemaan, oppisopimuksella, neljä päivää viikossa työtä ja yksi päivä koulussa. Lähihoitaja.
Kun aloin saada hyvin pientä palkkaani, aloin myös maksamaan vuokraa kotiini.

Muutin kotoa pois seuraavanlaisen tapahtumaketjun yhteydessä, eräänä sateisena päivänä isäni mitään ilmoittamatta tuli hakemaan minut töistä kotiin. Ajoimme kotia kohti, kun isäni avasi suunsa, ja ilmoitti asian olevan niin että, he ovat vaimonsa kanssa suunnitellet muuttavansa Helsinkiin ja minä en muuta mukana.
Pidin pokkani loppuun asti.

Pian sainkin hommattua itselleni oman ihanan pienen asunnon ja muutin. Muutto omaan kotiin oli suuri helpotus, pois isäni vallan alla. Mutta se tapahtui niin ristiriitaisissa oloissa.

Isäni ja hänen vaimonsa, muuttivat Helsinkiin vasta kolmen vuoden kuluttua.

Jatkan lisää kertomuksia myöhemmin. Raotan vain jonkin verran verhoa, sillä koko totuutta en vielä voi kertoa, ainakaan julkisesti.

Olen aina ollut luonteeltani herkkä ja ujo ja masennukseen taipuvainen. Meillä ei koskaan puhuttu mistään ja asioita ei koskaan käsitelty. Ne lakaistiin maton alle, huonotuulinenkaan ei mielellään saanut olla.
Nyt maksan hintaa siitä, onneksi ammattilaisten valvonnassa.

Vielä täällä

Kiitos kaikille ihanista kommenteista ja tekstiviesteistä. Kiitos, olette auttaneet minua jaksamaan.
Kiitos myös hyville työkavereille.
Ja kaikille, jotka ovat auttaneet jaksamaan, ehkä tietämättään.

kaiken menettänyt

Ai niin onhan minulla työ.
Mutta sekin on vain sijaisuus, loppuu joulukuussa. Sitten on olemassa se virka, siinä päiväkodissa, jonne en halua palata.

On minulla kissat, mutta nekin on jo vanhoja. Kaikki täällä käyvät päivittelevät sitä ja kuinka laiha Kukka on, tiedän kohta nekin kuolevat.

Kylmä totuus, lompakossani on tällä hetkellä 5e rahaa, sillä pitäisi selvitä vielä kaksi viikkoa. Mission impossible.
Sitten joku vielä kysyy, että mihin sä rahat tuhlaat? no vuokraan, lääkkeisiin ja terapiaan (joihin muuten menee yli 200e kuussa) laskuihin, tässä kuussa kaikki laskut sattui tulemaan samaan aikaan, sähkö, vakuutus, tv-lupa, puhelin, netti ja olinhan minä ääliö ja ostin uuden telkkarin, sitäkin on maksettava. Ja sitä visa-laskua on lyhennettävä, jota on tullut käytettyä että on voinut elää.

Sitten ne ihmiset. vanhempiini en pahemmin ole yhteydessä, äitiin aina välillä. Isä ei halua olla kanssani tekemisissä. Siskoja minulla on rakkaita, mutta heillä on niin eri elämäntilanne. Olen iloinen heidän puolestaan, he onnistuivat.
Heitä joku rakastaa ja haluaa koskea.
En halua häiritä heitä suotta. Heillä on omia tärkeitä juttuja.

On minulla tuttuja ja ystäviä, mutta heillä on oma elämä, enkä koe, että minulla on oikeutta olla se valittava bitch, joka pilaa heidän elämää.

Kerran pyysin apua eräältä tärkeältä ihmiseltä, vastaukseksi sain puhelinsoiton, jossa minua haukuttiin valehtelijaksi ja petturiksi. Ei ole sen jälkeen huvittanut pyytää apua.

Olen rakastunut pari kertaa ja tullut hylätyksi, koska kaikki mihin kosken hajoaa. Olen haka tuhoamaan ihmisiä, yleensä ihan vahingossa.

Miksi minä elän? ketä varten teen asioita?
On enää vaikea uskoa, että kyllä tämä menee ohi, ehkä hetkeksi, mutta aina se tulee takaisin.

Olen jo kaiken avun piirissä, mutta olenko niin toivoton tapaus, että ei se auta.

Mitä varten minä elän ja olen olemassa?

Tältä minusta tuntuu, ei tarvitse kommentoida, jos on asiasta jotenkin erimieltä.