jossain täällä

Kiitos kaikille lukijoille ja kommentoijille. Että jaksatte lukea tekstejäni ja osa vielä kommentoida, ei vaan kykeneminen anna periksi vastata.
Enpä paljon muuta tee kun nukun ja käyn töissä.
Töistä tultuani hetken yritän olla, mutta sitten pitää antaa periksi, vetää yöppäri niskaan ja kivuta vällyjen välin, lukemaan Harry potteria, älkää kysykö minulta miksi, mutta ne ovat sellaisia kirjoja joita tällä hetkellä pystyn lukemaan.
Nukahdan ja sitten aamulla herätys ja töhin.
Töissä tykkään olla. Kaikki unohtuu vähäksi aikaa ja lapsista saa voimaa. Siellä kokee itsensä tarpeelliseksi ja rakastetuksi.

Tässä yksi päivä kun saavuin töihin, kengät oli vielä jalassa, kun eräs kolmivuotias tuli itkien syliini. Hän ei olisi halunnut tulla päiväkotiin ja isäkin oli alkanut paasaamaan heti aamusta.
Ei ollut tyttö saanut katsoa Aku Ankkaa.
Heijasin tyttöä hetken sylissäni. Sitten kerroin, etten minäkään kerennyt aamulla katsoa Aku Ankkaa ja joskus on niin kiire, ettei vaan ennätä, että isilläkin oli varmaan kiire töihin.
Tyttö rauhoittui.

Eräs 3-vuotias kysyy minulta monta kertaa päivässä, että onko minulla kotona kaksi kissaa?
Sitten käymme läpi kissojen nimet ja värit.

Eräs pikkupoika lupasi etsiä minulle aviomiehen, joka pitää itsensä siistinä.

Se kakki on nin kovin sydäntä lämmittävää.

Ja uskokaa tai älkää minä olen oikeasti se tiukka täti, joka pitää lapset kurissa ja nuhteessa, minulle ei ryttyillä.
Mutta uskon kuitenkin ,että se tuo lapsille turvaa. Minä olen aikuinen ja minä asetan rajat. Koska kyllä ne ipanat tuntuu minusta kutenkin myös tykkäävän.

Mutta sinä onkin kaikki mihin päivän aikana pystyn.
Digiboksi, on täynnä sarjoja, joita en saa vain aikaiseksi katsoa, ei pysty.
Välillä yritän mennä hengaamaan kaupungille, että pysyy mukana maailman menossa.
Eilen kävin Stockmannilla työpäivän jälkeen, ostamassa synttärilahjaa siskon tytölle, pet shopin.
Seisoin kassajonossa, kaikki vain tuntuivat kiilailevan ohitseni ja minä vain seisoin, itkuun purskahtamaisillani. Sitten sieltä yksi myyjä tyttö tuli luokseni, sanoi, että sinä olet seisonut jonossa jo nin kauan, että nyt minä rahastan sinua.
Kiitos sille myyjälle, muuten sattaisin seistä siinä vieläkin.
Kävin samalla reissulla hipelöimässä vauvan vaatteita, en itselleni vaan toiselle siskolle, joka saa elokuun lopulla vauvan. On ne pienet vatteet niin ihania. Pidän vauvoista.
En kaikista, osa on tahmaisia, rumia ja hasevia. Ja mielestäni kakki vastasyntyneet on samannäköisiä, ruttuisa ja rumia.

Onneksi töissä saa lämpimän ruoan, tulee syötyä kunnolla edes kerran päivässä. Kun tulen kotin, ei tee mieli ruokaa. Ei tee kyllä töissäkään, mutta siellä on pakko syödä että jaksaa.
Ostan kaupasta jotan pientä, jota tekee mieli. Mansikkapiiraan, suklaata tai lakua. Epäterveellistä, tiedän, mutta kun nyt ei pysty.

Pakko vain olla, kun ei vaan pysty.
Olen siis, jossain täällä.

kauanko vielä?

Tuossa juuri täyttelin kela-papereita. Kaksi kaksipuoleista A4 paperia täynnä kysymyksiä, johon on tietysti tilaa vastata hyvn vähän. Ja kuitenkin kysymykset kuuluva: Millaiset on työolosuhteesi ja työtehtävät, miten hoidan kuntoasi, miksi tarvitset kuntoutusta, oletko saanut kuntoutusta aikaisemin ( missä, kuka, koska) ym. ym. ym.

Jotenkn tuntuu, että se on sama mitä sinne kirjoitan, liitteenä on kuitenkin psykiatrini tekemä arvio minusta, eli b-lääkärintodistus.

Lainaan paria kohtaa arviosta:

"Jaksaa työssään, jotenkuten ahdistuneita ja masentuneita päviä edelleen ja paremmat päivät tuntuvat poikkeuksilta...

...lisäksi potilaalla on suisidiajatuksia lähes säännöllisesti, elämä tuntuu turhalta...

...kokenut jatkuvaa syyllisyyttä...

...kokenut lapsesta lähtien olevansa pohjimmiltaan paha ja arvoton...

...Potilas on oppinut myötälemään, aistimaan toisten tarpeita ja miellyttämään...

...Vataanotolla potilas on asiallinen,orientoitunut, ulkoasu hoidettu, tyylin mukainen. ...Reaktiokyky nopea, on ahdistunut. Potilaan reippaan ulkokuoren alla on aistittavissa masentuneisuus, suru ja alakulo. Potilas ei ole psykoottinen, eikä akuutisti suisidaalinen..."

Tässä siis pari lainausta. Kaikkea en missään nimessä voi nän julkisesti kertoa. Koska ne asiat ovat sellaisia, mitä en ainakaan vielä ole valmis julkisesti kertomaan.

Mutta kuulkaa, tuossa kun lappuja täyttelin mietin, että jos tämä ei parane, niin kestänkö minä enää kovin montaa vuotta. Olen nyt sen avun piirissä, jota minulle voidaan tarjota. Entä jos se ei auta?

Entä jos minun elämän laatuni ei parane?

Nyt saa samantien hiljentyä ne, jotka huutelevat, että ota itseäsi niskasta kiinni ja tee elämästäsi parempi. Ala vaikka joogaamaan, rupea syömään luomuruokaa tai rupea käymään punttiksella.

Se joka niin sanoo, ei ole itse tainnut käydä kovin syvällä.

Ja kuulkaa, kun näinä vuosina olen kerennyt kokeilla aika paljon kaikkea.

Mietin tuossa iltana eräänä, että jos en sitten enää jaksakaan? Jos en jaksa nousta sängystä, soittaa töihin ja kertoa olevani poissa, maksaa vuokraa, maksaa laskuja, ruokkia itseäni ja ruokkia poikia.( Okei vaikka en itseäni jaksais ruokkia, pojat ruokin viimeisillä voimillani.).

Mitäs sitten tapahtuu?

Ei mitään.

Sillä kukaan ei tule minua nostamaan, kukaan ei tule vetämään minua ylös sängystä ja pakota suihkuun, kukaan ei käy kaupassa, kukaan ei maksa laskujani.

Niinpä minun on pidettävä kiinni, käytävä töissä. Pidettävä itseni pinnalla.

Vaikka oikeasti haluaisin vain nukkua. Nukkua, unohtaa ja antaa olla.

En jaksaisi selittää. En olla reipas. En pyytää anteeksi. En anoa, että uskokaa nyt joku.

Mutta minun on pakko.

Jos minä päästän irti ja hukun, kukaan ei tule minua pelastamaan.

Ja kysymys pysyy yhä edelleen: Kauanko vielä?

Koska monta vuotta, minä en enää tätä jaksa.

Ollaan realistisia, minä jotenkuten raahaudun eteenpäin tai minä lopetan kaiken ja kuolen.

Huom! siis en ole akuutisti suisidaalinen, pohdin vaihtoehtoja. Miltä minusta tuntuu tällä hetkellä, jos kaikesta huolimatta vointini ei parane. Jos kela ei tue kuntoutustani, jos..., jos.., jos....

Tässä kuitenkin kuvat rakkaistani, jotka ei voi minua pinnalle nostaa, mutta ainakin pitävät seuraa.

Kukalla on tapana aina välillä tulla tarkistamaan, että olen vielä olemassa peittovuoren alla. Sitten se yleensä astelee ylitseni ja kääntää haisevan peppunsa naamaani päin. Kukka puhelee paljon ja kehrää. Kalle taas on hiljainen seuralaiseni, se nukkuu aina siellä missä minä olen. Päivisin tuolilla tai rahilla vieressäni ja öisin tyynyni vieressä. Kalle on hiljaa ja katselee. Kallella on myös pakkomielle pissata kylppärini matolle. Vaikka potta olis puhdas, pitää matolle käydä kerran lirauttamassa. Ei minnekään muualle.

Päivitetääs taas...

Olen siis vieläkin saikulla. Kun on se äkillinen määrittelemätön ylähengitystie infektio ( kai se on määrittelemätön, jos ei sitä edes tutki).
Olo on paranemaan päin, mutta rehkiä ei kannata, ellei vedä ensin paljon buranaa.

Tänään oli aika psykiatrille. Koska taas on vuodenvaihde ja aika kokeilla, josko kela haluaisi tukea kuntoutustani tällä kertaa.
Vime kesänähän sain hylkäävän päätöksen, en ollut vielä tarpeeksi terve kuntoutettavaksi.
Siis miksi kuntoutustukea. Että työkykykyni ja kykyni elää pysyy kantimissaan tarvitsen pitkäaikaista psykoterapiaa. Psykoterapia maksaa.
Terapiassa tulisi käydä kaksi kertaa viikossa. Yksi käynti maksaa terapeutillani 55e ( ihan käypä taksa) laskekaa siitä paljonko sitä laskua kertyy.
Jos kela myöntää kuntoutustuen, tukee se terapiakäyntejäni tietyllä rahasummalla. En tarkalleen muista, mutta tais olla niin, että kela maksaa 60% tai 70 %. Tällön minulla olisi varaa käydä kaksi kertaa viikossa terapiassa.
Koko syksyn olen omakustanteisesti käynyt kerran viikossa terapiassa. Ei ole kuntouttavaa toimintaa, mutta ihan hyvä kainalosauva.

Sekä minä, psykiatrini että terapeuttin ovat sitä mieltä, että tarvitsen kaksi kertaa viikossa terapian, mutta kelan lääkäri sen päättää. Julmaa, mutta totta.

Juteltuani psykiatrini kanssa tulos oli, että hän kirjoittaa uuden b-todistuksen ( joka litetään kelan hakemukseen). Diagnoosinani oli vaikea masennus, paranemaan päin.
Ja lääkeannosta nostettiin.
Se miksi keskivaikea masennus muuttui vaikeaksi masennukseksi. Johtuu siitä, että elämässäni ja aatteissani on asioita, jotka täyttävät tuon vaikean masennuksen kriteerit. Vaikka periaatteessa olen paremmassa kunnossa kuin viime keväänä. Mutta ehkä se johtuu ennemminkin siitä, että olen tullut tietoisemmaksi mikä minua vaivaa, miten se toimii jne.
Mutta silti diagnoosi on vaikea masennus.
Vaikea selittää, mutta kunhan itse ymmärrän.

Työtäni kuitenkin jaksan hyvin, pidän siitä. ja tällä hetkellä olen työpaikassa, jossa on niin hyvä henki, että sinne on aamuisn kovin mukava mennä.

Tästä tulee kyllä nyt pitkä sepustus, mutta ei voi mitään...

Minulla tämä tila ( ahdistus ja masennus) on ollut niin pitkään, että kroppani ja mieleni on jo tottunut siihen. Minä osaan elää sen kanssa ja tulen toimeen sen kanssa, me ollaan jo aika hyviä kavereita. Jos tämä koko lasti heitettäisi, jonkun sellaisen niskaan, joka ei ole tällaista koskaan kokenut, hänellä varmaan naksahtaisi joku päässä ja taitaisi viilettää kovaa metron alle. Kaikki on niin suhteellista. Toiselle toinen juttu on iso, toiselle toinen.

Minulla on lapsuudesta asti kerääntynyt paljon kantolastia, asioita joita minun pitää pystyä käymään läpi, jotta voisin jatkaa elämääni. On asioita, joita minun on hyväksyttävä ja on asioita joita minun ymmärrettävä.
Ihmisen aivot ovat niin hieno järjestelmä, ja ne puolustusmekanismit, joita ne luovat selviytyäkseen ovat äärettömän oivallisia. Ne tuppaavat vain jossain vaiheessa kääntymään itseään vastaan.

Vaikka minulla on paljon taitoa elää ja olen jo pitkään ja hartaasti elänyt omillani ja tullut toimeen, puuttuu minulta myös paljon taitoa tietyillä osa-alueilla.
Otetaan hyvin yksinkertainen esimerkki: syöminen. En osaa syödä. menneisyyteni takia, minulla ei ole sisäistä kelloa, joka ilmoittaa, että nyt syödään ja kuinka paljon syödään.
Se oli vain yksi pieni esmerkki. Suurimmat ongelmat ehkä liittyvät tunteisiin ja niiden ilmaisuun.

Kuulkaa, jos ihmisen peruskäsitys ja lähtökohta on että, minä olen virhe, minä olen kaiken pahan alku ja minä saan olla täällä vain jos ansaitsen sen jotenkin. Niin ei siitä kamalan hyvää soppaa tule.
Tunteita se ei osaa käsitellä, se ei oikein osaa syödä, se ei oikein tykkää ihmisistä, se on itsetuhoinen... Mutta kyllä mä olen ihan kiva, ainaskin sillon kun nukun, rauhallisesti. ;)

Ymmärtäkää ironiani ja musta huumorini, se on minulle yksi tapa selvitä.
Tällä hetkellä on paljon asioita, joita minun pitää selvitellä itselleni, itse ja yksin. Siksi saattaa täälläkin olla välillä hiljaista, mutta aina minä palaan.

Anteeksi kaikki kirjoitusvirheet, en jaksa alkaa korjata. Näppikseni iiiii-kirjain on rikki ja se ei aina tule tekstiin, koska sitä täytyy hakata hiukan kovempaa kun muita nappuloitan.

Mutta lähden siitä, että minulla on nätti pieni koti, kaksi ihanaa kissaa, työ. ( ja leveä sänky)
Perusasiat on kondiksessa.

Ja sitten vielä, minulla on kaksi siskoa, joiden kanssa olen tekemisssä välillä enemmän ja välillä vähemmän. Mutta siskot rakkaat, olette minulle tärkeitä ja rakkaita. Siskot on siskoja.
Ja jos ei muuten kuulla, niin ainakin luen teitin blogeja.



ps. Sit mulla on kanssa kaksi mahtavaa tätiä, rutistukset teillekin
ppppssssss. ja kaikki kamut; pusut!

Teidän kaikkien avulla yksi Homssu jaksaa taas huomiseen.

Lisään vielä tämän, kun se on jotenkin niin kaunis ja koskettava.

Turhautunut ja kipeä

Kipua ja kipua. Sisältä ja ulkoa.

Torstaina iski kamala kurkkukipu, joka seuraavana yönä muuttui kuumeeksi. Minulla kun ei ole koskaan kuumetta, olin hyvin kipeä. Minulle riittää 37 astetta kuumetta ja ympärillä lentää sinisiä silakoita. Koko viikonloppu meni sängyssä kuumeessa ja kipeänä. Itkiessä ja sattuessa.
Pakko myöntää, että itku siinä tuli. Kun on yksin kotona ja kipeä, tuntee olonsa aika avuttomaksi.
Vaikka minulla oli puhelin vieressä ja ihmisiä saatavilla luurin toisessa päässä.
Kun on tosi kipeä niin on kipeä.

Tänään maanantaina piti sitten mennä lääkäriin, jo senkin takia, että oli pakko saada sairaslomaa. En ole vieläkään ollenkaan kunnossa. Kuume on laskenut, mutta särkee ja sattuu.
Päähän sattuu, on huono olo, poskionteloissa tuntuu panetta, huulet ja suupielet ovat rikki ja vertavuotavat. Koko hammaskalustoa särkee ja räkä on täyttänyt pään.
Varasin heti aamulla ajan paikalliseen arvauskeskukseen. En ole ennen siellä ollut, joten en edes tiennyt minne olin menossa.

Ja se lääkäri. Se setä ei edes tutkinut minua. Ei mitenkään, ei kurkistanut kurkkuun, ei kuunnellut keuhkoja, ei katsonut korviin, ei mitään. Lykkäsi käteen viikon sairaslomaa sisältävän todistuksen ja näkemiin.
Sanoin poskionteloista ja naamakivuista, se on kuulemma ihan normaala. Kysyin mitä teen huulilleni, jotka vuotavat verta?
Arvatkaa mikä oli vastaus: No laita niihin vaikka huulirasvaa ja ota nuo korut pois.
Pahaolo ja kipu oli siinä hetkessä jo niin kova, että toivotin näkemiin ja lähdin.

Tippa linssissä menin paikalliseen apteekkiin. Siellä oli onneksi mukava täti, joka päätti auttaa. Kun sanon, että bepanthenkaan ei kunnolla toimi. Täti lastasi vitamiinit ja huulivoiteet käsiini, erittäin mukavasti ja asiantuntevasti.

No nyt olen kotona, sattuu ja särkee. Koko viikko sairaslomaa ja olo on erittäin turhautunut, Koen huonoa omatuntoa näin pitkästä sairaslomasta, buranalla saattaisin selviytyä töissä. ja kun ei oikein voi tehdä mitään, kun alkaa pyörryttämään, jos on pystyssä liian pitkään. Turhis!!!!!

Ei minulla sinäänsä mitään ole vanhempia mieslääkäreitä vastaan ,mutta pakko myöntää että en ole koskaan tavannut mukavaa vanhempaa mieslääkäriin. Tai sitten minun kohdalle on aina vain sattunut ne nuoria naisihmisiä halveksivat, ja auta armias, jos niillä naisilla on tatuoineja, ylimääräisiä koruja tai kehtaavat tietää mikä heitä vaivaa...

Turhauttaa, särkee ja itkettää.

Ei enää

Enää ei jaksa. Ei kenenkään muun asioita. Ei jaksa olla reipas, ei hymyillä, ei kuunnella.
En jaksa enää yhtään kertaa kuulla, että kyllä se siitä, että elämässä on ylä- ja alamäkiä, elämä on vaikeaa.
En jaksa olla ystävällinen.
En jaksa ottaa muita huomioon.
Enää minä en jaksa.
Enää minua ei kinnosta.

Minä olen saras, minua on kohdeltu huonosti, minulle on valehdeltu, minua on potkittu, minut on jätetty, minut on hylätty, minulta on viety turva, minulta on viety elämä.

En jaksa.
Välillä iskee epätoivo, kaikki voitava on tehty. Minä olen prosessissa, tässä sitä ollaan.

Jos joku haluaa, jotain tehdä, auttaa, tulkaa vaikka vaan halaamaan ja sanokaa, että; kyllä se paranee pieni, ei se ole sinun vika.

Muuta en jaksa. Itsessäni on tarpeeksi.

Lapsia jaksan, he eivät vaadi minulta mitään. Heille minä olen minä, he halaavat ja sanovat sä olet kiva. Lapset ovat niin rehellisiä ja aitoja.
Aikuiset ei enää.

Anna Anteeksi.

"On talvi kestänyt ikuisuuden
välillä mietin onko väliä sen
tunnen taivaantykkien kylmän keskityksen
luoksesi saavun kunhan
läpi jään ja sulan hulluuden kuljen
saavun kun luket ovat lähteneet.

On talvi kestänyt ikuisuuden
aion saada selvää salaisuudesta sen
näen maahan unohtuneen menneen talven lumien
minä palailen kunhan täällä ensin vielä kahlailen hetken
saavun kun lumet ovat lähteneet.

Lähden vallitessa hiljaisuuden
lumitähtenä maahan leijailen sulaen
en onnelliseksi sua tee jos kotiin oikaisen
en ole valmis siihen
vielä sisälläni asuu joku toinen minä en
saavun kun lumet ovat lähteneet."

Kaija Koo menneen talven lumet

romuna, hajalla, palasina

Niin se vain on.
Terapia ottaa kovlle. Välillä joutuu tonkimaan asioita, jotka tajuttuaan, on kun saisi iskun vasten kasvoja. Ja vähän enemmänkin.

Kyllä tästä mennään läpi ja selvitään. Niinkuin aina.

Pitäkää kuitenkin peukkuja, että tällä kertaa KELA hyväksyy kuntoutushakemukseni ja saan tuettua terapiaa. Sillä nyt on rahallisesti mahdollisuus käydä van kerran vikossa terapiassa. Terapeuttini, kun vaan on sitä mieltä, että kaksi kertaa vikossa on parantumiseni kannalta ehdoton.

Palataan.

Kuumia suhkuja ja hiuksia

Palelen, palelen, palelen.

Meikä palelee. Talvi tulee ja meikä alkaa palelemaan.

Huono ääreisverenkierto.

Kyse ei ole sitä, mitä on päällä, kun palelee, niin palelee. Olen viime päivinä palellut kotonani, rasittavaa ja kamalaa. On ollut villasukkia, tossuja, villatakkeja, verkkareita ja filttejä. Ja minä palelen.

Ainoa autuisa pelastus on kuuma suihku. Voisin istua kuumassa suihkussa tunteja. Kyllä vaan istun siellä suihkun lattialla ja annan kuuman veden virrata. No huono omatuntohan sitä tulee, kun vettä noin tuhlailen. Mutta kun palelu ylittää tietyn rajan ei sille vaan voi mitään.

Enkä minä siellä suhkussa tunteja ole, sellaiset 20 minuuttia korkeintaan.

Ja nyt joku järjen jättiläinen ihmettelee, miksi et mene saunaan? daa-a, minulla ei ole saunaa. Kerrostalon yhteiset saunatilat ovat hyvin epämiellyttäviä.



Töissä ulkonaolo talvella on tuskaa, vaikka minulla on kunnon toppahousut, untuvatakki, villasukat, pipo, fleece, kaulalina ja kunnon kuoma-talvikengät. (Ja siis tämä kaikki sisävaatteiden päällä.) niin meikähän palelee. Ja sitten lapset ovat kauhuissaan, kun täti Jääkäsi auttaa heiltä sisällä vaatteta pois.

Taas on muuten kädet ihan kylmät.



Vinkkejä kylmistä käsistä eroon pääsemiseksi saa antaa.



Sitten tuohon otsikossa mainostuttuun hiusosioon.

Nyt ei kyllä tule hustenhoitovinkkejä, aim sou sorry.
Minulla on tässä ollut menellään hiusprojekti nimeltään; oman väriset hiukset takaisin.
Ensimmäisen kerran olin kai 11-vuotias, kun värjäsin hiukseni. Sen jälkeen pääni onkin ollut kaikkea mahdollista pinkin ja valkoisen väliltä.

Tuossa loppusyksyllä vaalensin tukkani ja värjäsin sen aika lähelle omaa sävyä. Vaaleanruskea- kulta, oli mustaakseni värin nimi.



Nyt juurkasvu on sellaista 1,5cm, eli kakki muu paitsi juurkasvu sai lähteä. Meikä on nyt kolipää. ( se on siitä eräästä muumikertomuksesta, jossa Hattivatit polttvat Niiskuneidin tukan ja Nipsu lausahti, jotan kaunista...).

Mutta kun se on vaan tukkaa, se kyllä kasvaa.

Minulla kun ei ole edes sellaista ohutta ja hentoa suomalaista tukkaa, vaan hiukseni ovat sellaisia koivuhalkoja. Väri on erittäin mielenkiintoinen, se on sellainen tummahkonruskea, jossa kasvaa joukossa kultaisia huksia. ( Olen siis arvokas).



Hiukset ovat mielenkiintoinen juttu, muistaakseni olen tästä asiasta ennenkin mutissut.

Jokaisen (ainakin naisen) pitäis leikata, edes kerran aikuselämässä hiuksensa pois. Sillä, kun ei omaa enää hiuksia (tai erittän lyhyet hukset), niiden taakse ei voi enää ploutua. niillä ei vo tuoda esiin nasellisuuttaan tai kauneuttaan tai persoonaansa, vaan pitää oppia, joku muu asia, milä tuon kaiken tuo esiin.



Olen pienestä pitäen tykännyt lyhyistä huksista. Ehkä minussa on jo silloin asunut pieni feministi, joka vastustaa ajatusta, että hukset ovat naisen kruunu. En suostunut muuten pienenä käyttämään sukkahousujakaan, käytin pitkiä kalsareita tai legginsejä, niinkuin nykyisin tyttöjen pitkistä kalsareista sanotaan.



Enkä sitäpatsi voi sietää pitkiä hiuksia, jos ne ovat sotkussa ja roikkuvat vain päässä. töissä lapsiraukat, joilla on pitkätukka, joutuu auttamatta täti Kampaajan kynsiin, jossa hiukset letitetään, saparoidaan tai ponihännätetään.



Ja kun on lyhyet hukset niitä ei tarvitse hoitaa, se on ihan sama mitä shampoota käytät, tai jätät käyttämättä. Aamulla, sitaistaan vähän jotain mömmöä tukkaan ja on valmis. Ei haittaa vaikka töissä, seisoo ensin ulkona sateessa, sitten pää kuivauskaapissa, sitten makaa lattialla nukkarissa ja sitten pienet kultamurut nojaa päähäsi ja huksiisi, kun yrität laittaa kenkä heille jalkaan. Asennosta riippuvaista toki.



Ja kaiken tämän jälkeen tukkasi on moitteettomassa kunnossa. Ja ne miehet ja naiset, jotka pitävät naisten lyhyitä hiuksia kauhistuttavana ja epäseksikkäänä ja rumana, painukaa suolle, teidän mielipiteet ovat huonoja.

Hyvin valvottu yö

Lomaa, on saanut nukkua. Ja kun saa nukkua ja olla niin työasiat väistyy mielestä pois. Kun työasiat väistyy mielestä pois antaa se tilaa muille asioille. Joo, sinäänsä ihan kiva, mutta ei ehkä kuitenkaan.
En ole masentunut, älkää ymmärtäkö kirjoitustani väärin. Tai ehkä se on niin, että minun sana masentunut painii hiukka eri sarjassa, kun sellaisen ihmisen masentunut, joka on vain vähän alamaissa. Ymmärsikö joku....

Olen sitäpaitsi väsynyt tätä kirjoittaessani, viimeyönä tuli uni vasta viiden aikaan ja sekin ystäväni opamoxin avulla. Aivot vain kävi niin ylikierroksilla, että se oli vimeisen ratkaisu. Sainkin mukavasti nukuttua sellaiset viisi tuntia.

Nyt listaan mikä mättää ( se on hyvä nimittäin kirjoittaa näkyviin, silloin ulkoistaa asian itsestään ja se muuttuu helpommaksi ymmärtää, tai sitten ei.)

1. Läski, läski, selluliitti, selluliitti, läski. Häpeän itseäni. Vaatteet päällä vielä menettelee, mutta odottakaas kun otan ne pois. Laittaisin tähän havainnollistavia kuvia, mutta kuitenkin jossain joku perverssi näkisi ne, ja tumputtaisi onnellisena. Sen kyllä täytyisi olla tosi keroutunut perverssi.
Joulunaikana on tullut muutama lisäkilo. Se on se suklaa. Häpeän takapuoltani ja reisiäni, jotka ovat muhkura selluliitin peitossa.
En halua näyttäytyä julkisesti vähissä vaatteissa.
Ja nyt ennenkuin joku ehdottaa lenkkeilyä ja laihdutuskuuria, muistuttaisin, että tätä juttua kirjoittaa henkilö, joka on koko elämäsä kärsinyt ja kärsii edelleen erilaisista syömisongelmista.

2. Lukeeko kukaan oikeasti tätä blogia? Olen muuttunut tylsäksi ihmisiä ei kiinnosta juttuni. Miksi kiinnostaisi, en jaksa olla humoristinen. Olen terapiassa istuva, lääkkeitä popsiva, kyyninen, ihminen. Välillä tästä on huumori kaukana. Kun joutuu uudestaan tonkimaan kaikkea paskaa, mitä menneisyydessä on tapahtunut.

3. Raha-asiatkin stressaa. Palkkani ei ole iso ( ammatinvalinta kysymys), siitä maksan vuokran, laskut, terapian ja lääkkeet. Tällä hetkellä pelkät terapia ja lääkekulut ovat n. 300 e kuukaudessa. Ei ole halpaa olla sairas. Onneksi olen huomannut, että raha-asiat aina tuppaavat järjestymään. Ja onneksi on siskoja ja niiden miehiä, joille saa maksaa osamaksulla digiboxin, johon ei olisi muuten varaa.
Kelakaan, kun ei minulle mitään korvaa. Ja pitäisi käydä lääkärissä hakemassa uusi b-todistus uutta Kelan terapiakorvaushakemusta varten, se on taas satasen keikka.

4. Sitten yksityiselämän puolella on rassaavia asioita, sattuneesta syystä en niitä lähde erittelemään. Mutta tunnevammainen ihminen ja paljon tunteita, se ei ole kamalan hyvä yhdistelmä.
Minä kun olen aina tottunut selviämään elämästä sillä periaatteella, että tunteet isovarpaaseen ja matka jatkuu. Kun ei näe, ei kuule, eikä puhu, säästyy paljolta. Mutta se kostautuu. Uskokaa vaan pokerinaamojen konkaria.
Minä pelkään tunteita, minä väistelen tunteita ja minä leikin, että niitä ei ole. Tai ainakaan minä en näytä kenellekään, että niitä on.
Koska, jotenkin meikä on onnistunut matkallaan oppimaan, että tunteet tuhoaa ja tappaa.
Niin, yritä siinä nyt sitten käyttäytyä normaalisti.

Kun olohuoneessa on virtahepo, se katoaa, jos sitä ei näe, eikä kuule, eikä siitä puhu.

Lal-lal-laa!