sunnuntaina, syyskuuta 06, 2009

Elämää

Välillä mietin, että mitä minä tänne nyt voin kirjoittaa, ketään loukkaamatta asioita vääristelemättä. Antamatta liikaa informaatiota.
Mutta nyt ajattelen: ja paskat: minun blogi, minun elämä, jos jotain häiritsee älkää lukeko.

Edellisen edellinen kirjoitukseni oli hyvin epätoivoinen, se oli kirjoitettu viime torstaina, kun oli pakko lähteä kesken päivää töistä kotiin.

Moni kysyy, että mikä on? Se on ihanaa ja olen siitä kiitollinen, mutta se on vaan niin hemmetin vaikeaa selittää.

Yksi pieni asia saattaa nostaa esiin jonkun paljon suuremman asian muistot ja tunteet ja siinä sitä ollaan.

Kerron jotain isästäni. Minun isä on taiteilija, hyvin omalaatuinen, niinkuin taiteilijat tuppaavat olemaan.

Olen myös tietyllä tavalla paljon isäni kaltainen, samalla tavalla herkkä ja ajatteleva. Se ei ole aina niin mukavaa.

Lapsuteni oli mielenkiintoinen, olin kahdeksan kun minulta leikattiin aivokasvain. Ensimmäiset kuusi ikävuotta on kuin pyyhitty pois, huonosti kylläkin, sillä jotain pieniä muistoja on olemassa, mutta hyvin pieniä.

Meillä oli ihana omakotitalo maalla ja vaatetta ja ruokaa ja sillai kaikki hyvin. Ehkä enemmänkin elämää varjosti isäni ja hänen työnsä tai ei niinkään työ, vaan se miten hän sitä teki.
Mitä minä muistan? Että piti olla hiljaa, kun isä tekee työtä ja aika paljon meillä elettiin isäni mielialojen mukaan.
Osasi isäni olla ihana ja hauskakin toki ja on minulla hänestä olemassa hyviäkin muistoja.

Olin kymmenen, kun vanhempani erosivat. Tehtyään rankkaa eroa ensin kolme vuotta.Asuin pari vuotta äitini luona ja muutin isani luokse asumaan kun olin 14, siellä asuinkin kunnes muutin pois omaan asuntooni.
Totuus oli kylläkin, että taisin olla 16 tai 17, kun isäni huomasi, ettei hän voi luoda, kun joku muu on samassa asunnossa hänen kanssaan.
Hän päätyikin vuokraamaan itselleen hiukan kauempaa oman "työhuoneen", eli oman pikkuyksiön, isäni silloinen vaimo, joka asui myöskin kanssamme, asui viikot omassa asunnossaan, työpaikkansa lähettyvillä.

Meillä oli kyllä selkeä päivärytmi. Isäni tuli viideltä kotiin, jolloin olin keittänyt kahvit valmiiksi.
Isäni toi jotain pientä syötävää mukanaan, joskus hän oli käynyt kaupassa astamassa minulle ruokaa: appelsiinimehua, paneroituja kanapihvejä ja suklaata.
(Isäni ei sallinut, että kotona saisi olla sekaista, siivosin aina. Sänkynikin piti olla pedattu aina, sain siitä kerran palautetta ja se riitti pitämään minut kaidalla tiellä.)
Sitten katsoimme Sunset beachiä ( saippuasarja, joka tuli neloselta) joimme kahvit ja söimme jotain pientä. Puoli kuudelta isäni ahdistui liikaa ja lähti takaisin työhuoneelleen. Tämä toistui jokaikinen arkipäivä. Viikonloppuisin, kun isäni ja hänen vaimonsa palasivat kotiin, lähdin minä yleensä pois.

Olin lukion jälkeen alkanut opiskelemaan, oppisopimuksella, neljä päivää viikossa työtä ja yksi päivä koulussa. Lähihoitaja.
Kun aloin saada hyvin pientä palkkaani, aloin myös maksamaan vuokraa kotiini.

Muutin kotoa pois seuraavanlaisen tapahtumaketjun yhteydessä, eräänä sateisena päivänä isäni mitään ilmoittamatta tuli hakemaan minut töistä kotiin. Ajoimme kotia kohti, kun isäni avasi suunsa, ja ilmoitti asian olevan niin että, he ovat vaimonsa kanssa suunnitellet muuttavansa Helsinkiin ja minä en muuta mukana.
Pidin pokkani loppuun asti.

Pian sainkin hommattua itselleni oman ihanan pienen asunnon ja muutin. Muutto omaan kotiin oli suuri helpotus, pois isäni vallan alla. Mutta se tapahtui niin ristiriitaisissa oloissa.

Isäni ja hänen vaimonsa, muuttivat Helsinkiin vasta kolmen vuoden kuluttua.

Jatkan lisää kertomuksia myöhemmin. Raotan vain jonkin verran verhoa, sillä koko totuutta en vielä voi kertoa, ainakaan julkisesti.

Olen aina ollut luonteeltani herkkä ja ujo ja masennukseen taipuvainen. Meillä ei koskaan puhuttu mistään ja asioita ei koskaan käsitelty. Ne lakaistiin maton alle, huonotuulinenkaan ei mielellään saanut olla.
Nyt maksan hintaa siitä, onneksi ammattilaisten valvonnassa.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kuulostaa niin tutulta, mä en ihmettele mitään mitä sä kirjoitat. Sä kirjoitat ihan mun läheiseni elämästä,tavoitan myös paljon samaa fiilistä omasta lapsuudesta.
Sä oot saanu olla omillasi, pärjätä itsekseen, niinkuin ison tytön kuuluu .
Ulkopuolisuuden tunne, aidosti rakastetuksi tulemisen puute....sepä se....
Ei saa olla kiukkunen, pelokas tai itkeä...sittenhän musta ei enää tykätä...vanhemmmat on usein itse niin kakaroita.
Kyl sä selviät, kun olet niin päässyt asian ytimeen. Tunteet ei meitä tapa ja mä ainakin yritän kovasti sallia itselleni myös pahan olon...olen silti rakastamisen arvoinen.

Jatketaan ;)

t.Leena ja Karvamuksut, jotka saa näyttää kaikki puolensa ja silti ne on NIIN ihania

Verna kirjoitti...

Heippa Homssu! : ) Olen aina silloin tällöin käynyt lueskelemassa kuulumisiasi. Annan kaiken virtuaalisen tukeni sinulle niihin ongelmiin, joiden parissa painit.

Haluan myös sanoa sinulle, että uskon sinun selviytyvän voittajana taistelustasi. Vastoinkäymiset nyt ja menneisyydessä voi kääntää voitoksi. Helppoa se ei tule olemaan, sen tiedän omasta kokemuksestani, mutta se on mahdollista.

Tiedän, että sinullekin koittaa vielä päivä, jolloin tunnet kiitollisuutta niistä kokemuksista, jotka ovat tehneet sinusta sen mitä olet.

Älä luovuta! Sinä selviät kyllä varmasti... : )

Anonyymi kirjoitti...

Minäkin olen elänyt karmean lapsuuden.
Vanhempien alkoholismia, väkivaltaa, turvattomuutta, köyhyyttä, nälkää, kun ruokaa ei ollut moneen päivään jääkaapissa.Onneksi koulussa sai ruokaa.
Kukaan ei puuttunut, ketään ei kiinnostanut auttaa. Vaikka naapurit näkivät ja kuulivat. Joskus joku soitti poliisit.
Kuinkahan monella masentuneella on takanaan turvaton lapsuus? Siitä jää ikuiset haavat.
Tsemppiä meille kaikille rikkinäisille.t. Hemuli

Homssu kirjoitti...

Kiitos Leenalle, Vernalle ja Hemulille, kauniista ja kannustavista viesteistä.