Tätä minä haluan

Olen viettänyt ihanaa perjantai-iltaa, katsonut pikkukanasta ja syönyt poppareita. Muitakin leffoja on tullut katsottua. Olen syönyt ville vallattomia ja Hannu ja kerttu-keksejä. Koiria ulkoiluttanut.
Keksikö joku jo?
Kyllä olin lapsenvahtina. Että toiset pääsee pikkujouluihin ja muihin rientoihin. Minä olen kuitenkin aika kiltti ja mukava ihminen. Pääsin töistä aikaisin, hain lapset ajoissa tarhasta (vesisateessa). Siivosin, syötin lapset, ulkoilutin koirat... Ja onhan se aina silloin tällöin kivaa.

Olen koko illan hokenut itselleni, että tämä on oikeasti sitä mitä haluan. Tämä ON sitä mitä haluan. Oikeasti, haluan.
Kaksi lasta, puu omakotitalo ja kaksi koiraa. Idylli, tätä minä haluan.
Miksi en haluaisi. Koska tätä pitää haluta. Kaikki haluaa. Kaikki haluaa lapsia ja perheen. Se kuuluu asiaan. Näin sen pitää olla ja silti ahdistaa.

Mutta minä en taidakaan haluta. Olen nyt paria vuotta vajaa kolmenkymmenen, sitten kuulemma haluan kun täytän kolmekymmentä. Olen kuullut. Paljastettakoon, että työkseni hoidan näitä palleroita. Päivät pitkät, hirveän kivoja olioita, niin kauan kun ne ei ole omia.
Minulla ei ole mitään haluja lapsen hankkimisen suhteen. Vaikka niiden tekemisen harjoittelu on kivaa.
Minulla ei ole edes mitään haluja sen tiiviin parisuhteen suhteen. Mutta kyllä minä ehkä joku päivä huomaan, että tämä on se mitä minä oikeasti haluan.
Joku päivä ehkä huomaan, että haluan sitoutua, oman kodin ja lapsia. Koska niin pitää.

Olen jo kuitenkin näin vanha. Eräs hyvä ystäväni kyllä lohdutti minua, kysyi, että kannattaako tähän maailmaan oikeasti hankki lapsia? Niinpä....

Minä niin tykkään olla ja haahuilla. Haahuilla kotona, haahuilla kaupungilla, olla ja haahuilla. Nukkuminen on kanssa kovin mukavaa. Mutta niin ei kai saisi.
Arvatkaa, kuinka usein saan lapsellisilta ihmisiltä moittivia katseita, kun kerron, että haahuilu ja nukkuminen on mukavaa. Vastaus kuuluu, niin minustakin olisi, mutta ei tässä lasten kanssa kerkiä edes sellaisesta haaveilemaan.
Mutta kun minä en halua lapsia!!
Mutta, jos minä oikeasti haluankin, en vain tajua sitä.
Mutta kun en halua sitoa itseäni lapseen, enkä mieheen. Miksi minun sitten pitäisi?
No juuri siksi, että niin pitää. Minä en vain vielä ole sitä tajunnut. Ehkä tajuankin sen sitten vasta kun on liian myöhäistä.

Tiedättekö se Anssi Kelan laulun: " Milla hei sun täytyy muuttuu, sun elämästä suunta puuttuu, sä aina tartut tikkuun lyhimpään, se ei johda mihinkään.... Sä et ole mikään tyttö enää, sun pitäis tehdä jotain järkevää...."
Nimeni ei ole Milla, se on Homssu