pahoja takaumia

Perjantaina kun oli syyslomaa, saimme luvan mennä tarhan lasten kanssa käyttämään viereisen koulun jumppasalia.
Lapset olivat onneissaan. Iso sali, puolapuita, isoja patjoja, palloja, katosta roikkuvat köydet ja renkaat.
Lapset olivat tosi iloisia.
Minä taas vajosin ajassa taaksepäin.
Minä vajosin ala-asteen liikuntatunteihin.

Se oli helvettiä. Ihan suoraan sanottuna. Koin jo sillon olevani ruma, kömpelö ja tyhmä. Osaamaton paska siis.
Koululikunta oli kamalaa. Se tunne mikä minulla on jäänyt niistä liikuntatunneista on sanoinkuvaamatonta.
En oikeasti tiedä, mkä on totta ja mikä ei. Mutta tunteita ei voi muuttaa.
Olisin halunnut olla hyvä ja kerrankn näyttää.
Mutta kaikki meni aina enemmän tai vähemmän penkin alle. En osannut, yhtä hyvin kuin muut. En saanut koreja, osannut kivetä köyttä, hihtää, luistella, juosta kovaa, heittää palloa, pelata pesista yms.

Sitten rupesin muistelemaan koko kuoluaikaa. Se oli helvettiä. Ala-asteella en ollut koulukiusatttu, vasta ylä-asteella.
Ala-asteella olin arka ja ujo. Koin itseni niin tyhmäksi ja huonoksi.Käsityö, liikunta, musiikki, kuvaamataito, kamalaa!
Minä en vain osannut käsitöitä.Se, että minulle tungettiin viisi puikkoa käteen ja sanottiin, että kudo lapanen, oli enemmän kun inhimilliset voimani saattoivat käsittää. Itkua vääntäen, äidin avustuksella, sain yhden lapasen aikaiseksi. ( Täytn sen, ompelin hiukset, silmät ja suun.Siitä tuli nukke)
( Kolmisen vuotta sitten kun kudoin ensimmäisen oman lapaseni, väänneettiin silloinkin itkua, mutta kitos siskoni, joka oli kärsivällinen ja näytt kädestä pitäen mitä tehdään, olen jatkanut kutomista).
Koin, että varsinkin pojat inhosivat minua, minussa ei ollut mitään viehättävää. Niinkun suuressa osassa luokan muissa tytöissä. Tytötkään eivät okein tuntuneet pitävän minusta.
En vain osannut ja oppnut. Ehkäpä enemmänkin olin huono oppimaan, en aina vain ymmärtänyt.
Ja mielestäni olin niin kovin tyhmä.
Häpesin itseäni niin kovasti.
( Ja tämä oli ala-asteella)

Minut oli kasvatettu olemaan tunnollinen ja kiltti. Ja sitä halusin olla.
Olen aina luullut olevani kiltti ja ihan sillai mukava.
En minä ainakaan tarkoituksella halua olla ilkeä kenellekään.
Mutta kun miettii paljon asioita menneisyydessä, niin sitä pistää miettimään.
Olenko minä sittenkin oikeasti ilkeä ja vittumainen olio, joka tuhoaa tahallaan ihmsten elämiä?

Ei kai killttiä ja mukavaa ihmistä, läimäytetä päin näköä?
Ei kai kiltin ja mukavan ihmisen kimppuun käydä?
Ei kai kilttiä ja kukavaa ihmistä potkita kotoaan pois ( ja vielä kahdesti)?
Ei kai kiltti ja mukava ihminen voi lukea, jonkun toisen lehtihaastattelusta tai kirjasta, että on pilannut tämän elämän ( aiheuttanut kymmenen vuoden helvetin)?
Ei kai kilttiä ja mukavaa ihmistä jätetä yksin?
Ei kai kilttiä ja mukavaa ihmistä kiusata koulussa?
Eikö kiltillä ja mukavalla ihmisellä pitäisi olla kasoittain ystäviä?
Eikö kiltille ja mukavalle ihmiselle elämän pitäisi hymyillä?

Vaikka periaatteessa voin hyvin, paremmin kun koskaan elämän aikana. Välillä kuitenkin pongahtaa pintaan tunteita, jotka liiskaavat. Mutta onneksi olen käsitellyt terapassa, jo sen verran asioita, että ymmärrän.Ymmärrän, että nämä ovat vain tunteita, joilla ei ole valtaa tappaa minua, tai muuttaa elämääni.
Silti sitä miettii, että jos minä olen kiltti ja mukava ( niinkuin olen aina luullut), niin miksi näin?