aika kuluu

Jouluun alle 2 kk. Sinänsä ahdistaa, mutta kun on joulu ohi alkaa kevät.
Mainitsin tuossa edellisessä postauksessa, että selkä on hiukan kipeä. Se on ollut vähän jumissa, mutta eilen töissä se niksahti okein kunnolla. Tein jotain huonossa asennossa, en muista mitä.
Ajattelin, että kyllä se siitä.
Yöllä kuitenkin heräsin vihlovaan kipuun ja pää ei kääntynyt, itkua vääntäen burana-kaapille ja lääkettä nassuun.
Aamulla olo oli ihan yhtä tahmea.
Menin kuitenkin töihin. Siellä syntyi kamala soppa, spekulaatiot ja järjestelyt mahdollisen sairaslomani varalle olivat täydessä vauhdissa. Yritin kyllä selittää, että ei ole aikomusta jäädä saikulle, vaan oikeanlaiset lääkkeet tarvitsen.
Pääsin työterveyden kautta lääkärin ja lääkäri kirjoitti sen enempää miettimättä lihasrelaxantteja ja tulehduskipulääkettä. Tarjosi kyllä sairaslomaakin, mutta en ottanut. Levossa selkä vaan jumahtaa pahasti paikoilleen. lupasin olla kantamatta mitään painavaa.
Kyllä olivat töissä ihmeissään kun saavuin takaisin työmaalle.
Urhea, kuulemma olen....

Tämä kellojen siisto talviaikaan on ihan kamalaa, ei hyvä. Olin iltavuorossa töissä ja jo viideltä oli ihan pimeää. Argh!
Illalla olen kahdeksan aikaa jo ihan naatti. Mutta aamusinkin tuo uni kyllä maistuu...
Voisiko lukijani ystävällisesti kerätä kolehdin, että saan ostettua itselleni sellaisen kirkasvalolampun. On niin pimeää ja koko ajan vaan tekisi mieli syödä.

Nyt pitää mennä nukkumaan!

goottiprinsessa

tänään mellä oli töissä halloween-juhlat, minä pukeuduin goottiprinsessaksi. Oli siinä lapsilla ja aikuislla ihmettelemistä.
Kirjoitan pidemmin joskus toiste, nyt väsyttää ja selkä on vähän pipi. Tämä tietokoneen naputtelu ei ole parasta lääkettä.

menetetty menneisyys

On turha katsela taaksepäin ja jossitella.

Tapahtunut mikä tapahtunut. Toisaalta tosinaan, on ihan kivakin leikkä tätä ajatusleikkiä. Missä nyt olisin, jos olisinkin mennyt naimisin ensimmäisen poikaystäväni kanssa. Ei harmitellen ja katuen, vaan pohtien.

Olen nyt kohta puolivuotta istunut psykoterapiassa. Nyt asioita ja muistoja ja tunteita alkaa pulpsahdella esiin oikein urakalla.

Se ahdistaa ja mutkistaa elämää. Mille annan kiitokseni on hyvä työppaikkani. Viihdyn töissä ja koen, että sekä minua, että työtäni arvostetaan ja saan olla oma itseni. Ja mnulla on hyvä työkaveri, jolle voin aina napista.

Se antaa voimaa, se, että on mukava mennä töihin, että arki sujuu.

Mutta välillä pitää kääntyä ja katsoa.

Haluan nyt muistuttaa, että kaikki se mitä minä koen, ei välttämättä ole totuus. Totuus ei myöskään ole se, mitä joku tonen kokee. Mutta minulle, minun kokemukseni on totuus. minä olen reagoinut asioihin tietyllä tavalla, ja se on minun oikeuteni. Kukaan muu ei voi kertoa, kuinka minun joku asia pitää kokea.

Mutta nyt siihen kääntymiseen. Olen aina ollut jonkun asteisen masentunut ja ahdistunut. Niin pitkään kuin muistan.

Vaikka ensimmäiset 7 vuotta onkin mielestäni pois pyyhkiytynyt melkein kokonaan, muistan minä jotain.

Mutta millaista oli sitten sen 7 vuoden toisella puolella.

Ahdistusta ja pelkoa. Huolehdn niin kovasti, perheen asioista. Rittääkö rahat, miten äidin ja isän suhde, miten muut jaksaa, palaako talo, ajaako isä kolarin, mitä jos joku kuolee.Kelpaanko minä, olenko minä hyvä?

Opin jo pienenä lukemaan merkkejä ihmistä, rivien välistä ja noudattamaan kirjoittamattomia sääntöjä.

Vanhempani erosvat, kun olin 10, täytin sinä kesänä 11. Ero ei ollut kaunis ja helppo.

Sen jälkeen alkoi pitkä ja vaikea jakso, joka rauhoittui hukan vasta kun muutin pois kotoa.

Mutta mitä kaikkea pelko, arkuus, masennus ja ahdistus aiheutti elämässäni. Konkreettisesti.

Kuten jo aikaisemmin vittasin koulu oli kamalaa. Koin itseni niin huonoksi ja vihatuksi. Pelkäsin olla koulussa, inhosin koulua. En uskaltanut viitata tunneilla, kokeet olivat kamalia ja pelottavia. Pelkäsn julkista häpeää. Mikä kyllä harvemmin osui kohdalleni, koska olin niin tarkka ja huolellinen.

Yläasteelle mentäessä jouduin vaihtamaan koulua. Pienestä ja turvallisesta, isoon ja pelottavaan. Tunsin ennestään yhden oppilaan. Minusta tuli koulukiusattu.

Rohkaistuin aina välillä ja aloitin erilasia harrastuksia. Ratsastusta, jalkapalloa, jazz-tanssia, karatea... Mutta lopetin kaikki hyvin pian, koska ahdistus oli aina liian suurta.

Minusta piti tulla näytteljä, olen aina rakastanut näyttelemistä. Olin mukana vähän aikaa harrastelijateatterissakin. Arvatkaa miksi minä en ole näyttelijä?

Koska jo teakin pääsykokeet aiheuttivat niin suurta ahdistusta, että ajatus oli pakko haudata.

Teologiaa, jopa hain lukemaan. mutta pääsykokeisin meno oli työn ja tuskan takana.

Työpaikan etsiminen aiheutti sanoinkuvaamatonta paniikkia ja ahdistusta.

Yhteishaussa hain opiskelemaan taas, sainkin kutsun pääsykokeisiin. Nuorisotyönohjaaja muistaakseni. perun pääsykokeisiin menon edellisenä iltana kamalan ahdistuksen ja pelon takia.

Kätilö oli myös yksi unelma-ammattini. Pääsykokeet=apua!

Se miten päädyin opiskelemaan lähihoitajaksi, oli sattumien summa. Ja ilman pääsykokeita.

Yksinolo pelotti ja ahdisti. Julkiset kulkuneuvot pelotti ja ahdisti. Uudet tilanteet pelotti ja ahdisti. uudet ihmiset, pelotti ja ahdisti.

Sitten sain vielä kuulla olevani pelkuri ja saamaton.

Ei ahdistusta ja pelkoa voiteta vain päättämällä. Ei ainakaan, jos se asuu syvällä. ja on istutettu hyvissä ajoin.

Pelon ja ahdistuksen kaveri on aina tietysti ollut erittäin alhainen itsetunto. Ja kyllähän ihminen kaiken tämän seurauksena masentuu.

Mutta minä oli hiljaa ja päätin selvitä. Vasta vuosi sitten avasin suuni ja hain apua.

Ja miksi minua ahdisti ja masensi ja ahdistaa ja masentaa edelleen.

Koskaminun pieneen päähäni on iskostettu, huonon itsetunnon lisäksi sääntö. Sääntö siitä, että epäonnistumista seuraa kuolema, vihaa seuraa kuolema, heikkoutta seuraa kuolema. Lista jatkuu loputtomiin.

Tässä on vain pieni välähdys siitä, mitä elämässäni on ollut. Ohut siivu. Kirjoitan siivuista lisää, kun on sen aika.

Minulle tämä kirjoittaminen on tärkeää. Avata suunsa ja ymmärtää itsekin paremmin.

koska tämä on minun elämääni, vain minä voin sille tehdä jotain.

Toivottavasti.

ahdistusta ja kahvia

Olen lauantai-illasta saakka kärsnyt pahoista ahdistusoireista. Sunnuntai meni peiton alla itkiessä ja hokiessa, että tää ei voi olla näin.
Pari rauhoittavaa naamaan ja henki kulki hiukan paremmin. Päivä meni silti peiton alla, unen ja valveen rajamailla. Yhä vain hokien; tää ei voi olla näin.
Onneksi sentään tiesin, mistä asiasta on kysymys ja miksi.
Tunteet aktivoituvat kovin helposti. Asioita nousee pintaan ja sitten niitä selvitellään.
Tällä kertaa oli kyseessä sellainen asia, jota en nyt voi tässä kertoa. Koska minusta on melkeinpä halveksuttavaa, käsitellä tietynlaisia asioita julkisesti ja yksipuolisesti.
Kertoa oma totuus, antamatta toiselle mahdollisuutta kertoa omaa kantaansa.
Sen voi sitten tehdä terapeutin luona.

No mutta, kyseessä on aika kamala ja iso asia, jota olen joutunut monia vuosia sisälläni kantamaan.
En vain ole koskaan ymmärtänyt, kunka kipeä ja kamala asia se oikeastaan on.
Nyt se asia sitten aktivoitui, tai ne tunteet. Dominoefekti.

Seuraukset toki olivat hiukan katastrofaaliset Töissä jaksoin kuitenkn hyvin käydä, sillä töissä ongelmat unohtuvat ja nautin lasten läsnäolosta. Maanantai aamulla sain vielä hyvälle työtoverille kertoa mistä kenkä puristaa.

Aina kun on kovin kipeä ja pahaolla, en aina onnistu hallitsemaan tunteitaan, siitä saa jotkut läheiset aina vähän kärsiä. ( Anteeksi)

Kaikki sitten kulminoitui viimeyöhön, ahdisti aivan kamalasti. En kuitenkaan viitsinyt ottaa lääkettä, koska ne väsyttävät. Ja tiesin, että aamulla pitää herätä töihin.
Unen päästä en meinannut saada kiinni.
Hyörinää ja pyörinää.
Viimein nukahdin. Levottomaan uneen. Missä olin myöhässä, ilman vaatteita, minua yritettiin tappaa, olin töissä ja oudoissa paikoissa. Minulla oli lemmikki oravakin joka yritettiin tappaa. Joudun myös kävelemään talon vieressä, joka oli romahtamassa.
Ja pelkäsin, että nyt se tulee päälle.
Heräsin hikisenä ja itkien.

Itku ei loppunut.
Itkua, itkua, itkua, itkua.
Huutoa ja epätoivoa.
Nälkä. Söin banaanin.
Sinä vaiheessa ei voi kun sopertaa, jollekin korkeammalle voimalla, että auttakaa nyt joku.
Nukahdin viimein uudestaan. Kamalia tappopainajaisia.

Kello soi ja pakko lähteä töihin. Silmät punaiset ja turvonneet, onneksi on olemassa meikki.
Edessä oli vielä kaken lisäksi rankka päivä. Jäisin puoleltapäivin yksin 15 lapsen kanssa.

Ja se tapahtui. Saavuin töihin. Silmät ristissä. Tajusin, tästä ei tule mitään.
Nyt jotain apua.
Suunnistus kahvihuoneeseen ja viimeinen kahvitippa pannusta.
Nyt huom! En ole vuoteen käyttänyt kofeiinia.
Kyllä piristi.
Ihan sillai tikitti.
Päivä meni mukavasti. Ilta tulee aina.
Suuren lapsiryhmän kanssa pärjää, kun on auktoriteettia lapsiin, eikä turhaan stressaa.

Kahvikuppi kerran vuodessa, tekee ihmeitä.

Muutenkin on jo parempi olo. Taisi se itku auttaa. Ei vaan vieläkään nukuta...

Olen myös meidän uusi virallinen hämähäkintappaja, töissä meinaan.
Erään lapsen sängyssä oli hämähäkki. Kolme aikuista naista ei uskaltanut eläintä lähestyä.
Minut haettiin paikalle, koska en pelkää hämiksiä, inhoan kylläkin.
Otin lehden, rullasin sen, pamautin ja se oli entinen hämis.
Naiset olivat kiitollisia.

Ne naiset, ne naiset....

pahoja takaumia

Perjantaina kun oli syyslomaa, saimme luvan mennä tarhan lasten kanssa käyttämään viereisen koulun jumppasalia.
Lapset olivat onneissaan. Iso sali, puolapuita, isoja patjoja, palloja, katosta roikkuvat köydet ja renkaat.
Lapset olivat tosi iloisia.
Minä taas vajosin ajassa taaksepäin.
Minä vajosin ala-asteen liikuntatunteihin.

Se oli helvettiä. Ihan suoraan sanottuna. Koin jo sillon olevani ruma, kömpelö ja tyhmä. Osaamaton paska siis.
Koululikunta oli kamalaa. Se tunne mikä minulla on jäänyt niistä liikuntatunneista on sanoinkuvaamatonta.
En oikeasti tiedä, mkä on totta ja mikä ei. Mutta tunteita ei voi muuttaa.
Olisin halunnut olla hyvä ja kerrankn näyttää.
Mutta kaikki meni aina enemmän tai vähemmän penkin alle. En osannut, yhtä hyvin kuin muut. En saanut koreja, osannut kivetä köyttä, hihtää, luistella, juosta kovaa, heittää palloa, pelata pesista yms.

Sitten rupesin muistelemaan koko kuoluaikaa. Se oli helvettiä. Ala-asteella en ollut koulukiusatttu, vasta ylä-asteella.
Ala-asteella olin arka ja ujo. Koin itseni niin tyhmäksi ja huonoksi.Käsityö, liikunta, musiikki, kuvaamataito, kamalaa!
Minä en vain osannut käsitöitä.Se, että minulle tungettiin viisi puikkoa käteen ja sanottiin, että kudo lapanen, oli enemmän kun inhimilliset voimani saattoivat käsittää. Itkua vääntäen, äidin avustuksella, sain yhden lapasen aikaiseksi. ( Täytn sen, ompelin hiukset, silmät ja suun.Siitä tuli nukke)
( Kolmisen vuotta sitten kun kudoin ensimmäisen oman lapaseni, väänneettiin silloinkin itkua, mutta kitos siskoni, joka oli kärsivällinen ja näytt kädestä pitäen mitä tehdään, olen jatkanut kutomista).
Koin, että varsinkin pojat inhosivat minua, minussa ei ollut mitään viehättävää. Niinkun suuressa osassa luokan muissa tytöissä. Tytötkään eivät okein tuntuneet pitävän minusta.
En vain osannut ja oppnut. Ehkäpä enemmänkin olin huono oppimaan, en aina vain ymmärtänyt.
Ja mielestäni olin niin kovin tyhmä.
Häpesin itseäni niin kovasti.
( Ja tämä oli ala-asteella)

Minut oli kasvatettu olemaan tunnollinen ja kiltti. Ja sitä halusin olla.
Olen aina luullut olevani kiltti ja ihan sillai mukava.
En minä ainakaan tarkoituksella halua olla ilkeä kenellekään.
Mutta kun miettii paljon asioita menneisyydessä, niin sitä pistää miettimään.
Olenko minä sittenkin oikeasti ilkeä ja vittumainen olio, joka tuhoaa tahallaan ihmsten elämiä?

Ei kai killttiä ja mukavaa ihmistä, läimäytetä päin näköä?
Ei kai kiltin ja mukavan ihmisen kimppuun käydä?
Ei kai kilttiä ja kukavaa ihmistä potkita kotoaan pois ( ja vielä kahdesti)?
Ei kai kiltti ja mukava ihminen voi lukea, jonkun toisen lehtihaastattelusta tai kirjasta, että on pilannut tämän elämän ( aiheuttanut kymmenen vuoden helvetin)?
Ei kai kilttiä ja mukavaa ihmistä jätetä yksin?
Ei kai kilttiä ja mukavaa ihmistä kiusata koulussa?
Eikö kiltillä ja mukavalla ihmisellä pitäisi olla kasoittain ystäviä?
Eikö kiltille ja mukavalle ihmiselle elämän pitäisi hymyillä?

Vaikka periaatteessa voin hyvin, paremmin kun koskaan elämän aikana. Välillä kuitenkin pongahtaa pintaan tunteita, jotka liiskaavat. Mutta onneksi olen käsitellyt terapassa, jo sen verran asioita, että ymmärrän.Ymmärrän, että nämä ovat vain tunteita, joilla ei ole valtaa tappaa minua, tai muuttaa elämääni.
Silti sitä miettii, että jos minä olen kiltti ja mukava ( niinkuin olen aina luullut), niin miksi näin?

Ei tykkää, kun sattuu

Joulu on taas kohta täällä.
No niin, on tässä sentään kaksi kuukautta aikaa. Mutta se aika menee nopeasti. Töissä tehdään vielä isänpäivälahjat ja sitten alkaa joulupuuhat.
No minähän en pidä joulusta.
Mutta kun minä pohtivana ihmisenä en hyväksy näin yksinkertaista asiaa. Onhan sille joku syy, että inhoaa jotain.
Ja jos sen syyn joskus saa selville, ehkä pääsee irti inhostaan ja oma olo helpottuu.

No kas kummaa, minä ole pohtinut jouluongelmaani.
Koska kuitenkin toisaalta, minua koskettavat, kauniit laulut, jouluvalot, lahjat ja jouluruoka :)
Ja silti, inhoaa ja inhoaa.

Sitä inhoaa, koska se sattuu liikaa. Sen haluaisi heittää pois, kun se sattuu.

Joulu on kaunista aikaa, mutta en pidä sitä, koska se sattuu. Jouluna huomaa sen, että ei ole perhettä, sellaista perhettä kun ehkä haluaisi. Ei ole ollut enää pariinkymmeneen vuoteen.
Se sattuu ja sen muistaa aina joka joulu. Joulu on siis kaunis, mutta niin surullinen.
Siksi minä en siitä pidä.
Se sattuu aivan liikaa.

Mutta tässä pieni fakta pläjäys:
Vaikka kristityt juhlivat joulua jeesuksen syntymän kunniaksi.
Kuitenkin ennen ajanlaskunalkua, mm. egyptiläiset juhlivat auringon uudelleen syntymää, siihen kuului mm. talojen koristeleminen ikivihreinlehvin.

Myös skandinaviassa juhlittiin, keskitalvea talvipäivänseisauksen aikaan.
Joidenkn selitysten mukaan pohjoisten alueiden keltit ymmärsivät vuoden kahdeksankapulaiseksi pyöräksi. Talvipäivänseisaus oli tämän "pyörän" juhla. ( engl yule ruotsi jul). Keskiajalla englannista, yule- ja christmas juhlasta tuli käytännössä synonyymejä.
Kun kristinuskosta tuli Roomassa virallinen uskonto, kristillinen ja pakanajuhla sulautuivat toisiinsa.
Historiantutkjoiden mukaan Jeesus syntyi syksyllä tai loppukesästä.

Joulukuusesta:
Druideille puun koristelulla oli uskonnollisia merktyksiä, he koristelivat ulkona olevat puut kynttilöin ja omenoin talvipäivänseisauksen akoihin.
Myöhemmn roomalaiset koristelvat puunsa pienn metallipaloin.
Nykyisen joulupuun perinne tulee saksasta. 1500-luvulla puita tuotiin koteihin. Joulukuusi symboloi paratiisin tiedonpuuta ja sen oksille ripustettiin syntiinlankeamusta symboloivia omenoita jakatumusta symboloivia öylättejä.

Joulupukin: alkujuuret ovat pyhässä nikolauksessa. Merimiesten-, kauppiaiden- ja maanviljelijöiden suojelupyhimys. Yhden tarinan mukaan hän lahjoitti pussillisen kultaa perheelle, jolla ei ollut varaa kolmen tyttärensä myötäjäisiin.

Coca-cola lanseeras nykyisen punaisen ja iloisen joulupukn 1900-luvun alussa. Pohjoismaiden joulutonttu, syntyi vuonna 1851, kun Killian Zoll piirsi punamyssyisen tontun.

Tässäpä vähän historiaa.

Sokkeloportaikko

Nuorena luin moneen kertaan kirjan, jonka nimi oli sokkeloportaikko. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen ja yhä vieläkin mietin sitä aina silloin tällöin.
Se kertoi muistaakseni viidestä nuoresta, jotka asuivat lastenkodissa.
He eivät tunteneet toisiaan.
Yksi yö heidät jokainen haettin ja kuljetettiin tuntemattomaan paikkaan.
Perillä he huomasivat olevansa tilassa, joka oli täynnä portaita, pelkkiä portaita ja pari tasannetta.
Seiniä, lattiaa, eikä kattoa näkynyt, vain portaita.

Koko jutun idea oli siinä, että eräällä tasanteella oli vilkkuva kupu, josta tuli jonkinnäköisiä ruokapatukoita.
Ensin niitä oli helppo saada, ojensi vain käden. Joka kerta ruoan saaminen muuttu vaikeammaksi. Piti keksiä uusia tapoja mitä kone halusi heidän tekevän, että ruokaa tuli.
Välkkyvästä kuvusta tuli heidän elämän keskipiste.
Kupu alkoi välkkyä aina kun, oli mahdollisuus saada ruokaa, muuten se oli vain valkoinen kupu.

Piti oppia tekemään erilaisia liikesarjoja ja asioita heti kun kupu alkoi välkkyä. Tätä tiettyä liikesarjaa, he kutsuivat tanssiksi.
Kun tätä oli jatkunut tarpeeksi kauan, kaksi nuorista päätti vierottaa itsensä kuvusta.

Muistan kuinka kirjassa kuvattin, kuinka he kyhjöttivät nälissään tasanteella.
Muut jatkoivat pakonomaisia liikkeitä saadakseen ruokaa.

Kirjan lopussa heidät tultiin noutamaan pois tästä sokkeloportaikosta.

Muistan miten kirja loppui. Nämä kaksi, jotka päättivät vierottaa itsensä välkkyvästä kuvusta, lähetettin "sopeutumattomien" saarelle. loput olivat ulkoisesti normaaleja. Mutta kirja loppui lauseeseen: " he ylittivät katua ja heti, kun he näkivät liikennevalot, he alkoivat tanssimaan,"

Mielenkintoista.
Miettikää nyt. Miten ihmiset tulevat riippuvaiseksi, siitä, että pitää tehdä tietyllä tavalla, että asialla on tietyt seuraukset.
Mielenkiintoista.

Lainatkaa kirjastosta, jos mielenkinto heräsi. Löytyy kylläkin nuoriso puolelta.

Pimeää

On alkanut taas se aika. Pimeä aika. Kuinka ahdistavaa ja ajatella, tämä on vasta alkua.
Kohta koko päivä on yhtä pimeää putkea.

Huomasin sen vielä niin selvästi tänään, kun olin ystäväni kanssa kävelyllä. Odottelin häntä tuossa puoli seitsemän aikaan, tuossa eläintarhanlahden kulmilla.
Siinä odottaessa, oikein huomasi kuinka pimeys laskeutui ja valtasi alaa. Talojen mainosvalot, vain kirkastuivat ja kaikki muu katosi.

Minä en vain pidä pimeästä. Siitä, että on pimeää kun aamulla menee töihin ja pimeää kun tulee töistä.
Toisaalta positiiviseksi asiaksi voi lukea, sen, että voi hyvällä omallatunnolla mennä jo puoli yhdeksältä nukkumaan, kun on jo kuitenkin pimeää.

Kynttilöitä en tykkää poltella. Kissat kaataa ne ja toisaalta olen niin kovin huolehtivainen tuon tulen suhteen, että stressi vain kasvaa.

Joulukin lähestyy, ja Homssu ei tykkää ollenkaan.
Kun saisi vain nukkua. heräisin sitten mielelläni, vaikka maaliskuun lopussa.

Saisikohan sen jotenkin järjestettyä?
Kyllähän etelänmaissakin nukutaan siestaa, kun on päivän kuumin aika. Mksi ei siis täällä kun on vuoden pimein aika.
Kannatan!

Kuolemaa

Ei niinkään tässä tosielämässä, vaan toisessa elämässäni, unissa.
Tässä parin-kolmen viikon akana, minut on yritetty tappaa, joka yö.
Se, kuka tappaa ja miten tappaa vaihtuu kyllä kovin. Uusi yllätys joka yö.

Viime yönä tappajia olivat eläintarhan eläimet. Oli susia, panttereita, apinoita, tiikereitä, kissoja, gorilloja...
Se oli sellanen suljettu yhteisö se eläintarha. Asuimme siellä kuitenkn, minä ja kasa ihmisiä. Taisi Tarja Halonenkin vilahtaa, jossain välissä.
Kaikilla eläimillä oli oma huone. Tai eläinlajilla. Yhdessä huoneessa saattoi olla montakn saman lajin edustajaa.
Kakista varotomista huolimatta, elämet pääsivät silti vapaaksi ja niiden ainoa päämäärä oli tappaa kaikki ihmiset.
Siinä sitten juostiin tappajaeläimiä karkuun. Jossain vaiheessa jo mietin, että pitäiskö, vain lopettaa juokseminen ja antautua syötäväksi, mutta en tehnyt sitä, kun se raatelu sattuu niin paljon.

Sitten päädyinkin, yllätys yllätys, takaisin koulun penkille. Olen viettänyt siellä myös paljon aikaa öisin.
Meillä oli äidinkielen kokeet ja viikonloppu aikaa kirjoittaa 6 eri esseetä. Sama eläinteema jatkui kuitenkin, sillä jostain syystä siellä koulussakin piti varoa nitä tappajaeläimiä, ne jotenkin liittyivät siihen esseeseen.
Tietysti mukana oli hieman koulukiusaamista, eksymistä ja dilemma siitä, mssä minä oikeasti asun.

Juu, juu tiedän, että se on minun alitajuntani, joka käsittelee asioita ja unet loppuvat, kun saan asioita ratkottua.
Mutta ainakin ne unet ovat vaihtelevia, koskaan ei tiedä kuka yrittää tappaa ja miten :).

Sain muutetn loppujen lopuksi 9 siitä essee kokoelmasta. (Vaikka yksi essee pitikin kirjoittaa ristikko-lehteen ja kaikkien sanojen piti oikeassa järjestyksessä leikata toisensa.)

Ajasta

Elämä jatkaa kulkuaan.
Joka hetki mennään eteenpäin.
Aika vaihtuu koko ajan.
Se menee eteenpäin.
Parantaa haavat,
antaa toivoa
tai vie sitä koko ajan kauemmas.

Jollekin jokainen päivä on voitto,
joku jossain toivoo,
että huomenna on paremmin.
Onneksi
aika silti menee eteenpäin
ja hetki muuttuu.

Joskus on hetkiä, että tovoisi
ajan pysähtyvän.
Toisinaan sen toivoo
juoksevan nopeammin.
Silti se pysyy omassa
tasaisessa tahdissaan.

Se vain menee
omia menojaan.
Vaikka jossain joku itkee,
joku nauraa.
Joku rakastaa.
Ja joku istuu keskellä pimeää.
Silti se on meille kakille sama,
aika.

Nämä ajat ovat meitä varten,
koska me olemme täällä.
Juuri tässä,
tässä hetkessä.
Aika jatkaa kulkuaan.
Aika muuttuu.
Se menee eteenpäin,
meistä huolimatta.

Oikeastaan se on aika hyvä juttu.

Perjantai on vaaleanruskea

Maanantai on punainen, tiistai on keltanen, keskiviikko tummanruskeanvihertävä, torstai punainen, lauantai valkoinen ja sunnuntai on musta.
Ne ovat sellaisia laatikoita, jotka menevät peräjälkeen, maailmankaikkeuden pitusessa ketjussa. Vähän kun DNA-ketju.

Vuosi on ympyrä.Joulu on alhaalla keskellä ja ylhäällä keskellä on kesä-heinäkuun vaihde.
Liikumme ympyrää vastapäivään.

Näin siis minun maailmani hahmottuu.

Minun maailmassa on paljon värejä ja muotoja. Ihmiset ovat minun mielessäni erivärisiä ja tunteetkin ovat värillisiä ja tietyn muotoisia.

Perjantai on vaaleanruskea. perjantai on ihana päivä. perjantain on tällaisen päivätyöläisen viikon viimeinen työpäivä.
Perjantai-iltana vain ollaan ja syödään, jotain hyvää. Jos jaksetaan. Ja mennään nukkumaan, kun halutaan.
Ja parasta, seuraava päivä on lauantai ja saa siis nukkua!!!!!!!!!!!

Maailmassa yksi parhaimmista asioista on nukkuminen. vaikka tuppaankin näkemään ahdistavia painajaisia, on se silti mukavaa.
Vime aikoina painajaisissani on esiintynyt mm. duudsonit ja Jone Nikula. Että sillai.
Kyllähän silloin voi painajaisiakin katsella :)

PERJANTAI PERJANTAI PERJANTAI PERJANTAI PERJANTAI

Minun pitäisi myös hankkia uusi puhelin. Vanha puhelimeni on juur saatu maksettua ( sellainen kytkyjuttu) ja toki se puhelin on jo hajalla. Ei sen takia, että se ols jotenkn huono puhelin vaan siksi, että minä olen kovakourainen rähmäkäpylä.
Puhelin on pudonnut käsistäni lukemattomia kertoja, tai taskusta tai kassista.
Töissä ulkona ollessani puhelin on usein taskussani, joten se joutuu koville.

katselin tuossa vahtoehtoja, olisi ollut niin ihania litteitä puhelimia, kosketusnäytöllä.
Mutta viisain päätös taitaa olla SonyEricssonin roiskevesi- ja pölytiivismalli, näin rähmäkäpylä käyttäjälle.

Mutta silti, tänään on PERJANTAI!

En aio tätä viikonloppua, olla yökkärissä. Sillä huomenna menen muuttamaan siskoa, se ei taida onnistua yökkäreissä. :)

Turhaa taistelua

Luen juuri parhaillani Anna Kåverin kirjaa: elämää ei taistelua, hyväksyminen elämänasenteena.
Suosittelen.
No, mutta eteenpäin.
Tässä tämän vuoden aikana olen joutunut pohtiman enemmän kuin haluaisinkaan.Lähinnä omaa jaksamistani ja omaa elämääni.
Että mikä on tärkeää ja mikä ei. Mikä tuottaa tuskaa ja mikä ei.

Ja yksi suuri vastaus on asioiden hyväksymisessä, tunteiden hyväksymisessä. Joka on kyllä minulle vieläkin erittäin hankalaa. Varsinkin positivisten tunteiden hyväksyminen, mietin aina, että mikä juoni tässä on takana.Ja valmistelen alustan, etten tipu korkealta ja kovaa.

No mutta, sitten taisteluihin, joiden käymisessä ei ole mitään järkeä. Sadetta ja säätä vastaan on turha taistella. Kun sataa niin sataa, vaikka kunka hyppisit tasajalkaa. Hyväksy se, ja jatka elämääsi.

Tietysti tämä on monimutkainen asia, ei kaikki asiat parane hyväksymällä ja jatkamalla elämää.Tai ehkä se on se parhain lopputulos, joka tulee vastaan kun tarpeeksi ensin käsittelee asioita.
Sitten ne voi hyväksyä ja jatkaa.

Sitten on minun taisteluni, osaa on pakko käydä. Mutta voimia säästääksen on viisainta luopua niistä, joita ei voi koskaan voittaa.
Nyt minä olen luopunut eräästä. Se on syksyn pimeys ja väsyminen. Syksy on aina rankkaa, joulu lähestyy ja illat pimenevät. On kylmää ja ikävää.
Mutta kun se ei muutu, vaikka kuinka hyppisin tasajalkaa.
Niinpä se on parempi hyväksyä.
Nyt on syksy.

Syksyllä olen väsynyt, niinpä minä nukun. En aloita uutta harrastusta, lahdutuskuuria tai mitä ikinä.
Minä teen sen minkä jaksan. jos en jaksa, sitten en tee.
Syksy on tosiasia ja näin minä siitä selviydyn. Mitä väliä sillä on, jos en tee mitään fiksua.
Mitä se ketään likuttaa. Se on minun valinta. Työni teen ja siinä se onkin.

Kuinka helpottavaa, antaa olla.
Välttäkää turhaa taistelua, se vie niin kovasti voimia.

Omassa kuoressa

Joskus sitä haluaa vain olla.
Työ on kutenkn niin sosiaalista, että jotenkin ei aina jaksa.

Olen kuin vetäytynyt omaan kuoreeni. Minulla on täällä hyvä olla, en ole vetäytynyt kuoreen, siksi, että haluaisin pakoon maailmaa.
Vaan siksi, että minä haluan olla. Olla omissa oloissani.

Ehkä tämä on nyt sitä itsekkyyttä, mitä minun on opeteltava. Olenkohan nyt viimein oppinut,
vai painaako syksy päälle.

Haluan olla ja nukkua. Olla ja tehdä tyhmyyksiä. Ilman kenenkään mielipidettä tai neuvoja.

Ongelmakiintiöni on täynnä. Omat ongelmat ja työssä olevat haasteet riittävät.
Nyt on vain luotettava siihen, että kaikki läheiset selviävät ihan itse ja miksi eivät selviäisi?

Tai ehkä minä haluan van nauttia siitä olo tilasta, että minua ei masenna.

Viime viikonloppuna tein uuden ennätyksen. Olin koko viikonlopun pyjama päällä. Nukuin, katsoin leffoja ja nukun taas. Kerran kävin kaupassa. Pyjama päällä.
Toki minulla oli kengät ja pitkä takki päällä.

Nyt minä olen täällä kuoressa. Oikeastaan tämä on hirveän kivaa.

Suosittelen.

Lomaa

Syksy. Väsyttää. En tedä kuka olen. Olen hukkunut. Yritän jotenkin löytää itseni.

Työni jaksan hoitaa, muuta en.

Ja miksi minun pitäisikään jaksaa.

Ei tarvitse.

Ne jotka tietävät s-posti osoitteeni, aina saa olla yhteydessä. Vastaus ei ole varma.

Palaan kun jaksan, kun siltä tuntuu.

Älkää ymmärtäkö väärin, voin erittäin hyvin. Siksi voin näin tehdäkin.

Kun se nyt vain on niin, etten ole täällä teitä varten, olen täällä itseäni varten.