Pelkäänkin kuolemaa

Tiedättekö sen Jipun laulun: " Haluisin sytyttää kotini palamaan leivänpaahtimella, mutta pelkäänkin kuolemaa, ilman sinua, kuolemaa.."
Niin meikäkin. Selittämättä sen enempää outoja elämäntapahtumia mitä tapahtuu Homssulle juuri nyt totean että minuun on iskenyt aivan kamala kuolemanpelko. Onko se hyvä vai ei, se on se perimäinen kysymys.
Aina se on ollut ihan sama, että jos nyt auto ajaa päälle tai tukehtuu pullaansa, niin haittaako tuo nyt sitten kamalasti. Pääsee ainakin katsomaan miten tämä homma jatkuu aidan toisella puolella.
No ni, ja nyt sitten meikä haluaakin kattoa miten tämä homma toimii aidan tällä puolen. Ihan yht´äkkiä tippui tällainen oivallus niskaan. Onko tämäkään nyt sitten normaalia, juu ei.
Onko tämä hyvä juttu vaiko eikö? Niin lukekaa vaan tuo minun edellinen teksti ja laskekaa yhteen yksi plus viisi on kaksi.
Niin nyt sitten katketakseni pelkään, että minulla on joku tappava tauti. Ja kuolen. Se uutinen Marjatta raidasta järkytti minua niin kovin. Olen aina ollut vannoutunut Uuno Turhapuro-fani, ja se oli sen vaimo. Ei sellaiset kuole. Ja vielä miten, kolmen kuukauden taistelun jälkeen syöpään. Kolmen kuukauden! Ihan kamalaa!
Meikä, joka on suunnitellut omat hautajaisensa, mutta ei häitä rupeaakin pelkäämään kuolemaa. Että miten tähän nyt pitäisi suhtautua.

Meikä on tietysti maannut aikoinaan sairaalassa kuoleman vakavan sairauden kourissa, mutta eikö 20 vuoden väli ennen trauman esilletuloa ole jo hiukan naurettavaa? Nyt totuus siis iski, 2kymmenen vuoden jälkeen. Niin, mites sitten 4kymppisenä? On tämä nyt kyllä monimutkaista! Onko psyykkoloogeja kuulolla?

Unia

Näen taas unia:
-Olin hoitamassa lapsia jotka joutuivat demonien valtaanottamiksi. Niiden silmät muuttuivat sellaisiksi punaisiksi kissansilmiksi ja sitten ne hyökkäsivät meidän kimppuun. Ne pelästyi sitten kun niille sähisi tarpeeksi kovaa.
- Kampaajani ilmoitti minulle, että minulla on imusolmukesyöpä ja joku muu tauti ja minulla on kaksi viikkoa elinaikaa. Paruin loppuyön sitä, etten halua kuolla.
-Olin leirillä, en ole varma keiden kanssa, mutta paljon ihmisiä siellä oli. Osa ihmisistä päätti ottaa osaa riittiin, missä kaikki halukkaat saivat muuttua, valitsemikseen eläimiksi loppuelämäkseen.
-Heräsin tässä vähän aikaa sitten siihen, että puin päälleni vaatteita erittäin vihaisena, että voi ne vieraat nyt sitten tulla.
- huusin kaikille vanhoille luokkakavereilleni, että vihaan heitä, koska he ovat tuhonneet elämäni.
- Olin joutunut takaisin kotiin asumaan, se oli kamalaa, kunnes muistin, että minullahan on oma asunto tanskassa ja pakkasin tavarat ja lähdin.
- Minulla oli suhde sellaisen kamalan pahiksen kanssa, joka olikin oikeasti robotti.
- Eksyin jälleen, en löytänyt kotiani. Ja kun viimein löysin oli oven postilaatikko tippunut ja se ei sitten ollutkaan minun koti.
- Sitten muutuin yht´äkkiä tummaihoiseksi ja ja jouduin keskelle rotusortoa, minut yritettiin tappaa. Onneksi pääsin pakoon.
-Ajoin autoa ja minua ahdisti, koska minulla ei ole ajokorttia. Ja siinä autossa ei ollut kuin kaasupoljin
-Kiljuin koko yön ulkomaalaistaustaiselle miehelle, että jos se ikinä koskee minuun tai kissoihini niin tapan sen.

Tässä siis pieni poikkileikkaus öistäni. Juu olen aina ollut henkisesti erittäin terve. Onneksi toinen kissani on öisin yhtä levoton kuin minä, se ei oikein tiedä nukkuisiko se sängyssä, vai lattialla, vai päälläni. Ja se katti painaa.

-H-

ne naiset, ne naiset....

Naiset on vaikeita. Naiset on niin vaikeita!
Juu tiedän, minä olen nainen. Me ollaan niin hankalia. Ärsytän ja väsytän itseäni.
Me pohdimme ja me analysoimme, me puhumme ja me mietimme.
Emmekö me voisi tehdä kaikkea yksinkertaiseksi. Olla niin paljon pohtimatta, elää niin kuin elämä näyttäytyy. Ottaa vastaan asiat asioina, miettimättä niitä sen enempää.
Pitäisi ottaa oppia miehistä. Olla selviä ja yksioikoisia... Me luemme rivien välistä, tunnustelemme ilmapiiriä. Ja tiedättekö mikä on minun lempijuttu?
Me analysoimme itseämme, ystäviämme ja MIEHIÄ. Miehet eivät analysoi naisia, paitsi ehkä ulkoisia avuja. Kuinka paljon elämämme helpottuisi kun alkaisimme yhtä yksioikoisiksi.
Ei tarvitsisi käyttää aikaa pohtimiseen ja analysoimiseen. Voisi vaikka puhua suoraan, kuulla sen mitä sanotaan ja nähdä sen mitä tehdään. Eikä kuvitella kuulevansa, juoruta ja luulla näkevänsä asioita joita ei ole. Se on niin kovin väsyttävää.
Oletteko nähneet suomalaista sarjaa nimeltään ou nou? Se on mainio sarja. Siinä sen tajuaa. Sarjassa on päosissa P-P Petelius, Taneli Mäkelä ja Vesa Vierikko. Siinä sarjassa miehet ovat naisia ja päinvastoin. Ei mitään typeriä pukuleikkejä, vaan naisten ajatusmaailma on siirretty miesten päähän ja päinvastoin. Siinä sen huomaa, sen analysointi- ja ajatustulvan joka naisen päässä asuu. Ja kuinka turhaa ja naurettavaa se on. Voi pojat, naiset etsikää se sarja käsiinne ja katsokaa. Ja oppikaa.
Haluan edes vähäksi aikaa miehen aivot, ajatella kuin mies, yksioikoisesti. Lopettaa asioiden "ymmärtäminen", analysointi, luuleminen, miettiminen, aistiminen, kyräily...
Naiset ovat niin ilkeitäkin, naisten kanssa on vaikea tulla toimeen. Tunnustan sen, itselleni ja muille. Naiset ovat vaikeita. En yhtään ihmettele, ett miehet eivät aina ymmärrä meitä, minäkään en aina ymärrä.
Naiset ruvetkaa ajattelemaan kuin miehet ja elämänne helpottuu.

Homssu

Pelastajat

Meikä on koukussa. Sub-tvllä keväällä pyörinyt sarja, pelastajat, on nyt tullut dvd:lle. allekirjoittanuthan sen osti heti kun se kauppoihin pukkasi. Ne on niin ihania. Niiiiiiiiiiin ihania. palomiehetkin tietysti, mutta ne ambulanssit. Siis kaikkihan ne työntekijät on palomies-sairaankuljettajia, ja tekee siis molempia hommia. Mutta ne ambulanssit. Vähän vaan, ihan vähän tökkii helsingin sairaankuljettajien valkoset vaatteet. Sellaiset punaisethan on oikeasti paljon ihanammat. Ja sitten ambulanssien on mielellään oltava sellaisia puna-valkoisia, ne kelta-punaiset on erittäin epäseksikkäitä. Mutta kyllä kaikki käy. Ne on ihaniiiiiiii! En osaa perustella suurta viehtymystäni ambulansseihin, mutta olen aina sitä enemmän tai vähemän potenut. Ehkä syynä onkin pienenä vietetty aika töölönsairaalassa ja ikkunasta näkyi, mikäpä muukaan kuin ensiavun sisäänkäynti. Tiedä häntä.

Nyt siis etsintäkuulutus. Onko kenelläkään ketään tuttua tai kokeeko itse olevansa etsimäni henkilö. Siis:

- palomies-sairaankuljettaja

- Voisi olla töissä helsingissä 1 tai 2 asemalla

- Vapaa

- Miel. alle 40

- ihan sille komee...

Että sellainen nyt olisi hakusessa ja mielellään voisi tietysti kotonakin viihtyä työvaatteissa.

Saa ilmoittautua, Homssu ja pojat odottavat! :)

Onx täs mitään järkee?

Täällä kaupungissa sen huomaa. Ihmiset menee kuin muurahaiset pesässään. Miettikääs ny.
Mitä me täällä tehdän? Me pyöritämme yhteiskuntaa, jokainen joka töitä tekee ( tai ainakin melkein) tekee jotain sellaista, joka pitää yhteiskunnan pyörimässä. Mitä tahasa. Kaupat, postit, sairaalat, päiväkodit, poliisi, palokunta, pankit, erilaiset yhtiöt, liikeennelaitos... aivan kaikki. Kaikki pitää tätä yhteiskuntaa pyörimässä. Pyörittää yhteiskuntaa omalta osaltaan, että muutkin pystyy pyörittämään. Sitten välillä levätään, että jaksetaan taas pyörittää. Ja niitäkin on jotka tarjoaa rentoutumiseen erilaisia palveluita, että jaksamme taas pyörittää.

Meidän on määrä synnyttää ja tehdä lapsia. Perustaa perheitä. Miksi? Siksi, että saamme uusia yhteiskunnanpyörittäjiä, että pyöriminen jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu. Ja jatkuu.
Sitten me kuolemme pois. Kaikki me kuolemme pois, kun olemme tarpeeksi kauan pyörittäneet. Ja mitään emme mukaan saa. Ja joku muu jatkaa sitä mihin me jäimme. Ja jatkaa. Ja jatkaa. Ja jatkaa.

Ja kysymys kuuluu miksi? Mihin me tätä pyöritämme? Hyvää vauhtia tuhoamassa ollaan.
Onko tämä, jonkinmoinen suuremman asteen koe. Tai ihan vaan huvitusta. Ukko Iso J istuu pienemmän J:n kanssa ylhäällä ja pelaa monopolia, jonka henkilöitä me olemme. Katsoo kuinka kauan jaksamme ja kuinka tyhmiä olemme. Herra iso J:n oma Big Brother.
Että miten ne reagoi jos tehdäänkin näin? Siirretään tää tonne ja tolle laitetaan tollainen elämä. Ison pelin ohjatut pikkunappulat.
Onko tässä tyhjän pyörittämisessä oikeasti muuten mitän järkeä. Pohtikaa asiaa. Jos asia on näin kun oletutin, on se aika lohdullista. Me ollaan pelissä ja ei tää olekaan niin vakavaa.

kun eihän tässä muuten ole mitään järkeä!!!!
En minä pessimisti ole, mutta kyllä sitä nyt tulee pohdittua...... Että onx täs mitään järkee?

-H-

Voi sinua Hanna!

Juu, jommassa kummassa iltapäivälehdessä se oli. Hanna Pakarinen melkein paloi loppuun kevään euroviisumyllerryksessä, tai ainakin jotain sinnepäin. On se kamalaa. Paljastetaan nyt, että Homssu kieroutuneista mielipiteistä huolimatta ( tai niiden takia) on hoitoalalla töissä.
Juu, meillä painetaan töitä. Ihmisiä puuttuu, taukoja ei kerkiä pitää, vessassa voi käydä nopaesti, jos ehtii. Työ on alinomaista juoksemista. Palkka, se ei päätä huimaa. Palkkapäivänä palkka tulee ja palkka menee. Ei rellestelyyn vaan ihan laskuihin ja elämiseen. Juuri tuossa yksi päivä puhuttiin, että jos edes vähän saisi ylimääräistä rahaa, voisi ostaa uusia alusvaatteita.
Ja takaisin työhön.
Oli se sairaala, päiväkoti, kotipalvelu, palvelutalo... Mikä vaan, missä hoidetaan ihmisiä. On meno sitä samaa. Meillä ollaan kipeitä vain jos on pakko ja silloinkin jokainen tietää, että se stressaa työkavereita lisää. Henkilökunta minimissään ja asiakaskunta maksimissaan. Sijaisia ei saada tai ollaan sijaiskiellossa.
Ja voi Hanna! Uskon, että kuka tahansa meistä hoitoalalla olevista vaihtaisi paikkaa kanssasi. Ei taida olla rahasta ihan hirveän tiukkaa. Voi kuinka kamalaa, joku tulee ja meikkaa. Ja pukee sinut. Stailaa. Olet tähti ja tunnettu. Voi, Kuinka joku kestää niin kamalaa elämää. Ja etkös sinä itse mennyt sinne idoleihin?
Eikä tämä vain Hannaa koske, ketä tahansa pikkujulkkista tms. Joilla on niin kova elämä. Voi teitä. Kansanedustajatkin omaa palkkaa voi nostaa ja taksilla ja autolla mennään. Ja fortumin optiot. Miten te kestätte?
Pitäisiköhän meidän kaikkien matalapalkkaisten kerätä teile oma terapiakolehti, että saatte mennä päätänne hoitamaan.
Ai niin, kaupungintyöntekijänä saan 10e alennusta, kuukausilipusta. Maksan vain 30e siis kuussa, että saan työmatkat matkustaa julkisilla! Jihuu. Siihen, ne työedut sitten jäivätkin.

Voi Hanna! Tuleppa meille pariksi viikoksi juoksemaan ja tekemään töitä. Buranan voimalla mennään! Katsotaan mitä sitten haluat tehdä. Ja kesä meni lepäillessä, minulla meni kesä töissä.
Ja työkaverit oli onnellisia, että he saivat edes kokonaisen kesäloman, eikä sitä katkottu osiin.

Oletteko te koskaan muuten miettinyt sitä, että jos Hanna tai Jouni tai vaikka Jone tai kuka tahansa pikkujulkkis menisi lakkoon, ei se yhteiskuntaan vaikuttaisi mitenkään. Mutta jos hoitoalan ihmiset menisi lakkoon niin siinä oltaisiin helisemässä. Ei olisi sairaalaan menoa, ei tuotaisi lapsia hoitoon, ei hoidettaisi vanhuksia, ei vammaisia, ei mielenterveyspotilaita... ei hoidettaisi ketän... Niin miettikää miten se teidän elämään vaikuttaisi.
Joten kiltit pienet, miettikää ennenkuin avaatte suunne. Me teemme usein töitä jaksamisen äärirajoilla, mutta jaksamme koska on pakko. Kaadutaan sitten kerran ja kunnolla. Eikä se iltalehti paljon meidän kuulumisia silloin kysele.
palomiehet, poliisit, hoitoala, ambulanssimiehet (iik!!!)... Mikä tahansa. Me teemme töitä siellä elämän nurjalla puolella. Siellä minkä te ehkä ikkunasta tai televisiosta aina joskus näette, voivottelette. Ehkä.
Voi tästä saisi niin paljon tekstiä. Mutta tulkaa ihmeessä kokeilemaan, apu kelpaa aina. Siinä ne meidän ammatin ilot huomaa. Parissa viikossa, katsotaan kuka jaksaa loppuun asti. Paskapalkalla. Asikkaiden hymy on ainoa palkanlisä, joka auttaa jaksamaan.

Se on se vanha viisaus, jos siivooja on päivänkin poissa töistä se huomataan, mutta jos johtaja on poissa, ei sitä kukaan edes huomaa.

Hanna koita nyt sinäkin jaksaa ja kaikki muut loppuun palanet julkkikset.Elämä on kovaa!

:) -H-

lista

Intouduin kirjoittamaan listaa, kun rakas villakettukellavittu ( www.villakettu.blogspot.com) oli sellaisen myös tehnyt. Saanut vielä kommentteja muiltakin, juu.. Kuulkaa kotona pitäisi tehdä kaikkea, mutta se on tuo mies joka näyttää vastustavan.
Minulla ei ole sitä ongelmaa, minulla ei ole miestä.
Eikä minun kotona kauheasti voi tehdä mitään, kun tämä on vuokralla ja aika pieni. Ei se haittaa, aina voi tehdä elämälleen sellaisen listan. Sellaisen koulutusten aarrekartan, että sitten saa sen mitä haluaa, kun tietää mitä haluaa.

Siis, minun lista:

1. Minä tarvitsisin uuden asunnon, mielellään bulevardilta. Sellaisen puu/parketti lattian. Ei ihan eka kerros.

2. Sellainen oma kesäpaikkakin olisi kiva, meren rannalla. Sellainen missä saisi olla rauhassa.

3. Autokuski. Siis julkisillahan paljon liikun, mutta joskus autoa tarvii. Ja kuskia. Jos ei jaksakaan kantaa kaikkia tavaroita. Tai pojat pitää viedä eläinlääkäriin.

4. Sitten sellaisen remppamiehen. Sellainen, joka tulisi tekemään ne hommat, joita ei itse jaksa tai osaa.

5. Rakastaja. Jonka kanssa vois silloin tällöin käydä leffassa tai harrastaa ihan vaan seksiä. Sitä lähinnä.

6. erittäin rikas elättäjä, joka maksaa kaiken. Mutta mielellään matkustaa suurimman osan vuodesta.

7. Uusittu vaatekaapin sisältö. Kaupungile shoppailemaan, jonkun hyvän stylistin kanssa.

8. Personal trainer

9. Aluksi 5:n vuoden sapattivapaa.

Nyt siis ainakin tiedän mitä haluan, voih tästä listasta puuttuu vielä vaikka mitä. Mutta nyt kun tiedän mitä haluan saanko sen kanssa? Kun ei ole sitä miestäkään pistämässä kapuloita rattaisiin. Kyllä mulla on asiat hyvin. :)

rakastuminen on perseestä!

On se, kuulkaa ei siinä ole mitään hyvää. Ehkä sillä hetkellä, mutta kun se kerran alkaa, loppuu se väistämättä myös joskus. Ja tällä elämisen vauhdilla hyvin nopeasti. Muistakaa se!
Ensin sitä luullaan, että ollaan rakatuttu ja sitten se alkaa: soittaako se? Miksei se soita? miksi se soitti jo nyt? Pitäisikö mun soittaa sille? Onko liian pian? Mitähän se ajattelee? tuleekohan täst mitään? Onkohan tää taivaassa sovittu pari, juu nou mäts meid in heven? Millaisetkohan häät meille tulee?...
Soittaakohan se!!!!!!!????
Ehkä se soittaa, ehkä te vielä tapaatte, ehkä teille jopa tulee suhteen tapainen... Ei sitä koskaan tiedä. Mutta, että onnenne olisi ikuista, surullista, mutta prosentuaalinen mahdollisuus on aika pieni. Joten varaudu nyt jo kipeään ja kamalaan avioeroon, niin ei sitten tule yllätyksenä.
Rakastuminen on valheellinen tila, toista haluaa miellyttää ja kaiken pitää olla niin täydellistä. Väärä vastaus. Jos koet, että sinun pitää olla jotenkin täydellinen, että toinen rakastaa, on luulemasi suhde tuhoon tuomittu. Samantien verkkarit jalkaan ja meikit pois ja vessaan ovi auki. Jos toinen on vielä sen jälkeen paikalla, on onnistumis mahdollisuutenne vielä hiukan suurempi. Mutta aika olematon silti. Eikä kannata edes aloittaa hyppimään toisen pillin mukaan, miellyttääkseen toista. Kohta olet kahlehditu toisen miellyttämiseen ja siinähän olet vankina loppuelämäsi.
Rakastuneet ihmiset leijuvat jossain, korkealla pilvellä. Kaikki on hyvin ja menköön asiat miten menee, kaikki on nyt niin ruusunpunaista. Herää pahvi. Ei se ole totta. Mikä menee ylös sen pitää myös tulla alas. Kyllä se kohta loppuu ja kaikki on taas surkeata.

Kaikki rakastuneet, katsokaa avioerotilastoja, katsokaa ympärillenne, kuinka monta oikeasti onnellista paria tunnette?
Rakkaus on murhaa, rakkaus on julmaa ja rakkaus on turhaa, kuten Anssi Kela sen muotoili.

Enkä minä sillai pessimisti tai kyyninen kylmä ja kova ole, en mitenkän. Pois se minusta!

-H-

Kuka saa istua?

Kohtaan ongelman melkein päivittäin, matkustaessani julkisilla kulkuvälineillä. Varsinkin ruuhka-aikoina.
Kenellä on oikeus istua ja kenellä ei?
Minä maksan matkoistani. Enkä tuppaa istumaan ihan ekoilla penkeillä, ovesta päin katsoen, koska ne ovat yleensä vanhoille, raihnasille ja raskaille ihmisille. Mutta kenet luetaan vanhaksi ja raihnaaksi. Onko olemassa joku ikäraja?
Koska usein koen selässäni polttavia katseita, kun en, ratikassa varsinkin, tarjoa paikkaani jokaiselle viidenkympin ylittänelle. Kerran yksi vanha herra kovaan ääneen, komentoi, kun koululaiset vaan istuu ja vanhat ihmiset joutuu seisomaan. Tällä herralla oli istumapaikka. Ja minä en ole koululainen. Jatkoin istumista, sillä minäkin olin ansainnut saada edes vähän istua oltuani koko päivän töissä.
Eli mistä sitä tietää, koska on velvollinen nousemaan ja luovuttamaan paikkansa? Että, koska voi rauhassa istua ja koska kannaattaa pelätä, jonkun mummon iskevän kävelykepillään jalkapöydän päälle.
Pummilla matkustajat sietäisi kyllä seistä. Loukkaako se nykyajan sporttiäitejä, jos luovuttaa raskaana olevalle tätsylle paikkansa.
Että:"En minä mitään istumapaikkaa tarvitse, ei tämä ole mikään vamma tai sairaus!!" Ja taas tulee käsilaukusta otsaan.
Vai riippuuko istumapaikan hallintaoikeus matkan pituudesta. Että, jos matkustaa vain vähän pitää seistä.
Ja vielä, jos istuu ikkunanpuolella ja pitää jäädä pois ennenkuin se toinen, voi ihan rohkeasti sanoa, että mä jään tässä. Ei ole kauhean vihjailevaa, jos alkaa vain kiemurrella ja näplätä laukkuaan hetkeä ennen pysäkkiä. Varsinkaan jos vieruskaveri kuuntelee musiikkia ja lukee kirjaa, kuten allekirjoittanut usein tekee.
Metrossa matkustaessa tilanne ei ole ihan yhtä paha, koska siellä yleensä on paikkoja mistä valita, kun on vähän isompi kulkupeli kyseessä. Mutta huom! metroonkaan ei tarvitse rynnätä sisään ennekuin sisällä olevat ovat poistuneet. Ja voi tehdä tietä, niille jotka jäävät pysäkillä pois, ettei tarvitse takapuoltaan parkkeerata ihan siihen oven eteen.
Että tällaisia terveisiä tänään.

sosiaalinentili

Uskon, että jokaisella ihmisellä, siis ainakin minulla on sosiaalinentili. Sosiaaliselle tilille on talletettu tietty määrä sosiaalisuutta, ja sitä voi käyttää vain tililä olevan verran.

Sosiaalinentili kärsii nostoista, aina kun olet tekemisissä toisen ihmisen kanssa. Kaikenlainen ajattelu ja puhuminen, pienentää tilin saldoa. Tässä mukaan luetaan myös tekstiviestit ja sähköpostit yms.

Ihmisten pitää pitää huolta, että sosiaalisella tilillä on käyttövaraa. Kaikilla on tietysti erilainen saldoraja, nostoja voi suorittaa tietyn verran ennenkuin tili tyhjenee. Minun saldoraja on erittäin pieni, toisilla se on suurempi kuin toisilla.

Sosiaalisen tilin käyttövaraa kasvattaa, vain antisosiaalisuus. Hiljaisus, yksinolo, itsekkyys.

Kuten jo sanoin, pitää silti muistaa, että jokaisen tili on erilainen.

Mutta tärkein asia, joka pitää muista on, että tili ei saa mennä liikaa miinukselle. Joskus saldo voi osoittaa pientä miinusta pidemmänkin aikaa, mutta jos miinusmerkkinen etuliite kasvaa,

pitää tilille kerätä lisää sosiaalisuutta, ennenkuin sitä voi taas alkaa käyttämään. Sillä liian pitkään miinuksella oleva sosiaalinentili, aiheuttaa vain mielipahaa kaikille. Varsinkin sille mäkättävälle asiakkaalle, jonka pää kuin vahingossa iskeytyy ovenkarmiin. Tai niille työkavereille, jotka joutuvat toimittamaan hoitoon työkaverinsa, joka alkaa vapun aikaan laulaa joululauluja hullunkiilto silmissään.

Mikä oli tarinamme opetus, se oli sosiaalinentili. Alkakaa itsekkäiksi, muistakaa tilinne. En kehota ketään jättämään perhettään,olemaan itsekäs ja toteuttamaan itseään. Jokainen pelatkoon niillä korteilla, jotka on itselleen saanut huijatuksi. Mutta muistakaa itsenne kaiken tämän keskellä, ottakaa itsellenne aikaa, tehkää niinkuin teistä tuntu hyvältä.

Olen nimittäin oppinut jotain, niin kuvitelkaa minäkin. Niin löytää se sokeakin kana joskus jyvän. Minun ei tarvitse olla ystävällinen ja mukava ihminen koko ajan kaikille. Ei siitä hyödy mitään. Ei maailma ole niin mukava paikka, että se aina maksaisi hyvyyden hyvyydelä. Niin, jos olet aina ystävällinen ja kiltti, sinua käytetään hyväksi. Juu, kaikki kyllä tykkää sinusta, mutta tilisi on jatkuvasti miinuksilla ja öisin itket itsesi uneen kissojesi kanssa ( hm, hetkinen....).

Muistakaa siis ladata tiliänne, ottakaa hetkenne ja olkaa antisosiaalisia. Niin taas sosiaalinen tili karttuu vähän ja taas mennään. Ja kaikki ovat tyytyväisempiä. Asiakkaat ja työkaverit. Perhekin voi paljon paremmin, kun äiti tai isä ei makaa olohuoneen lattialla vatsallaan, paukuttaen nyrkeillä lattiaan ja huutaa, että: mä en kestä enää tätä paskaa.

Kissatkin ovat paljon rauhallisempia kun niiden emäntä on rauhallinen. Kadehdin kylläkin poikien tehokkutta tilien käyttövaran kartuttamisessa, heillä se ei koskan taida olla miinuksella.

Olisinpa kissa. Mjau!

kukkakeppi-ystävä

Meiltä kaikilta hieman pulleammilta ihmisiltä löytyy kukkakeppiystävä. Kategoriaan pulleat luen tässä kohtaa myös normaalipainoiset, siis sellaiset joiden vaate koko liehuu siinä 38-40 tienoilla. Sillä verrattuna kukkakepiystävän, myös he ovat läskejä. Kukkakeppiystävän vaate koko on yleensä 34-36, korkeintaan. Kukkakepi huudahtaa sovituskopissa olevansa; niin läski, jos housujen kokolapussa lukee 38. Itse yrität viereisessä sovituskopissa punnertua numeron 42 housuihin, jotka eivät millään vain suostu nousemaan reisien kohdalta ylöspäin.
Kukkakeppiystävä myös sovittaa uutta slim fit-paitaa kokoa 34, ilman paitaa, kukkakepin maha on täydellisen litteä. Kukkakeppiystävä vetää paidan päälleen, nipistää ihoansa vyötärön kohdalta ja huohahtaa kun mahamakkarat löyhyvät esiin puseron läpi. Viereisessä sovituskopissa olet sinä, joka hikisenä yritaa pukeutua samaan slim fit-paitaan koko 40, ja harkitset uskalatko laittaa paidan kokonaan päälle, vai juttuuko se kiinni. Samalla huomaat peilistä punaiset rannut, jotka koristavat vatsaasi, koska olet hionnut mahamakkaroiden välistä.

Kukkakeppiystävän kanssa syöminen on kamalaa. Molemmilla on hirveä nälkä ja päätätte suunnata lähimpään hampurilaisbaariin. kun olet tilannut superextrakingsize-aterian, huomaat, että kukkakeppiystävä tilaa itsellen salaatin, johon ottaa vähärasvaista salaatikastiketta.
Pääsette pöytään, jossa alat tunkea itseesi, rasva-annostasi, samalla kn kukkakepiystävä, näykkii salaatti, vettä juoden. Hän syö ehkä puolet salaatistaan ja sitten ilmoittaa olevansa täynnä.Taputtaa hyvässä lykyssä mahaansa ja puhuu jotain järkyttävästä pötsistään. Katsot rasvassa uivaa ruokaasi, josta on mennyt yli puolet ja oma nälkäsi on hirmuinen, yhä vieläkin.
Ruoan jälkeen kukkakeppiystävä valittaa, että taas pitää mennä 10 km juoksulenkille illalla, kun tuli syötyä niin paljon. Samalla ajattelet 3 kilometrin kävelylenkkiä, jonka ehkä silloin tällöin jaksat kävellä. Mielummin makaat kotona television edessä suklaalevyn kanssa. Kukkakeppiystävä ei syö suklaata, koska siitä tulee sellulittiä ja hänelle ei vaan kertakaikkiaan enää maistu suklaa tai karkki.

Kun olette menossa yhdessä ulos, kukkakeppiystävä koettaa farkkujan joiden tuumakoko on 27 ja katsoo peilistä ja sanoo: siis mulla on niin leveä perse, tää on ihan kamala, kaikki tuijottaa vaan mun jättiläispersettä. Itse seisot vieressä 34 tuuman farkuissa. Niin...

Meillä kaikilla on oma kukkakeppiystävämme, ystävänä, sukulaisena, siskona, työkaverina, ihan missä vaan, mutta sellaisen löytyy aina. Vähän niinkuin Karvisella on Osku ja Nekku. Maailman tyhmin koira ja maailman suloisin kissanpentu.

Homssu ja suklaalevy

ps. Lukekaa ihmeessä karvisia, niitä vanhoja kunnon sarjakuvia.

viikonloppuraportti

Niin tätä se nyt sitten on. Okei kävin sentää kädentaitomessuilla... Tuo ylin on keskeneräinenpipo, ja huomatkaa kahdenvuoden pakertamisen jälkeen alkaa homssun joustinneulos näyttämään sellaiselta kuin pitäisi. Toivo elää. Keskimmäisenä on liskolapaset, niiden selässä on sellaiset kolmiomaiset hetulat, näyttää vaan kuvassa hassuilta... ja ehkä livenäkin.

Alimmasta kuvasta huomaatte, että pojat oli 100%sena tukena hommalle.

Näin siis täällä. Siinä se viikonloppuvierähti. Niin kuinka saatoin unohtaa, näin Jone Nikulan, käveli vastaan suojatiellä. Oli muuten paljon pienemmän ja vanhemmannäköinen luonnossa, kyllä se meidän juttu taitaa olla ihan finito.

Paljon jännempää oli sitä vastoin seurata siskoani, joka sattui kävelemään vieressäni ja yritti silmillään viestittää, että kato Jone. :)

Homssu