Aaltoja

Olin muuten perjantaina leikkimässä yhden batmanin kanssa, kun sillä oli ollut minua vähän ikävä.
Eikä nyt ole mistään riettaasta kyse, niinkuin te luulette, vaan ihan oikeasti leikimme.
Aikaisemmin viikolla olin leikkimässä yhden suklaasilmäisen pojan kanssa.

Lapset ja eläimet, niistä pidän niin kovin. Televisiosarja nimeltään Korkeasaari on aivan todella ihana, mitenköhän sinne pääsisi töihin, ilman koulutusta?

Tämä viikko on ollut yhtä aaltoilua.
Yhtenä päivänä tuntuu hyvältä ja toisena ei haluaisi nousta sängystä. Tai no, on väärin sanoa, että tuntuu hyvältä, voisi ennemminkin sanoa, ettei tunnu pahalta...

Sitten se iskee, jostain palaa mieliin joku muisto. Tunteet rämähtävät pintaan samantien, ei voi olla totta. Miten joku on saattanut tehdä noin?

Kouluajat ovat varsinkin nousseet mieliin ja uniin. Inhoan koulua, juu inhoan yhä edelleen.
Minua koulu ahdisti. Piti olla hyvä ja kelpaava, enkä minä ollut ja vaikka kuinka yritin olin aina se kömpelö ja tyhmä.
Jotenkin ruma, enkä ollenkaan tyttömäinen. Totuuttahan on vaikea tietää. Mutta siltä minusta tuntui.
Vaikka kotona oli kaikenlaista, siellä sai sentään olla rauhassa, omissa maailmoissaan.
Omassa maailmassa saa olla juuri sitä mitä haluaa.

Tämän ajatuksen esilletuloa vauhditti se, että vihdoinkin päätin liittyä facebookiin. Selasin joidenkin vanhojen koulukavereiden tietoja ja huomasin, etten tosiaankaan halua olla heidän kanssaan missään tekemisissä, en edes leikkiä facebook-kaveria.
Sen verran ahdistavia ja inhottavia muistoja minulla on.

Yritin kelata taaksepäin ja yrittää löytää hyvää tunnemuistoa, sellaista muistoa mitä ei värjää ahdistavamieli.
Ainoat ei-ahdistavat tunnemuistot on silloin kun olin oman pääni sisällä, leikin, tai katsoin videoita, siis silloin kun en ollut tämän maailman kanssa kosketuksissa.

Ensimmäinen hyvä tunnemuisto tästä maailmasta on, kun muutin ensimmäiseen omaan kotiin, olin parikymppinen.
Se oli jotenkin niin helpottavaa. Päästä omaan maailmaan.
Vaikkakin itse asunnon etsintään ja muuttoon liittyi ahdistusta ja surua, se ehkä johtuu siitä, että kotoa poismuutto-projekti alkoi rullamaan eteenpäin seuraavanlaisen lausen jälkeen: " Nyt on asia niin, että me muutamme Helsinkiin ja sinä et muuta mukana.".
Muistan erittäin elävästi tuon automatkan, jolla tuo lause sanottiin.
Minä totesin kiltisti, että okei. Itkin myöhemmin yksin.
Tätä ennen olin jo maksanut vuokraa kotiin ( koska opiskelin ja minulla oli hiukan tuloja), etten minä sielläkään aivan ilmaiseksi luuhannut. Pesin omat pyykit ja hoidin omat syömiseni, että passattavaa minussa ei ollut.

Tällainen iloinen muisto tuli mieleen.
Tämä on pieni pala niistä asioista, joita olen haudannut isovarpaani uumeniin. Hymyillyt ja hakannut ne takaisin, jos ne ovat itsestään muistuttaneet.
Ja jotta joskus paranisin, en enää voi tehdä niin.
Siitä tämä sotku.