Kipeää

Tänään taas oli ratkaisunhetkiä, psykiatrin tapaaminen. Kuukausi sairaslomaa, hänen aloitteesta, ei minun.
Jos nyt vaan lepäisin. Kuulemma.
Pitää lopettaa toiminta ja antaa vain olla.
En oikein osaa.
Tuntuu, että sairaslomalla pitää parantaa itseään, tehdä jotain sen eteen.
Jos aamulla tuntuu, että ei jaksa nousta sängystä, sitten ei pidä nousta.
Ja lukijat, kuten tohtori-täti, teroitti ovat nämä minulle sopivat hoito-ohjeet. Eri mekanismeilla syntyneet masennukset kaipaavat vähän eri hoitomuotoja, toiset potkua persuksille, toiset ei.

Eilen illalla ajattelin sitä taas. Kuolemaa.
En aktiivisesti ole tekemässä itselleni mitään, mutta jos nyt yöllä kuolla kupsahtaisin, ei se kyllä haittaisi mitään.
Ainoa, haittapuoli on, että kukaan ei välttämättä tajuaisi sitä. Sitten kissat kerkeisivät nälkäänsä syödä minut, ennenkuin joku alkaisi kaivata. Ekologista kylläkin.

Olo on niin kovin tyhjä. Kysyin siitä, että mikä minua vaivaa?
Minua vaivaa kuolema, minun kuolema.
Tai oikeammin, jonkun sellaisen kuolema, jonka olen rakentanut selvitäkseni.

Lapsi alkaa automaattisesti rakemtamaan itselleen kuorta, jollaisena hän tulee hyväksytyksi.
Kuitenkin kaiken alla, elää se oma minä, joka suree, ettei tule hyväksytyksi itsenään.

Tämä on kuulemma hyvä juttu, edistystä, Valitsen uskoa ammattilaisen sanaan.
Siksi olo on niin tyhjä, Rakennettu kuva alkaa haalistua, mutta ne aidot tunteet, ovat kuitenkin vielä liian pelottavia ja vaarallisia tullakseen esiin.
Ahdistaa.
Tekisi mieli vain nukkua.
Paitsi, että olen alkanut näkemään koulukiusaamis-unia.
Siellä jossain minussa, on pienestä asti piilotetut tunteet, jotka odottavat vuoroaan.
Siellä jossain olen minä.

Tänään olin päiväunilla, en ollut vielä kokonaan nukahtanut, kun tunsin, että nyt hyppäsi kissa sängylle. Makasin mahallani, liikkumatta peittovuoreni alla, Kukka kuului lähenevän. En liikahtanut ollenkaan.
Huolesta puristen Kukka tuli kuonollaan tökkäämään nenääni. Odotti, että avasin silmäni.
Sitten hän rupesi kuopimaan peittoa päästäkseen sen alle. Nostin peiton kulmaa.
Kukka teki kierroksen peiton alla, tuli sieltä pois ja käpertyi nukkumaan selkäni päälle.

Kalle taas oli vallannut minun tuolini sillä aikaa. Kissat nukkuu aina toisessa säkkituolissa ja minä istun toisessa. Mutta siihen minun tuoliin jää niin mukava kraateri, siihen kohtaan missä takapuoleni on painanut. Se kraateri on Kallen lempipaikka.

Välillä epäilen ovatko kissani oikeasti kissoja?