Nyt seuraa pohdintaa, kaikki yltiöpositiiviset ihmiset voivat lopettaa lukemisen ja siirtyä lukemaan jotain positiivisempaa blogia.
Täältä saa niskaansa vain kasan kylmää realismia ( paatuneen vanhanpiian sanoja, joka käy kyllä terapiassakin...)
En halua pohdinnoillani halventaa ketään, en halua mollata kenenkään elämän tärkeitä asioita. Kunhan kerron oman kantani asioihin.
Siis jos et ole siihen valmis lopeta lukeminen tähän.
No niin kaikki, jotka jatkoivat lukemista...
Onko rakkautta oikeasti olemassa?
Sain kuulla tutkimuksesta, jossa oli todettu, että 80% siitä mitä luulemme rakkaudeksi ja rakastumiseksi on puhdasta himoa. Kun himo on laantunut, on jo syntynyt riippuvuussuhde toiseen henkilöön ja sitä sanotaan rakkaudeksi.
Minusta se on hyvin järkeenkäypää.
minusta se mitä sanotaan rakkaudeksi on enemmänkin riippuvuutta. Riippuvuutta toisesta ihmisestä. Riippuvuutta siitä millaiseksi tuo toinen ihminen saa minut tuntemaan itseni. Yksinolemisen pelkoa.
Kuka nyt haluasi kokea sitä tunnetta, kun sinua ei rakasteta, sinua ei haluta, itseasiassa sinulla ei ole mitään virkaa, sitä kaikkea Pelkoa.
Se mitä kutsutaan rakkaudeksi on myös itsekkyyttä, sitä halutaan toinen vierelle, että itselleen tulisi parempi olo. Että joku voisi parantaa omat haavat, antaa paremman olon, pelastaa pulasta.
Eikös se ole ihan sama kuin riipuvuus mistä tahansa muusta aineista. Huumeita käytetään koska aluksi tulee hyvä olo, himo ja sitten onkin jo syntynyt riippuvuussuhde tai suklaa tai ruoka tai liikunta tai lääkkeet tai alkoholi tai tupakka......Tappaako se hiljalleen?
Tätä pohdintaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, mutta siirryn mielummin seuraavalle askelmalle. Onko siinä mitään pahaa?
Vaikka rakkaus olisikin himoa, riippuvuutta, itsekkyyttä, onko siinä mitään pahaa?
Vastaus on ei. ( jos ei nyt oteta nuomioon kaikkea oheis-ilmiöitä)
Kunhan vain tiedostaa sen. Ei suurta rakkautta ole olemassa, ihmiselle ei ole olemassa vain yhtä oikeaa. On ihmisiä joiden haavat ja tarpeet resonoivat toisen tarpeisiin.
Tätini, joka omaa paljon enemmän elämänviisautta kuin minä. On kerran sanonut minulle, että on hienoa kun ihminen osaa olla kyyninen asioiden suhteen, eikä ole rakkaudelle liian sinisilmäinen. Mutta on surullista, että minä olen näin nuori ja minusta on kouliintunut jo näin kyyninen. Se oli kauniisti sanottu. Se on surullista.
En pidä ihmisistä, jotka toitottavat suurta rakkautta.
Tiedättekö miksi?
Koska nyt minä haluan olla itsekäs.
Harva ihminen pystyy ymmärtämään miltä tuntuu, kun sinua ei rakasteta. Kun sinä et resonoi kenenkään tarpeisiin, kun sinä olet turha.
Ei hemmetti auta silloin, että joku kertoo sen suuren rakkauden odottavan kulman takana.
Jos ei ole elämässään koskaan nähnyt tai tuntenut rakkautta tai sitä mitä kutsutaan rakkaudeksi, kuinka voi uskoa sen olemassaoloon?
Entä jos on itse liian sairas edes leikkimään, että voisi vastaanottaa rakkautta?
Jos kaikki se pelko mistä edellä puhuin onkin arkipäivää?
Seuralaisesi joka aamu ja joka ilta.
Silloin rakkaus on todella ruma sana.
4 kommenttia:
Minä olen sellainen romantikko etten mieti näitä asioita noin "tieteellisesti". Mutta ymmärrän kyllä mitä tarkoitat. Miten suhtaudut teoriaan että riippuvuus joka kestää myös kriisit (koska kriisien aikana ei välttämättä tule niitä tunteita joista on riippuvainen) voisikin olla rakkautta? Koska siinä olisi pakko olla jotain muutakin kuin riippuvuutta. :-)
Niin, kun ihminen on riippuvainen jaksaa riippuvuudesta tapellakin. Sitä käy läpi kriisejä, koska on luonut niin vahvan riippuvuussuhteen siihen ihmiseen. Ei enää voi olla ilman...Kyllähän sitä tekee vaikka mitä saadakseen huumeitakin...
Pysyn edelleenkin kannassani. ;)
Toisaalta, onko se niin paha asia jos rakkaus = riippuvuus? Se on kuitenkin (pääsääntöisesti) paljon terveellisempää kuin rööki, viina ja huumeet. ;-) Sana rakkaus kyllä kuulostaa paljon mukavammalta...
Niinkuin jutussani totesin ei se ole paha, aikä väärin.
Ei siinä ole mitään pahaa.
Se on vain hiton vaikea laji.
Lähetä kommentti