Taisteluväsymys

On ollut tahmea syksy. Onneksi se on ollut kaunis, noin niinkuin sään puolesta. Viimepäivinä on satanut hiukan lunta ja pakkasta on pidellyt. Olen alkanut palelemaan niinkuin joka talvi. Se loppuu sitten kesällä, kun alan hikoilemaan.

Olen äärettömän väsynyt, kroppakin on pistänyt stoppia, voimat ovat vain välillä kadonneet. Liekö syynä flunssanpoikanen. Nyt kun pimeys alkaa vallata enemmän ja enemmän tilaa ulkonakin, haluaisin vain olla hiljaa yksin kotona ja lukea tai katsella elokuvia.  Tietysti lämpimän filtin alla tai peittokasan alla sängyssä. Äänikirjat ovat olleet monen illan pelastus, saa maata pimeässä peittokasan alla ja keskittyä kuuntelemiseen.

Nyt on myös iskenyt taisteluväsymys. On tullut sellainen ihansama-tunne. Ei jaksa enää taistella, tuntuu toivottomalta ja turhalta.
Niinkin pitkältä kuin ala-aste ajoista muistan, kuinka koin olevani huono ja ruma ja halusin vain, että joku tykkäisi minusta. Masennus vain syveni. Ylä-asteella ja lukiossa masennus vain syveni syvenemistään. Mutta en minä sitä kenellekään kertonut. Selvisin vain niinkuin nykyisin. Nuorena oletti, että masennus helpottaa, kun aikaa kuluu. Saan hyvän työn, löydän jonkun joka rakastaa minua.
Aika kului, eikä helpottanut.
Toivon pilkahdus astui kuvaan kymmenen vuotta sitten, kun viimein menen lääkäriin ja tunnistin, että jotain on vialla ja elämäni ensimmäinen mielialalääkitys aloitettiin. Toiveet olivat korkealla.  Laineita tuli ja meni. Tuli terapiat, lääkitys. Löysin Takkutukan, muutin tänne kauas pohjoiseen, Pikku kaupunkiin. ( Minusta tämä paikka on pohjoisessa, paikalliset vain nauravat tälle asialle).
Ikä, tutkimukset, kurssit, uudet ystävät, oivallukset ja eläimet.
10 vuotta ja ympyrä sulkeutuu.
Minulle todettiin, että minua ei voi parantaa, mutta tulen toimeen ja pärjään. Niinkuin olen kyllä aina tehnytkin.

Koen edelleen olevani huono ja ruma, epäonnistunut ja yhä edelleen minua ahdistaa vuorokauden ympäri, aina.
Haluaisin edelleen, että joku tykkäisi minusta. Mutta olen ymmärtänyt, että siinä suhteessa vika on minussa. Takkutukka tykkää minusta, aivan varmasti, mitta minä en sitä kykene ymmärtämään tai kokemaan. Mutta tiedän, että näin on ja sillä mennään.

On niin vaikea jaksaa, kun tietää, että tämä jatkuu ja jatkuu, herään joka aamu, lähinnä todetakseni, että ei, ei ja ei. Olen tehnyt 27 vuotta töitä hyväksyäkseni kroppani, en osaa sitä vieläkään.
Paino istuu rintani päällä koko ajan ja joka päivä on selviytymistä ja sellaisten asioiden keksimistä, joka auttaa jaksamaan koko päivän.
Tulevaisuus näyttää harmaalta. Mustassa on toivoa valosta, harmaa on vain tylsää ja jatkuu ikuisesti samanlaisena.

Nyt on siis se väsymys iskenyt, että tätäkö tää on loppuelämä, voi vi****u.
Minä en jaksa, etsiä parannusta tai uutta innovaatioita, joka auttaa jaksamaan.
Ehkä Tämä on hyväksi, ehkä Tämä poikii uutta.

Siihen saakka olen väsynyt ja tylsä.

Loppuun kuitenkin teidän lukijoiden mieltä piristämään eläinkuvia.

Olga aka. Musta Ninja

Allu ja Lippen seka vauhdin hurmaa

Laatikkokissa-Valma

Helmi laatikossa

Olga vakoilee

Helmi ihmettelee lintuja

Allu 💖

Syyskuu

Aika on mennyt, taas. On jopa ollut kiirettä ja aivan tajuton väsymys. Iltaisin on tullut maattua sohvalla ja tuijotettua elokuvaa, sitten vähän kirjan lukua ja nukkumaan. 12tuntia ei aina tunnu riittävän. Mutta mikä hätä Tässä on, onhan minulla aikaa.

Suurin muutos, joka on tulossa on hoitoni loppuminen psykiatrian keskuksessa. Lokakuun lopussa on vielä yksi tapaaminen.
Minulle Tämä on suurempi juttu, kuin uskoisikaan. Ymmärrän päätöksen äärettömän hyvin, siitä ei ole kyse. Olen ollut psykiatriankeskuksen asiakkaana jo 5 vuotta. Olen eläkkeellä, joten työelämään kuntouttaminen on poissa laskuista. Minulla on arki hallussa, Käyn kaupassa, hoidan laskut, hoidan eläimet, siivoan kotini. Minulla ei ole riippuvuutta, joka olisi kamalasti haitaksi ( alkoholi, lääkkeet, huumeet, pelit). Suklaariippuvuus on hyväksyttävää. Osaan pitää kiinni päivärytmistä. Minulla on pari harrastustakin. Osaan käyttää erilaisia mindfullnesmetodeja.
Tulen siis toimeen sairauksien kanssa. Olen jo ymmärtänyt, että en välttämättä tule koskaan paranemaan.
Kuulostaa ihan äärettömän hyvältä.
Tämä kaikki ei kuitenkaan vie pois 24/7 jatkuvaa ahdistusta ja masennusta. Sitä, että joka aamu herää ja lähinnä harmittaa, että heräsi ja alkaa uusi päivä. Aamulla jo alkaa miettimään, sitten Tämä päivä menee ja alkaa jo iltaakohden todella vaikea ahdistus, vai jatkuuko ihan perusahdistuksena.

Tekisi mieli huutaa ja kiljua, että miksi helvetissä minä.

Ja vaikka olen aina tiennyt, että parannusta ei ainakaan tällä hetkellä ole tiedossa. Jos se on ollut tätä viimeiset vuosikymmenet, se tuskin tulee muuttumaan. Silti jossain pienessä nurkassa, aivojen syövereistä tai ehkä isovarpaan kärjessä, muhii pieni ajatus, että Jospa sittenkin. Jospa sittenkin joku keksii, että tee aamulla vaikkapa kuperkeikkoja ympäri kämppää ja elämä aukenee iloisena eteesi ja se toimisi. Elämäni muuttuisi värikkääksi ja iloiseksi. Saisin iloa, edes jostain. Saisin tuntea olevani hyvä. Voisin rakastaa. Voisin iloita siitä, että elän.
Vaikka Tämä kaikki on hyvin epätodennäköistä, on valtava isku kuulla, että psykiatrian keskuksella ei ole enää oikein mitään tarjottavaa. Osaan jo tämän.  Ymmärrän sen. Tiedän ja osaan varmaan enemmän, kuin osa alan ammattilaisista.
Tuntuu silti kauhealta, kuulla että ei tuota vain voi helpottaa, sen kanssa vaan on elettävä, noin niinkuin ammattilaisen suusta. Kaikki voitava on tehty, tällä hetkellä ei voida enempää.

Se vaatii sulattelua ja käsittelyä.
Viimeisen viiden vuoden aikana olen kuitenkin saanut hyvää hoitoa psykiatrian keskuksessa. Tietysti oma motivaatio on auttanut asiaa.
Kun hoitosuhde päättyy, Siirry terveyskeskuksen asiakkaaksi, eli sitä kautta hoituu reseptien uusimiset yms.
Psykiatrian keskuksesta on  tarvittaessa saanut heti lääkärin tai psykologin ajan. Terveyskeskuksessa se saattaa olla hankalampaa.
 Kesällä, kun jouduin etsimään apua ystävälle, oli sen saanti äärettömän vaikeaa, miltei mahdotonta. Mm ambulanssi vei hänet itsetuhoinen päivystykseen ja kahden tunnin kuluttua hän oli kotona.

Pelottaa, ahdistaa ja vituttaa. Ja kyllä olen vihainen, miksi helvetissä minä? Miksi minä sain tämän sairauden ja sen takia elän vain puolielämää.

Tämä on vaikeampi ja pidempi prosessi kuin luulisi. Mutta eiköhän minä siitäkin selviä, muita vaihtoehtoa kun ei ole.1

Syksy

Kesä jatkuu kyllä, mutta selvästi syksy tekee jo tuloaan. Illat ovat viileitä ja pimeys laskeutuu jo paljon aikaisemmin, kuin alkukesästä.Auringonpaisteessa ei ole enää kuuma ja lehtiä leijailee maahan.
Luonto on pysähtynyt, kasvukausi alkaa olla ohi. Linnut alkavat puuhata muuttoa lämpimään.
Minä asustelee vielä mökillä. Kotiinpaluu taitaa kuitenkin tapahtua lähiviikkojen aikana. Pimeässä ja kylmässä huussissa käynti yöllä, ei ole lempipuuhiani.
Kesä on vierähtänyt nopeasti. Siirtolapuutarhalla on ollut tapahtumaa ja sekä minun, että Takkutukan sukulaisia on ollut käymässä.

On ollut huonoja ja vähän parempia päiviä. Huonot liittyvät selvästi kylmään ja sateeseen ja paremmat aurinkoon. Sadetta onkin tänä kesänä riittänyt, onneksi myös aurinkoakin, jonkin verran.
Taas yksi vuosi elämääkin tuli täyteen, mittarissa 37.

Juu juu... Kuulen sen, olethän sinä vielä nuori ja blaa blaa. Ei tunnu siltä.

Elämä tuntuu niin turhalta. Minusta ei ole siihen. Minä en pysty sellaiseen elämään, kuin ehkä haluaisin. Olen joutunut luopumaan asioista.
Minulla ei ole, eikä tule olemaan uraa. No kerkesinhän  hoitaa lapsia palkkatyösä 11 vuotta. Uraksi sitä ei voi kutsua. Jatkuva työnteko väsytti minut zombieksi.
Tällä puutarhallakin tehty, yhteinen talkootyö vaatii enemmän veroa, kuin terveellä. Yksi avoimienovien -päivä ja pitää levätä ainakin pari päivää, että palautuu.
On melkeinpä hävettävää myöntää, että jaksaminen vaatii lepoa ja unta paljon keskimääräistä enemmän.
Eikä melkeinpä hävettävää, vaan häpeän väsymystäni, se antaa jotenkin laiskan kuvan . Minua 30 vuotta vanhemmat jaksavat paremmin. Häpeän mennä aikaisin nukkumaan ja vielä enemmän nukkua myöhään.
Haluan tehdä ja teenkin, mutta aina siitä seuraa vain totaalinen väsymys. Sitten olen väsynyt ja turhautunut.
Mikä minä olen väsymystä valittamaan, enhän ole edes töissä, eikä minulla ole lapsia. Voin nukkua niin paljon kuin haluan.

Lapset, siinä se toinen asia. Sairauteni ja sen mukana tuleva väsymys on myös merkinnyt lasten puuttumista, omien lasten puuttumista. Vaikka kukaan ei ole kieltänyt lapsia hankkimasta, ymmärrä itse, että minusta ei olisi siihen. Minä en yksinkertaisesti jaksaisi.  Hoidan mielelläni ystävien lapsia ja viihdyn lasten kanssa, mutta se tarkoittaa extralepoa. Kaverin lapsen, kun voi antaa pois, kun ei enää jaksa, omaa ei voi.
Parempi siis olla ilman. Ikävä kyllä.

Tämä saa elämän tuntumaan turhalta ja tyhjältä. Ei sovi työhön, ei sovi vanhemmaksi. Laiska. Ei tunnu hyvältä.
Näin tänään, ehkä huomenna on taas paremmin.

Loppuun kuitenkin kuva meidän karvakavereista, mieltä piristämään.

Meitä on monta

Televisiossakin tullut sarja Taran monta elämää on pyörinyt paljon mielessäni . Sarja kertoo Parasta, joka sairastaa dissosiatiivista identiteettihäiriötä.
Toki sarja on liioiteltu ja hyvin muokattu, mutta perusopetus on, että Täällä on kolme eri persoonaa, jotka ottavat hänestä vallan tasaisin väliajoin.

Dissosiatiivinen identiteettihäiriö määritellään Wikipedian mukaan näin :Lapsuusiässä alkaneen traumatisaation seurauksena potilaan persoonallisuuden eri osat ovat joutuneet toisistaan niin erilleen, että ne ovat omaksuneet oman henkilöhistorian, nimen ja fyysiset piirteet.
Minulla ei ole dissosiatiivinen identiteettihäiriö, asiaa on tutkittu ja pääpointti, minä muistan kaiken, minulla ei ole muistikatkoja. 
Mutta silti tuntuu, että traumatisaation takia minussa asuu monta minua. Ainoa joka saattaa nähdä todellisen minän on Takkutukka, ei ehkä hänkään kokonaan kaikkea. Sillä haluan viettää suurimman osan ajastani yksin, omassa rauhassa. Eläimiä ei lasketa.
Kuka minä olen?
Minä olen arka ja ujo. 
Minä olen epävarma.
Minä häpeän itseäni.
Minä haluaisin kuolla.
Minä Inhoan itseäni.
Olen varma, että kaikki vihaavat minua.

Mutta kukaan ei tätä tietäisi, ellen minä sitä tähän kirjoittaisi.
Jos ihmisiltä ympärilläni kysyttäisiin, millainen olen, olisi vastaus aika varmasti, sen suuntaista, että iloinen, ulospäinsuuntautunut, puhelias, itsenäinen, aikaansaava, reipas....
Tähän tulisi sellainen ruma torven ääni ja huuto; väärä vastaus.

Olen tarvittaessa kaikkea, olen tarvittaessa kuka vain.
Osaan olla jätkä, hyvä, etten laita norttia huuleen ja syljeskele katuun. Multa hoituu hommat, joihin ei joka gimma pysty.
Sitten minusta kuoriutuu, oikein viehättävä silmiä räpyttävä ymmärtäjä ja kuuntelija,  kerro huolesi, kyllä minä hoidan.
Sitten on Iloinen juttelija, joka osaa seurustella ja pitää tunnelman hyvänä. Oikea ulospäinsuuntautunut valio yksilö.
Sitten se joka hoitaa hommat, nyt ei itketä, vaan hoidetaan hommat. Oikea pomo, hallitsee osaa ja kykenee. Niin, että muut vain vieressä vikisee.

Minä olen tietoinen heistä ja tarpeen tullen valitsen tarvittavan persoonan. Vaihto käy lennossa, kun koko ajan pystyssä olevat tarkat tuntosarveni tarkkailevat tilannetta. Haistelevat ilmaa, lukevat ihmisten eleitä ja kuuntelevat sanoja, joita ei sanota.
Mitä vaan, että selviäisi. Että pääsisi läpi taas Tästä hetkestä paljastamatta itseään. Huonouttaan tyhmyyttään alemmuuttaan.

Minulle elämä on selviämistä. Johtuen päästäni ja siitä, että siellä ne jutut joiden pitäisi soljua mukavasti, menevätkin kiertoreittiä ja joutuvat liikenneruuhkiin. Pääni vialliseen toimintaan on monia syitä, ei vain juuri se yksi ja ainoa. Eikä kukaan oikein osaa sanoa miten lapsena tehty aivokasvainleikkaus ja sen komplikaatiot ovat pääni elämään vaikuttaneet.

Tämä on minun elämä. Meitä on monta, että selviäisimme. Että pystymme elämään tämän elämän joka meille on osoitettu.

Ehkä joskus meitä on vain yksi ja sillä punnerramme eteenpäin.

Draama kuningatar

Edellisessä postauksessa kirjoitin siitä, että vaikka läpi harmaan kiven. Sisukkuutta löytyy. Sen takia minusta ei huomaa mitään. Ulospäin näkyy vain, tatuoinnit, hiusten väri ( joka tällä hetkellä on Pinkin ja Vaaleanpunaisen sekamelska) ja lävistykset, jotka saattavat kiinnittää huomion. Ei muuta epäilyttävää.
Olen eräällä kurssilla, joka on psykiatrian keskuksen järjestämä. Kurssin alussa ja lopussa kysytään aina hyvänolon/fiilis prosentti. Liikkumavara välillä 0-100. Suurimman osan prosenttiosuus on vaihtelevasti 10-80. Sitten tulen minä, hävettää. Minun oloni liikkumavara on nollan ja yhden välillä.
Valehtelenko?
Jos voinkin oikeasti paremmin en vain ymmärrä sitä. En voi olla tässä joukossa ainoa, joka vetelee pohjamudissa.
Onhan minulla asiat ihan hyvin. On koti ja mies ja kissoja ja koiria ja mökki ja auto. Ja kaiken lisäksi olen eläkkeellä, saan siis nauttia vapaudesta ja yhteiskunta maksaa siitä minulle.
Mutta kun....
Aamulla, kun herään harmittaa, on jo aamu ja heräsin. Josko nousisin ylös ja saisin aamu hommat hoidettua. Lääkkeet, kissojen ruokinta, pukeutuminen, sitten aamupala ja kahvia. Mökillä kirjan kera, kotona jonkun sarjan jakson kera. Sitten pitäisi aloittaa päivä, en halua, haluaisin, että on ilta ja voisi mennä takaisin nukkumaan. Nukkuminen on parasta, vaikka unet olisi kuinka painajaista ja ahdistavaa, on unien irrationaalisuus ja outous parempaa, kuin oloni valveilla.
Vaikka olen ympäröinyt itseni asioilla, jotka tekevät elämästäni mukavaa ja kaunista, on oloni silti huono ja nukkuminen on todella hyvä vaihtoehto.
Mutta, koska hereillä on pakko olla ja itsemurha ei ole vaihtoehto on yritettävä täyttää päivä asioilla, jotka helpottavat illan ja nukkumaanmenon odotusta.
Täällä mökillä se on helppoa. Koko ajan löytyy hommaa, jos haluaa puuhata. On mökki, on puutarha, on koiranlenkitys, naapurien kanssa juttelu, kissat ja sauna.

Mutta jos siltikin valehtelenko, oikeasti voinkin paremmin kuin nollan ja ykkösen välissä. Jos se onkin vain huomion hakemista.  Koska Kyllähän moni voi huonommin kuin minä.
Koen, että tarvitsee selitellä. Että oikeasti voin huonosti. Huolimatta siitä, että nauran ja meikkaan ja useimmiten kuljen puhtaissa vaatteissa. Huolimatta siitä, että käyn harrastuksissa, siivoan kotini, hoidan laskut ja minulla on ystäviä. Huolimatta, että minulla on hyvä parisuhde.
Kaikesta huolimatta ahdistaa ja masentaa niin vietävästi, että haluaisin vain nukkua.
Mutta, kun nukkua ei voi, koko aika. Pitää hoitaa elämääkin.
Silti pelkään, että valehtelen. Oikeasti voin hyvin, olenkin vain se huomionhakuinen draama kuningatar? Koska Kyllähän ulospäin kaikki näyttää todella hyvältä.

Lopuksi kuvia mökiltä, sitä puuhaamista.

Hampaat irvessä, vaikka läpi harmaan kiven

Miten minä oikein jaksan ja selviydyn elämästä? Eikö tämän sairauden olisi jo pitänyt minut nujertaa?
Kyllä.
 Mutta minulla on ominaisuus, jonka avulla olen selvinnyt ja tulen selviämään jatkossakin.
 Olen aivan äärettömän sisukas. Minä en luovuta. Luovutan jos on ihan pakko, esimerkiksi, kun tanssitunnilla meinaa pyörtyä kesken kaiken, on lusikka otettava kauniiseen käteen ja lähdettävä kotiin, kesken kaiken.
En olisi selvinnyt, jos neljätoista vuotiaana, kun aavistelin sairastavani masennusta olisin vain luovuttanut.
En olisi tässä, jos en jo vuosia olisi elänyt ajatellen, että huomenna on paremmin, nyt ei luovuteta.
En olisi tässä, jos en joka aamu päättäisi, että nyt ei luovuteta, vaan noustaan sängystä ja aletaan uusi päivä.
En myöskään olisi tässä, jos en ajattelisi, että peli on katsottava loppuun, eikä luovuteta kesken kaiken ja hypätä metron alle.
Minut tuo sisukkuus on pelastanut.
Olin sisukas jo syntyessäni, äitini sai kaksi kuukautta ennen laskettua aikaa supistuksia, eivät antaneet syntyä silloin, synnyin kaksi viikkoa myöhässä.
Pimeän pelkonikin voitti sisukkuus, kun oli pakko olla yksin, tottui pimeäänkin.
Koulunkin kävin kiusaamisesta huolimatta, koska sisukkuus ei kadonnut.

Sisukkuus ei ole aina hyvästä, sisukkuus käskee selviämään yksin, eikä anna pyytää apua. Edes silloin kun sitä tarvitsisi. Sisukkuus laittaa häpeämään, kun sitten pyytääkin apua, kun ei vaan selviä. Että pitikö tässä nyt muita vaivata, olisit voinut itsekin.  Sisukkuus inhoaa myös valitusta, ei siitä ole mitään hyötyä. On kuitenkin, on mukava saada teetä ja sympatiaa silloin tällöin.
Sisukkuus huutaa niin itselleni, kuin muillekin, että älä siinä valita vaan tee asialle jotain.
Sisukkuus osaa olla aika ilkeää ja kovaa.
Sisukkuus tuo uupumista ja itkuakin. Mutta siitä selviää sisukkuudella.

Se, että on sisukas on kuitenkin suurilta osin hyvä asia. Oppii pärjäämään itse. Löytää uutta ja huomaa, että kyllä mä osaankin!
Kuten sanoin, minä olen sisukas. Annan sen olla, koska minulle se on tuonut enemmän hyvää, kuin pahaa.
Silti, joskus se voisi mennä isovarpaaseen piiloon.

Mökki

Olen jo aikaisemmin tässä blogissa puhunut mökistäni. Se on siirtolapuutarhamökki. Kokonaisuudessasillä on kokoa n. 17 neliötä. Tontti on n. 260 neliötä. Mökkikylässä on mökkejä 130.  Matkaa kodistani mökille on noin kilometri, aika luksusta siis. Minulle mökkeily ei sinäänsä ole uutta, mutta siirtolapuutarhatoimintaan olen tutustunut vasta 6 vuotta sitten. Tavattuani Takkutukan. Hän oli juuri edellisenä kesänä ostanut mökin itselleen. Aloin siellä viihtyä niin hyvin,  että neljä vuotta sitten Takkutukka lahjoittikin mökin minulle.
Täällä kaukana kaukana Helsingistä siirtolapuutarhamökkien hinnat ovat paljon edullisempia. 20 000 eurolla saa jo oikein hyvän mökin, vuotuiset pakolliset kulut taitavat jäädä alle parin sadan. Sisältäen tontin vuokran,  kiinteistöveron ja hoitomaksut.
Hommaa puutarhamökissäkin riittää. Yhdistyksellämme on hyvin reilut säännöt tontin pakollisista töistä. Tontti on pidettävä kunnossa ja siistinä, tienpätkä joka kulkee omantontin ohion pidettävänä siistinä ja pensasaita tontin rajalla saa olla korkeintaan 180 cm.
Talkoo velvoite on 12 tuntia talkoita 98 euroa kesältä. Talkoo töiden suorittamiseen on erilaisia vaihtoehtoja mm. saunanlämmitystä.
Koska tunnun olevan aktiivinen mökkeilijä taisi minulla talkootunteja viime kesänä kerääntyä lähemmäs 80, mutta kaikki tuo oli täysin vapaaehtoista. Minusta on mukavaa puuhata erilaisia asioita mökkikylässä, aina juhlien järjestämisestä puunkaatohommiin.
Vaikka siirtolapuutarha sijaitsee aivan palvelujen vieressä on se kuitenkin omsa pieni maailmansa. Tuntuu, kuin olisi lähtenyt kauemmaksikin, kun mökillä kesällä asuu.
Noin 200 metrin päässä pikku mökistäni sijaitsee city-market, alkoineen ja apteekkeineen. Kaikkia muitakin kauppoja sieltä löytyy. Bussi menee myös melkein vierestä ja kaupungin keskustaan on 5 km.

Olen rakennuttanut mökilleni oman kompostoivan käymälän ( ei hajua ja ulos tulee puhdasta multaa), sisälle pienen kaminan, että voi puilla lämmittää ja tontin ympärille tukevan puuaidan, että voi koiria pitää vapaana. Kissoillekin rakennettiin viime vuonna oma pieni ulkotarha, jonne on käynti suoraan ikkunasta.
Tuo mökki on minulle elinehto. Asun siellä toukokuusta elokuuhun. Viimekään kesänä en luovuttanut, vaikka suurin osa kesää oli kylmää ja sateista. Aamulla herätessä oli mökissä sellaiset 11 astetta lämmintä.
Parhautta on kaksi kertaa viikossa lämmitettävä sauna. Sauna on iso, jossa on iso pönttöuuni, jota koko päivä lämmitetään. Saunassa vierähtää helposti kolmekin tuntia,  välillä uiden ja laiturilla istuen ja taas saunassa tarinoita vaihdellen. Siellä rentoudun.

Olen jo tänä vuonna käynyt mökillä maata rapsuttelemassa ja tunnelmoimassa kesää.

Odotan jo, että voin mökille muuttaa.
Pakata kissatja koirat ja herätäaamulla virittämään tulta kamiinaan.
Puutarhassa näpräileminen  on terapeuttista. Kitkeminen, nyppimine ja kaikenlainen näpertely. Kauneus, joka leviää kesän edetessä, tuoksut, värit ja eläimet. Yöt ovat valoisia.
Televisiota ei mökilläni ole, joten lukeminen on pääosassa kesäni vietossa. Kuitenkin tabletista voi katsella elokuvia, niin tahtoessaan.
Mökki on pieni paratiisini.
Näin viime kesänä.

Syömisen oravanpyörä

Yritän kirjoittaa heti, kun tulee asioita mieleen. Tässä on pari juttua, joiden myötä toivon kirjoitusinnon palautuvan. Olen puhelinfriikki, puhelimeni on aina vimpan päälle, ja puhelimella hoidan surffailun somen ja joskus jopa soitan jollekin. Tai joku soittaa minulle, se on kyllä harvinaista. Sain viime loppu syksynä Takkutukan vanhan IPad minin, käytän sitä eniten lukemiseen. Olen päässyt e-kirjojen makuun ja löysin unelmani, eli Fabula-nimisen palvelun. Fabula on kuin kirjojen spotify, kuukausimaksulla käytössäsi on suomalaisten pienkustantamoiden e-kirjoja, niin paljon kun jaksaa lukea ja vähän enemmänkin. E-kirjat ovat mainioita. Kulkevat mukana viemättä tilaa, pysyvät aina siinä kohdassa, johon lopetit ja voit lukea monta kirjaa yhtäaikaa ja silti kirjat pysyy järjestyksessä. 

Toki on muitakin e-kirja palveluita, mutta tämä on suosikkini.

No niin tästä pääsemme takaisin kirjoittamiseen. Läppärini eli kannettava tietokoneeni jäi hyllylle pölyttymään, sillä puhelimellakin hoitui kaikki tarvittava ja sitten sain tämän IPadin.  Se siis sopii hyvin lukemiseen ja sillä on hyvä käyttää crome castia, jonka kautta katson telkkarista netflxiä, viaplayta, you tubea ym. nettipalveluita. No niin IPadissa on yksi ongelma se on Apple-laite ja siinä on OS X käyttöjärjestelmä ja minä olen tottunut Android-käyttöjärjestelmään. Aina menee nappulat sekaisin ja hermo kiristyy. Blogger, jossa kirjoitan blogiani on Googlen ohjelma ja se nyt vain pelittää paremmin Android-laitteessa. Kirjoittaminen IPad minilllä on hankalaa. Tänään kuitenkin päätin ostaa sen Android- tabletin ja se saapuu ensi viikolla, josko kirjoittaminen helpottaisi. Tuo osamaksu systeemi on kyllä köyhän pelastus.

 

Siitähän minun ei pitänyt kirjoittaa, vaan syömisestä. Se on ollut minulle aina ongelma tai no viimeiset 25 vuotta. Pienenä olin vain kranttu.

Olin ehkä kymmenen, kun tajusin peilistä katsoessani, että olen ruma ja lihava. Myöhemmin katsoessani valokuvia, voin sanoa, etten ollut kumpaakaan. Silmälasit, hammasraudat, epävarma, kömpelö, alisuorittaja ja ahdistunut. Ei niin hyvä yhdistelmä. Kotonakin oli todella epävakaata mm. vanhempien todella vaikean avioeron vuoksi.  Jonkun verran kiusaamista oli jo ala-asteella, mutta se paheni, kun vaihdoin koulua ylä-asteelle mentäessä. Täysin yksin, jo pelkästään seiska-luokkalaista oli lähemmäs 200. Mutta kenellekään en kertonut, onneksi pahin kiusaaja vahtii koulua ja vähitellen kiusaaminen laantui.

Oksentelu ja paastoamaan taisi olla pahinta lukioissa. Minä kun omaan vartalomallin, jonka olen perinyt äidiltäni. Vyötärö on kapea, mutta lantio, reidet ja takamus sitäkin muhkeammat. Laihuus on kauneutta ja kauneus takaa, että sinua rakastetaan. Näin se ei ole, mutta minun pääni taistelee yhä edelleen tuota "totuutta" vastaan. 

Painoindeksini osoittaa, että olen ylipainoinen, toisaalta painoindeksi ei kerro kaikkea, vaatteista riippuen olen kokoa 38-44. Veriarvot kuitenkin ovat ihan mallillaan.Ruoka on minun lohtuni, minun rakastajani. Eikä mikä tahansa ruoka, vaan suklaa ja rasva ja sokeriin vähän. Berliininmunkki on parasta mitä tiedän. 

Ja sitten se paholaisen ympäri ja ympäri pyörivä karuselli. Herkut helpottavat oloa ja tuovat iloa elämään. Alkoholia, tupakka enkä kolmiolääkkeitä käytä. Syön ja helpottaa, mutta morkkista iskee heti, kun tunnen sen berliininmunkin valuva reisiini. Tunnen kuinka mahani kasvaa ja naamani leviää. Toinen vaihtoehto on olla syömättä, mitä siitä seuraa, hiukan iloa, kun naama ei leviä, saati takapuoli, mutta hurjaa tyhjyyttä ja herkun himoa.

Tähän kaikkeen ei ole vastaus, mikä nyt on muotia, eli sokerin syömisen lopettaminen, sokerihan on myrkkyä ja vähintään tappaa. Vaikka lopettaisin herkuttelun jää minuun aukko, joka tarvitsee täyttää. 

Mennään asioiden ytimeen. Siellä on aina mukavaa, kuunnella raakaa totuutta.

Minä haluan olla laiha, koska laiha on kaunista ja kaunista rakastetaan. Minä haluan, että minua rakastetaan, haluan olla rakastettu, ihailtu ja haluan, että minusta välitetään.

Kaikki ymmärtävät, että laihuudella ei oikeasti ole asian kanssa mitään tekemistä. Mutta pienissä aivoissani asia on näin vääristynyt, enkä suinkaan ole ainoa.

Oikeasti minun ongelma on minun pääni ja ne perusteet joille minut on rakennettu.

Minä en osaa olla rakastettu, minä en osaa ottaa vastaan rakkautta, saati ymmärtää, että joku voisi pitää minusta. Että minussa olisi jotain hyvää saati arvostettua.

Ehkä synnyin liian herkkänä. Ehkä kotini epävakaus ja elämämme outous vahingoitti minua liikaa. Kukaan ei osaa sanoa. Ei lääkärit ei terapeutit ei psykologit, ei ketkään. 

Minä ymmärrän tämän kaiken, mutta en kykene sitä muuttamaan. Silti yritän. Jos vain olisin kauniimpi, tai pahempi tai fiksumpi tai hiljaisempi tai kovaäänisesti tai taitavampi tai mitä vaan. Ehkä sitten.

Mutta ongelma on minussa. Minun päässäni. Minun mielessäni.

Sen kanssa pitää mennä. Päättää, että tuo tykkää minusta, vaikka en sitä niin koe. Eräs herra sanoi minulle nähdessämme, että siinähän on kylän kaunein tyttö. Olisin voinut nauraa ja pyytää häntä menemään optikon luokse. Mutta hän sitä oikeasti varmaan tarkoitti. Päätin kuitenkin vain hymyillä ja kiittää kohteliaisuudesta. Mennä niillä säännöillä mitkä jossain muualla pätevät ja unohtaa oman maailmani säännöt, koska muut eivät niitä ymmärrä ja niissä on jotain pahasti vialla.

Käymme yhdessä ain

No niin. Olen minä täällä. Maailmassa ei ole tapahtunut edes mitään mullistavaa .  Olen edelleen minä. En ole vain saanut aikaiseksi kirjoittaa. Paljon olisi asiaa, ja ideoita, mutta ei, ehkä se on ollut tämä kylmyys, joka on vain saanut kietoutumaan filttiin ja katoamaan television ja unien maailmaan.
Suurimmat muutokset;luokseni muutti uusi yllätyskisat. En ollut hänen tuloaan pohtinut, hän oli vain niin söpö. Uusi tulokas on kilpikonnaväritteinen neiti, nyt jo 11 kk, turkki on pitkä. Ulkonäöstään huolimatta aivan tavallinen maatiainen, kuten Olga ja Valma. Ja niin uuden tulokkaan nimi on Helmi. Alun sängynalus asumisen jälkeen Helmi on asettunut hyvin taloksi. Olga on neidin paras kaveri ja muikut lempiruokaa.
Tulokas puraisi minua heti ensimmäisenä päivänä, joten onpa koettu ensimmäinen antibioottikuuri vuosiin ja nyt on jäykkäkouristusta-rokote ajan tasalla.


Allu-koirasta on tulossa isä. Parin viikon päästä on morsiamen laskettuaika, jännitetään yhdessä.

Sitten tälle sairausrintamalle. Mitäs tässä, ei mitään uutta. Tietysti olen paljon pohtinut olemassaoloani ja sairauden kulkua. Olen edelleen masentunut ja ahdistunut. Ei siitä mihinkään pääse. Mutta meistä on tullut kavereita, siis ei mitään bestiksiä. Lähinnä sellaisia pakkoavioliiton kautta yhdessäoleva pariskunta. Minä ja sairaus, käymme yhdessä ain. Turha sitä on juosta pakoon, ei se katoa, ei se jää edes jälkeen. Askeleen edellä ja aina odottaa nurkantakana. Parempi se n vaan hyväksyä ja jatkaa matkaa sen kanssa. Tehdä sovinto sen tosiasian kanssa, että eroon tästä ei pääse, elämää se vaikeuttaa ja vituttaa suunnattomasti.
Kesä, eläimet, luonto, yksinolo, elokuvat ja kirjat. ( Toki Takkutukka on maisemissa).
Sitten vain eletään niinkuin pystytään. Minä pystyn elämään, kun ei työssä tarvitse käydä, voi nukkua ja ahdistua, silloin kun tuntuu siltä.
Mieli on valtava, aivot ovat jotain äärettömän hienoa. Siksi mielen kanssa pystyy pelailemaan niin hyvässä kuin pahassa. Käyttää erilaisia tekniikoita elämän helpottamiseksi ja tutkailla mitä ja miksi ja miksi tämä toimii näin.

Yritän palata taas kohta uudestaan asiaan, sillä tykkään kirjoittaa. Kun ei vaan saa aikaiseksi.