aika menee

Aika on jotenkin humpsahtanut. Olen niin kovin tyytyväinen uuteen kotiini. Kaunis pieni ja juuri sopiva. Ensimmäisen kerran olen jo kerennyt naapureihinkin tutustua, ovinaapurit oikein kättelivät. Talon vanhin asukas tenttasi tuossa pihalla lapset ja miehet. Aika suloista.
Joulukin on ovella. Ensimmäiusen kerra,n viikkoa ennen aattoa on kaikki hoidettu. Tai siis joulukortit lähetetty ja lahjat laitettu postiin, en ole menossa Helsinkiin ennen joulua, joten posti kulkee. Kiitos niiden ihanien pakettiautomaattien, postissa ei tarvitse jonottaa.
Olemme Takkutukan kanssa menossa jouluksi kylpylään. Ihanaa sekin, koska minua joulu ahdistaa ihan kamalasti.
Pienenä joulu oli suosikkini, varmaankin lahjojen ja karkin takia, pidin jouluntuoksuista. Joulukuusesta, hyasinteistä ja kalkkunasta. Jouluruokia söin ainakin kylmiä kaloja, lohta, katkarapua mätiä....
Meillä ei muistaakseni käynyt koskaan joulupukkia, lahjat vain ilmestyi oven taakse, muistaakseni. Aatonaattoiltan koristeltiin joulukuusi ja mentiin saunaan. Jouluaattoaamuna sitten herättiin ja syötiin riisipuuroa, jossa oli se manteli.
Kello 12 kuunneltiin radiosta ja myöhemmin katsottiin telkkarista, kun Turku julisti joulurauhan.
Siinä se päivä meni jotenkin. Syötiin karkkia, katsottiin televisiota.
Sitten tuli jouluruoan aika ja sitten ne lahjat. Rakastin lahjoja, rakastan yhä edelleen lahjoja.

Jotenkin tuntuu, että joulu muuttui, kun vanhempani erosivat. Rakastin siltikin vielä joulua. Vuodet vierivät, muutin omilleni. Menin kotiin jouluksi. Sitten alkoi se aika, ettei kotona juhlittu joulua, vaan kaikki menivät tahollaan jonnekin. Myöhemmin vakiintui tapa mennä vanhimman siskoni luokse viettämään joulua.Silloin joulu jo ahdisti minua kamalasti. Ajan kuluessa käytännöt muuttuivat taas ja ahdistus kasvoi aina.
No tänä jouluna tosiaan keksin sen, lähdemme jouluksi pois. Se helpottaa suunnattomasti.
Lahjoja minusta on silti kiva antaa, joten aina se mopo karkaa käsistä, vaikka kuinka ajattelen, että kaikille yksi lahja. Siskoille, siskojen miehille, siskojen lapsille, isän ja äidin uudet ja vanhat puolisot,  äiti, Takkutukan ihana naapuri, Saarenmies Naisystävineen..... Kyllä siinä kertyy, mutta minä pidän siitä.
Tänävuonna tilasin hiukan erilaiset joulukortit Louhittaresta.

Helsinkiin lähden uudeksi vuodeksi. Tapaan siskot ja otan tatuoinnin ja vietän lomaa. Palattuani on Takkutukan vuoro lähteä reissuun ja sitten kun hän tulee lähden minä taas viikoksi.

Tämä on myös ensimmäinen joulu täysin ilman isää, mutta muistan, että hänkin inhosi joulua, joten ...
Minun on myös pakko tuoda esiin joulun kääntöpuoli, varsinkin tänä jouluna, koska tulee olemaan pitkä yhtenäinen putki pyhiä ja monelle oiva tilaisuus avata pullo ja nauttia olan takaa. Tänäkin jouluna on niitä lapsia, jotka pelkäävät ja joutuvat lähtemään kotoa pakoon. On niitä joiden molemmat vanhemmat päättävät viettää joulun juopotellen ja niitä joille väkivalta kuuluu osana pitkiin juhlapyhiin.
On köyhiä ja yksinäisiä. Vaikka paljoa ei voi tehdä, voi edes jollekin yksinäiselle viedä edes joulutervehdyksen ja lahjoittaa rahaa erilaisiin keräyksiin.
Ja olla osaltaan se joka huolehtii, että omilla lapsilla on turvallinen ja ilonen joulu.

Ensimmäinen joulu  5 kuukautta

Tässä olen 4-vuotias

olisinko 6-vuotias

olisinko 7-vuotias

hengitetään

Aika on kulunut ja katsoessani taaksepäin olen miettinyt, että millä varageneraattorilla olen mennyt eteenpäin viimeiset 5 viikkoa.
muutto ja sen aiheuttama stressi ja väsymys meinasi ajaa minut kuilun partaalle. Mutta, kyllä tästä noustaan.
Viime viikkojen ajan oloni on ollut koko ajan sekä fyysisesti, että henkisesti äärettömän huono, ajattelin oikeasti, että tästä en enää selviä. Olo oli niin helvetillinen koko ajan.
Nukkuminen ja aika tuntui onneksi auttavan. Nyt on palattu ihan normaaliahdistuksen tasolle. Parhaimmillaan olen nukkunut 19 tuntia, melkein putkeen.
Pari valopilkkua kuitenkin on ollut, joiden avulla jaksaa.

Yksi valopilkuista on minun ihana ja rakas Kumma-tyttöni. 3 vuotta ja pari kuukautta, olin nimittäin tässä välissä yhden viikonlopun häntä hoitamassa. Vanhemmet kun olivat mökillä puusavotassa. Viikonloppu oli äärettömän raskas, mutta niin ihana. Kumma kun on niin kotona minun seurassa, että uskaltaa olla totaalisen oma itsensä, niin hyvässä kuin pahassa. Ja vaikka ensimmäisen kerran oli näin pitkään erossa isistä ja äidistä, ei ikäväkään päässyt yllättämään. Antoihan tämä Kumma-täti mansikka- jätskiä aamupalaksi.
Vaikka tämä pikku kissana itseään pitävä Kumma-tyttö heräilee ajoissa, ei se haittaa, sillä on ihana herätä siihen, että oven takana maukuu pikku-kissa. Sitten nostetaan pikku-kissa hetkeksi äidin ja isin sänkyyn ja köllitään siinä yhdessä, kunnes on pakko päästä katsomaan Vili-apina dvd:tä.
Toki kun kotona on joku muu kuin äiti ja isi pitää kokeilla, joska saisi hoitajaa höynäytettyä. Nukkumaan mennessä, kun oli iltasadut luettu ja siirryttiin olkkarin sohvalta omaan sänkyyn, totesi Kumma hyvin rauhallisella ja päättäväisellä äänellä : " Minä nukun tässä soffalla" ja alkoi järjestellä tyynyjä.
Uskoi kuitenkin heti, kun sanoin, että oma sänky kutsuu.

Äidille kertoi heidän kotiin palattuaan, että kivaa oli, mutta ei se Kumma-täti kyllä osaa ollenkaan laulaa :)

Toinen asia josta olen mielissäni on hoitava psykologini. Todella mukava nainen, joka on samalla aaltopituudella kanssani. Ymmärtää, antaa palautetta ja tarjoaa ratkaisuja. Ja nauraa kanssani. Hän on tutustuttanut minua HOT:iin eli Hyväksymis-ja omistautumisterapiaan. käytämme paljon myös mindfulness-tekniikka ja tässä ja nyt-harjoitteita. Eli tämä kaikki pohjautuu paljon meditoimiseen, mielikuvaharjoituksiin ja buddhalaisuuteen. Itämaiseen viisauteen. Lue tästä lisää.

Ensi viikko menee kuntoutuksessa. Odotan innolla, tykkäsin siitä.

Tässä vielä potretti Allusta ja Lippestä

Muutto

No niin, näin siinä sitten kävi. Tuosta noin vain menin ja ostin asunnon. Löysin, vaikka en oikein etsinyt, mutta se vain käveli vastaan.Pankkikin oli suopea minua pientä kohtaan. Ihanaa päästä ihanaan omaan kotiin, jotenkin sitä ei vain ymmärrä. Kaksi viikkoa on ollut huono-olo koko ajan, on stressannut ja ollut niin kovin levoton olo. Vasta eilen, kun sain kauppakirjan allekirjoitetuksi ja avaimet käteeni olo hiukan helpottui. Ja ei kun muuttamaan.
Tänään vietiin kaksi autolastillista tavaraa.
Maanantaina tulee muuttoauto ja kaksi muuttomiestä ja vie loput.
Onhan se asunto ihana. Pieni, minulle sopiva. Valkoinen kaunis pieni keittiö, kaakeloitu iso kylpyhuone, siisti parkettilattia ja iso vaatehuone.
Alue on hyvin rauhallinen ja ikkunasta näkyy luonto.
Mutta on tämä muuttaminen stressaavaa. Se pakkaaminen on kaikista kamalinta. Tuntuu, että pakkaa ja pakkaa ja silti sitä tavaraa riittää.
Ja kun kaikki on pakattu, on ihmeellistä pientä sälää kuitenkin kaikkialla. Sängyn alta löytyi sukka-aarre. Muutakin kadonnutta tavaraa ilmaantui.
Moni ihminen hyötyy minun muutostani, Siirtolapuutarha yhdistys sai suuren kassillisen arpajaisvoittoja eli hyvää tavaraa, jota en itse tarvitse. Takkutukka sai kasan pyyhkeitä ja muita hienoja kylppäri tavaroita, jotka eivät enää sovi väreihin :)
Sekä hienon vihreän työtuolin ja kaikkea muuta mahdollista ja mahdotonta tavaraa.
Takkutukan naapuri sai kassillisen kuivaruokaa ja Saarenmies sai takaisin hienon tietokoneensa, jonka hän ystävällisesti antoi minulle hoitoon vuosi sitten.
Paikallinen Kontti saa suuren määrän tavaraa, mukaan lukien keittiönpöydän tuoleineen.

Naapurinikin on intoutunut lauleskelemaan ja hohottelemaan oikein urakalla, joten siinäkin mielessä muutto tapahtuu sopivasti.  Nykyiseen talooni on muuttanut, joku toinenkin musiikin ystävä ja onhan tähän samaiseen taloon tulossa putkiremonttikin, joten aika on aika täydellinen.

Mutta äärettömän stressavaa ja olen monesti ollut varma, että ei tästä mitään tule, mutta hetki kerrallaan ja hengitellään hiljalleen.
Kohta voin nukkua uudessa kodissa.

Kuntoutusta

Olin siis kuntoutuksessa, koko viikon.
En kadu sinne menemistäni, se oli oikein mukava viikko. Osallistujia oli kahdeksan kappaletta. Kurssikeskus oli vanha sairaalaosasto, joka oli yritetty muuttaa mahdollisimman kotoisaksi. Iloinen yllätys oli omat huoneet. Ja jokaisessa huoneessa oli toki oma kylpyhuone. Huoneeni ikkunasta näkyi kaunista pelto ja metsämaisemaa.
Pakko kuitenkin myöntää, että kurssille meno jännitti, aika todella paljon.
Vastaanotto oli kuitenkin lämmin ja rauhallinen, sain avaimet omaan huoneeseen ja aikaa kotiutua rauhassa.
Kurssi kesti maanantaista lauantaihin. Joka päivä oli järjestettyä ohjelmaa klo 8-16 ja iltaisin vapaaehtoista iltaohjelmaa.
Päivät sisälsivät luentoja, liikuntaa ja yksilökeskuluita sairaanhoitajan, psykologin ja psykiatrin kanssa.
Liikunnassa käytiin läpi kaikkea mahdollista. Keppijumppaa, joogaa, sauvakävelyä, rentoutusta, allasjumppaa, kuntosalinkin laitteet tuli tutuiksi ja tasapainoakin tuli testattua.
Päiviä rytmitti koko aikainen ruokailu. Aamupala, lounas, päiväkahvi, päivällinen ja iltapala. Ja kaiken lisäksi vielä vähän kahvia ja sitten vielä pikkaisen lisää kahvia.
Iltaohjelmaa oli aina saunasta ja allajumpasta, ulkoiluun ja erilaisiin peleihin. Ja pitihän minun pitää yhtenä iltana oma laula-ja leikkipiiri, sillä kukaan ei laula pieniä pikakaloja yhtä nopeasti kuin minä.
Lisäksi otin omakustanteisena kasvohoidon ja jalkahoidon.

Tietenkin kurssialueelta oli vapaa poispääsy ja kerran oli pakko pistäytyä lähikaupassa tankkaamassa karkkivarastojaan.
Mutta koska päivät olivat hyvin tapahtumatäyteiset, vetäydyin joka ilta omaan huoneeseen heti iltapalan jälkeen, kun väsymys painoi tassua niin kovasti. Joka ilta oli silmät kiinni ja peitto korvilla viimeistään yhdeksän aikaa.

Luovatoiminta oli mieleistä, piirtäminen on aina hauskaa. Ryhmäkeskustelut olivat hyvä juttu. Pari täysin turhauttavaa luentoakin oli ohjelmaan ahdettu. ( työelämänjoustot ja ravitsemus) Ravitsemus lähinnä siksi, että luento koostui  rasvan ja suolan haukkumisesta. Se ei ollut kamalan innostavaa tai tehokasta.

Jokaiselle osallistujalle tehtiin oma välitehtävä ja tavoite. Minun pieni tavoitteeni on, että söisin säännöllisesti ja vaikka tekisin ruokaa. Ihan sellaista oikeasti terveellistäkin.

Viikko kurssin loppumisesta kolahti postiluukusta minusta tehty lausunto ja yhteenveto. Siinä oli Sairaanhoitajan-, psykologin-,psykiatrin- ja fysioterapeutin lausunnot. Mitään uutta ja maailmaa mullistavaa ei tullut esille, mutta on hyvä saada eri ihmisten lausuntoja minusta ja huomata, että osa oli osunut oikeaan ja osannut kalastella minusta esiin oikeita asioita.

Edessä on vielä marraskuussa ja tammikuussa viikon jaksot.
Suosittelen siis tutustukaa kelan tarjoamaan kuntoutuskurssitarjontaan, tai omalla paikkakunnalla järjestettävään kuntoutustoimintaan. Sieltä saattaa löytyä helmiä.

Päivitystä

Aika on vain vierinyt eteenpäin ja mitään tekstintapaistakaan en ole saanut aikaan.
Nyt on syyskuu, syksy, mutta vielä kuitenkin kesäinen tunnelma. Onneksi.
Siskoni vietti viikon mökillä kanssani, seurana oli tietenkin myös melkein kolme vuotias kummatyttöni.Suurin muisto taisi tytölle jäädä, kun kävimme huoltamassa autoni. Tytön mielestä sinne oli muuttanut asumaan hiiri-perhe ja se piti poistaa konepellin alta. Viikon vierittyä minun mökillä siirryimme siskoni mökille. Ajo matkaan vierähti melkein viisi tuntia, mutta pienin meistä jaksoi matkan äärettömän hienosti.
Ensi viikolla luvassa psykologin tapaaminen ja haukkujen alku kodissa vierailu, eli käydään Allun ja Lippen kasvattajaa moikkaamassa.
Keskiviikko aamusta aina perjantai iltaan on minun oma hemmotteluloma.
Sitten koittaakin viikon sairaalajakso Ei, ei minua sentään vielä suljetulle osastolle passiteta. Se on kelan kustantama henkisesti uupuneiden kurssi. Kurssi kestää noin puoli vuotta ja se sisältää kolme viikon intenssiivijaksoa sairaalassa.
Kerrankin odotan jotain mielenkiinnolla ja toiveikkaana. Kurssilla on kymmenen osallistujaa. Siellä käydään jokaisen vointi läpi ja tehdään kuntoutussuunnitelma. Sain kurssin ohjelman ja ainakin varustelistoista päätellen saattaa tulla ihan mielenkiintoinen viikko. Mukaan pitää ottaa sisäliikuntavehkeet, ulkoliikuntavehkeet ja uimapuku allasjumppaa varten.
Kurssilla työskentelee moniammatillinen kuntoutustyö-ryhmä,johon kuuluvat
lääkäri,
psykologi,
sosiaalityöntekijä,
fysioterapeutti,
sairaanhoitajia,
sosionomi, ravintoneuvoja.

Kurssin alkuvaiheessa selvitetään kuntoutujan toiminta-kykyä, terveydentilaa ja elämäntilannetta sekä kuntoutustavoitteita. . Kurssiohjelma rakentuu tiiviiseen, prosessimaiseen työskentelyyn, jossa hyödyn-
netään verkostotukea.

Kuulostaa siis todella hyvältä. Etenkin sen takia, etten ole kamalan tyytyväinen saamaani tämänhetkiseen "hoitoon".
Tiedän minun pitäisi olla tyytyväinen olenhan päässyt julkiselle sektorille hoitoon ja kaikki on minulle ilmaista.
Tämän hetkinen minua hoitava psykologi tuntuu äärettömän mukavalta ( vasta neljäs työntekijä vuoden sisällä), mutta hoitavan lääkärin kanssa en tunnu olevan ollenkaan samalla aaltopituudella ja hänhän on se joka viime kädessä kirjoittaa minulle sairaslomaa.
Hänen päämääränsä tuntuu olevan saada minut töihin hinnalla millä hyvänsä ja suurimman osan ongelmista hän tuntuu pistävän minun saamattomuuden piikkiin.
Takkutukka yritti selitellä ja lohdutella, että ehkä se on vain hänen tapa ilmaista asiat ja minun tapa ymmärtää on ihan toisenlainen.
Totta kyllä, mutta onko mitään järkeä, että kun on ollut palaveri hoitavan lääkärin kanssa lähden kotiin itkien ja haluaisin vaan kadota.

Eli siis odotan. Että sanoisiko joku jotain uutta. Jos ei sano, niin ei sitten. Sitten katsellaan taas uudestaan.

Tässä siis vähän päivitystä tähän hetkeen. Tämä kurssille hyväksyntä tuli kelan puolelta vasta perjantaina ja kurssi alkaa ihan pian, joten en ole siitä paljoa hehkutellut.
Kelan vika ei ole, että päätös tuli näin myöhään, vaan jonkun muun tahon.
Keväällä juttelin asiasta psykologini ja sosiaalityöntekijän kanssa, ilmoitin kiinnostukseni kurssia kohtaan. Se juttu jäi siihen. Heinäkuussa postilaatikosta kuitenkin tupsahti lääkärin tekemä lausunto, jossa hän suositteli minua kurssille.
Mielenkiintoista mietin.
Siitä parin viikon kuluttua tuli Kelasta kirje, jossa kerrottiin, että tällainen lääkärilausunto on saapunut ja kurssille pitäisi hakeakin. Mukana oli hakukaavakkeet, esitäytettyinä ja vielä palautuskuori.

minä kun en ollut tajunnut, että koko hakemisprosessi jäikin minun suoritettavakseni lyhyen keskustelun jälkeen, jossa ei suinkaan sovittu, että kurssille haen. No onneksi Kela toimi ja kurssille pääsin.

Nyt vain odotetaan.

Kaikki mitä tein, tein vain sinua varten

Olen jatkuvassa ajatuksenvirrassa ja pohdinnassa. Pohdin itseäni ja mieltäni. Koen itseni huiputtajaksi, kun en osaa olla sellainen kuin masentuneen pitäisi oppikirjojen mukaan olla, tai suurimman osan lääkäreistä mielestä. Yritän jatkuvasti löytää mielelleni selitystä, vastata kysymykseen miksi?
Pohdin sitä, miten osaan ilmaista mieleni niin, että lääkäritkin ja kanssaihmiset sen ymmärtävät. Yritän selittää, että en ole huijari ja laiska, vaikka en ole töissä.
Teenhän koko ajan jotain, olen toimelias ja aikaansaapa, energinen.

Enkä ole, näytän vain siltä. Kaikki mitä teen, teen vain sen takia, etten makaisi ja ahdistuisi, että saisin mielekkäästi kulutettua sen ajan kun olen hereillä. Odottaen, että tulisi ilta ja taas saisi nukkua.  haluaisin vain olla, tai olla olematta. En kuitenkaan voi.
Koen, että minun pitää, vaikka ei huvita. Minun pitää saada asioita aikaiseksi, minun pitää olla hyvä, minun pitää korvata tämä yhteiskunnanvaroilla oleilu jotenkin.
En voi laiskistua ja pulskistua.

Sitten teen ja sitten väsyn, sitten on taas huono olo, kun on itkuväsynyt, eikä jaksa. Koska pitää jaksaa, pitää tehdä. Jos vain nukkuu ja on, tulee olo tunkkaiseksi, hieman syylliseksi.
Aika paljon syylliseksi.
En oikeasti haluaisi, ei oikeasti huvittaisi pätkääkään, mutta tekemisellä ansaitaan edes jonkinlaisia tähtiä vihkoon.
Haluaisin vaipua unen maailmaan, tai edes lopettaa selittelemästä itseäni.

Mutta en voi. Koska minut pitää selittää, jokaisessa uudessa B-lausunnossa. Selittää miksi.
ja syyllisenä tunnen, että onko kaikki vain keksittyä, minun laiskuuttani.
Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni ja mennä.
Olla niinkuin kunnon ihmiset.
Miksi en tekisi asioita yhteiskunnan hyväksi, teenhän niitä muutenkin. Kun on pakko.

kuvia

Nyt viimeinkin kuvia

siirtolapuutarhamökki

Minulla siis on siirtolapuutarhamökki. Siirtolapuutarha tahi ryhmäpuutarha on yleensä kaupunginomistama alue, josta on vuokrattu palstoja kaupunkilaisella, palstan koko on yleensä 2-3 aaria ja se sisältää pienen puutarhamökin, joka on yleensä kooltaan 5-15m2.
Ensimmäiset siirtolapuutarhat esiteltiin saksassa 1800-luvulla, niitä tehtiin työläistön moraalin ja fyysisen kunnon nostattamista varten. Täältä tarkempaa informaatiota.
Mökkikylä, jossa asun on perustettu 1940-luvulla. Rakennukset ovat siis siltä ajalta peräisin, osaa on tietysti remontoitu ajan kuluessa ja osa rakennettu kokonaan uusiksi.
Minun tontti on yksi puutarha-alueen pienimmistä ja kaiken lisäksi se on kumpuileva ja hiukan kolmion muotoinen ja pihalla kasvaa valtavan jättimäinen koivu  Rakastan silti tonttiani.
Tontille tulee järvivesi ja siinä kohdassa onkin pieni pesupaikka. Juomavesi haetaan kaivolta.
Täältä löytyy yhteisvessat, jotka ovat muuten erittäin siistit ja toimivat järvivedellä. Yhteissaunat löytyvät myöskin, niistä kerkesinkin huudella tuossa edellisessä postauksessa.
Myöskin on olemassa kerhotila, yhteisiä tilaisuuksia varten.

Vuokra on äärettömän pieni taitaa olla noin 40-50e vuodessa, riippuen tontin koosta. Hoitomaksu on 80 euroa vuodessa ja kiinteistövero oli minun mökistäni 35e.
Lisäksi täällä on talkoo velvoite. Sen voi hoitaa kolmella tavalla tekemällä 8 tuntia talkootöitä, maksamalla 60e rahana, tai lämmittämällä saunan ( siihen menee kokonainen päivä).
Että noin kokonaisuudessa ei mökki paljon rahaa vie. Lisäksi minulla on vakuutus ja sähkölasku, mutta ne ovat muutaman kympin vuodessa.

Täällä itäisessä-suomessa mökkien hinnat ovat kallistuneen, kuten muuallakin. Täältä myytiin juuri yksi mökki 25000eurolla. Helsingissä vastaavista saa pulittaa n. 100000euroa.

Tietysti täällä on säännöt, samanlaiset kuin missä muualla tahansa. Ei saa meluta yöllä ja räyhätä ym. Hiekkatie oman mökin kohdalta on pidettävä siistinä ja pensasaidan maksimikorkeus on 180cm. Minun orapihlaja-aita on kyllä siinä ja siinä.

Tämä on ihana yhteisö. täällä saa olla niin kuin haluaa, jos ei halua osallistua yhteisiin tilaisuuksiin, ei kukaan pakota. Jos ei halua kovin puhua kenellekkään ei tarvitse. Moikata voi aina. Yleikäytäntö on, että toisen tontille voi poiketa, jos portti on auki. Minulla se on koirien takia aina kiinni.
Keski-ikä täällä on aika korkea ja luulen, että naisvoittoista on. Mutta nuoriakin on tullut mukaan kuvipoihin ja kaikki on otettu hyvin vastaan.
Minusta täällä on aivan ihana ilmapiiri. Minä moikkaan aina kaikkia, jotka tulevat alueella vastaan, tuntisn heitä tahi en.
Täällä kaikki ovat iloisia ja kulkevat ties minkänäköisissä kesä- ja puutarhavaatteissa. Täällä olevat haluavat olla täällä.
Täällä voi aina kysäistä naapurilta apua, mutta saa olla ihan omissa oloissaankin.Täällä on myös turvallista, eipä tänne tietääkseni ole koskaan mitään hiippareita eksynyt.
Minulla on kamiina lämmitystä varten ja löytyy myös mökistä sähköt. Muita hienouksia ei ole.

Tämä puutarha on 5,5 kilometrin päässä kaupungista ja tänne pääsee bussilla, pyörällä tai autolla.
Juhannuksena on kokonsytyttämistä ja pientä juhannusjuhlaa.

Minulle tämä pieni puutarha on henki ja elämä. Minun oma pieni maailmani.
Kuvia tulee jahka saan ne siirrettyä koneelle puhelimestani.

Mökki

Aika on vierinyt vauhdilla eteenpäin. Autokoulu oli jotenkin niin rankka ja kerkesin olla viikon Helsingissäkin, ottamassa uusia tatuointeja. Matkan päätarkoitus oli sirotella isäni tuhka, kesämökille, jonne hän oli sen toivonut päätyvän.
Nyt hän on puiden seassa, ruohona, kukkana ja ilmassa liitelemässä lintujen kanssa. Niinkuin hän halusi ja mielestäni ainoan oikean tavan lailla.

Sitten kävi niin, että sain sen ajokortin, neljäs ajokoe meni läpi. Mutta hilkulla. Samana päivänä kun sain kortin, muutin mökille koirien kera ja aloitin ajoharjoittelun omalla autollani. Kyllä jännittää edelleenkin tuo ajaminen aivan kamalasti, sydän hakkaa ja jalat kramppaa, mutta olen päättänyt oppia ja totutella.
Eniten ahdistaa ne, jotka roikkuvat aivan takapuskurissa kiinni. Toki heitä harmittaa, kun minä köröttelen hiljaa, enkä pääse valoista liikkeelle sekunnissa. Mutta ehkä heidänkin on hyvä oppia kärsivällisyyttä. ;)
Eilen autoilla ajoin tähän mennessä pisimmän matkan yksin ja moottoritietä. Olin Allun kanssa arkitottelevaisuuskurssilla. Okei, nopeusrajoitus oli 120, mutta kun ei uskaltanut. Ajoin 110 km/h. Onneksi motarilla kiireisimmät pääsee ohi. Minua niin kovasti ärsyttää myös ne joille ei nopeusmerkit merkitse mitään.
Eilen kun tulin arkitottiksesta takaisin oli moottoritiellä menossa erilaisia silta- ja muita tietöitä, ensin tuli 100 merkki, sitten 60 ja viimeiseksi 50 merkki. Minä ajoin rajoitusten mukaan ja sain paljon vihaisia katseilta ohittavilta autoilta.
No sellaista se on.

Mökillä kun on on helpompi hengittää. Vaikka kuten olen jo aikaisemmin kertonut tämä on siirtolapuutarhamökki, mutta silti niin ihana. Täällä nukkuu hyvin. Parhaimmillaan, kun yöllä lämpötila laskee 13 asteeseen.
Koirat voi päästää ovesta suoraan pihalle ja jotenkin voi vain nauttia.
Sauna siitä on tullut minulle henki ja elämä. Uimassakin on käyty, mutta pulahdettu saunasta, 9 astetta kun on minulle vielä liian kylmää.
Täällä on iso yhteisauna, joka lämmitetään keskiviikkoisin ja lauantaisin ja pieni rantasauna, jonka jokainen kylpijä lämmittää itse. Yhteissauna maksaa euron/kerta ja rantasauna 2 euroa/tunti.
Ylellistä.
Yhteissaunassa on toki miehille ja naisille omat puolet. Yhteissauna on iso ja sitä lämmitetään koko päivä. Siellä on ihanaa. Voi jutella muiden naisten kanssa tai vaan olla omissa oloissaan. Suurin osa asukeista, kun on jo eläkeiässä tai lähellä sitä on heidän tarinoitaan niin mukava kuunnella. Kokemuksia ja puutarhajuttuja. Lapsiakin saunassa näkyy välillä.
Rantasaunassa olin eilen, ihan yksin omissa oloissani puoli yhdeksästä puoli kymmeneen illalla. Ei tarvinnut edes lämmittää, koska ennen minua oli ollut kylpijöitä, jotka olivat laittaneet vedetkin valmiiksi.
Oli niin ihanaa, saunoa ja sen jälkeen istua saunan pienellä terassilla ja kuunnella linnunlaulua ja katsella ja kuunnella järven liplatusta.

Täällä siis ollaan, mökillä. Toivottavasti uuden tietokoneen myötä saan aikaiseksi päivityksiä vähän useammin :)

Huulipunaa ja hammastenkiristystä

Jään usein pohtimaan merkityksettömiä pikkuasioita. Pohdin ja pyörittelen, teen niistä elämää suurempia asioita.

Olen pohtinut paljon ulkonäköäni viimeaikoina, enkä suinkaan linjalla :" mä olen siis niin läski", vaan arkipäivästä kuvaa, jonka ihmiset minusta saa.
Havahduin siihen taas, kun uusi psykologini sanoi, etten vaikuta masentuneelta.
Olen kai siitä aikaisemminkin puhunut, minulla on meikit ja tukka ja vaatteet melkein aina ojennuksessa. Usein vaatteetkin sopivat toisiinsa, kuten myös laukku ja kengät.
Se ei täytä ihmisten mielikuvaa masentuneesta. Masentunuthan on sellainen, jota ulkonäkö ei enää kiinnosta, jotenkin likainen, kumara ja haiseva.
Noin niinkuin liioitellusti sanottuna.
Minä rakastan vaatteita, kenkiä ja laukkuja. Rakastan shoppailua. Merkit eivät ole minulle merkinneet koskaan mitään, on aivan sama maksanko vaatteestani 2 euroa kirppiksellä vai 30 euroa kaupassa, jos vain pidän siitä.

Olen myös huono seuraamaan muotia, käytän vaatteita joista minä pidän. No tietysti, joskus ne ovat ehkä outoja.....mutta silti.
Rakastan kynsilakkoja ja kynsikoristeita, rakastan hiusvärejä ja yleensäkin hiuksilla leikkimistä. leikkaan ja värjään hiukseni itse. Kynnetkin laitan itse. Ostin juuri uv-kynsistudion, jolla saa itse laitettua geelikynnet.
Rakastan myös kaikkia ihania voiteita. En niinkään usko ryppyvoiteiden tehoon, vaan pidän enemmän hyvästä mielestä, jonka ne antavat.
Minulle meikkaaminen ja hiustenlaitto on jotain, joka tuo äärettömän hyvän mielen, se ei ole lainkaan pakollista. Tykkään pukeutua ja laittautua. Toisille urheilu on se juttu, minulle se on itseni puleeraaminen.
Voin oikein hyvin liikkua ihmisten ilmoilla ilman meikkiäkin, ei se ole vaikeaa. Mutta minusta on mukavampi olla laitetun oloinen.

Pieni, kaksi-vuotias Kummatyttönikin tietää, että pidän kynsilakoista. Aina kun me tapaamme, käy hän ensimmäiseksi läpi kosmetiikkani. Sitten lakataan kynnet, ja meikataan. No hän meikkaa purkkien ollessa kiinni, mutta kuitenkin. On huulipunaa ja ripsentaivutinta ja Kumma tietää minne mitäkin laitetaan. Käyttää Kumman äitikin meikkejä ja laittaa hiuksia, mutta tädillä on selvästi enemmän kaikkea jännää, kuten tatuointeja ja niitä kynsijuttuja
Vanhemmankin siskoni tytär tiesi pienenä, että Täti on se jolla on niitä kaikkea tyttö-juttuja.
Nykyisin hän osaa jo itse lakata kyntensä ja värjätä hiuksensa.

Puleeraus, se vaan on minun juttu. Se pitää minut hengissä ja tuo paistetta päivään, se tuo hyvän olon ja mielen.

Mutta kyllä niitä hampaitakin kiristelee, ihan kirjaimellisestikin, mutta....
Se on tuo autokoulu, kaksi ajokoetta takana ja hylky tuli molemmista. Harmittaa niin vietävästi. Tietysti se merkkaa aina lisä rahan menoa, mutta se ei ole nyt suurin stressinaiheuttaja.
Jännitän niin kauheasti ja kun jännitän, kaikki sumenee ja unohtuu.Sitten kun vieressä istuu tuntematon yrmeä keski-ikäinen mies kansio sylissään, tuntuu peli menetetyltä heti alkumetreillä. Ensimmäisellä kerralla tein virheen, josta olin samaa mieltä tutkinnonvastaanottajan eli tutvon kanssa. Käännyin vasemmalle suoraan menevien kaistalta.
Toisella kerralla tein tutvon mielestä virheen, josta olen eri mieltä. Mutta ikävä kyllä se on hänen sanansa joka ratkaisee.
Olin t-risteyksessä kääntymässä vasemmalle, näkyvyys oli huono. Vauhtini oli erittäin matala. Olin juuri lähdössä kääntymään, kun huomasin, että tuleekin auto, enkä voi kääntyä. Jarrutin, hermoheikko tutvo jarrutti myös. Se on sitten hylky samantien. Vaaratilannetta ei ollut, se toinen auto ei edes jarruttanut tai hidastanut vauhtia.
Mutta osaan kuulemma peruuttaa tosi hyvin.

Se on niin häpeällistä ja noloa. Tai ainakin minun mielestäni se on äärettömän noloa. Tuntuu, että kaikki pettyvät minuun. Opettaja ja tutvo huokaisee ja toivoo, että jospa ensi kerralla. Pettymystä, häpeää ja kiukkua.
Mietin tulevaa koitosta joka ilta, sitä hetkeä, kun mennään katsastuskonttorin pihalle, se mies tulee autoon ja sitten lähdetään.
Hiphoo, jos tästä selviän.

Se on muuten niin tuo ajotutkintojuttu, että koko suomessa tutkinnon vastaanotot hoitaa Ajovarma oy, koska se on voittanut tarjouskilpailun, jokaisessa suomen läänissä. Tämä firma taas on A-katsastus oy:n tytäryhtiö. Tutkintoja otetaan vastaan noin sadalla paikkakunnalla, paikoissa, jotka on vuokrattu emoyhtiöltä. Eli siis yksi ja sama firma pyörittää suomessa ajokokeenvastaanottoa.
Sama kun suomessa olisi yksi autokoulu, se voisi olla millainen vain ja maksaa mitä vain, koska kaikkien pitäisi mennä sinne kuitenkin.
Maksaa muuten 55 euroa, että se tutkinnonvastaanottaja tulee autoon 30 minuutiksi ja tietysti autokoulu veloittaa auton käytöstä.
Tutkinnon vastaanottajat ovat muuten koulutukseltaan ajo-opettajia. Eli siis vanhankansan ja minun käyttämä sana inssiajo on harhaanjohtava käsite.

Päivän piristykseksi silti Allu-vauva ja Lippe- mamma. Allu on jo Lippeä kyllä aika paljon isompi, mutta henkisesti hän on hyvin pieni.

Aika ajoin mustaa

Koko kevät on ollut jollain tavalla kovin kiireistä ja väsyttävää. Ei, niinkuin moni luulisi, kalenteri on suhteellisen tyhjä, korkeintaan pari pientä menoa viikon aikana.
Ehkä enemmänkin on väsyttänyt työ jota joutuu tekemään korvien välissä. Miettimään ja pohtimaan.

Isän kuolema toki vieläkin täyttää mieltä, enemmän ja vähemmän, aina erilailla. Päätä täyttää myöskin byrokratia, joka asiaan kuuluu.
on ollut perunkirjoitusta, paperien allekirjoitusta, käräjäoikeudelta pitää saada yhdet paperit, sitten lakimieheltä, sitten kaikilta perinnön saajilta. Sitten Isän asunto pitää laittaa myyntiin ja taas allekirjoitetaan papereita ja hankitaan todistajia.
Sitten taas odotellaan. Odotellaan vielä vähän ja vielä vähän.
Autoni kesärenkaatkin ovat kateissa. Isäni jäljiltä jossain. Pitäisi tehdä autoreissu eteläiseen suomeen. Hakea tavaroita ja etsiä renkaita.

Autokoulussa on mennyt aikaa, ajotunteja tuli lisää, koska ajokoe ei todellakaan onnistunut viikko sitten. ( Kirjallinen koe meni onneksi ensimmäisellä läpi)
Käännyin väärältä kaistalta vasemmalle. Sellaista sattuu, näköjään niillekin joilla on jo kortti. Samassa risteyksessä meni edelläni auto, joka teki täysin saman virheen kuin minä, mutta kukaan ei ottanut häneltä korttia pois.

Olen juossut lääkäreiden ja psykologien luona, pikkukaupungin omassa psykiatrian keskuksessa.
Minulle on tehty kokeita ja arvioita.
Musteläiskätestistä alkaen.
Tulokset olivat aika ennelta arvattavia. Olen fiksu, suoriudun pienistä päässälaskutehtävistä, sanaselityksistä ja havannointitehtävistä hyvin. Minulle  on hyvät sosiaaliset taidot, osaan puhua.
Mutta minulla on ( testienkin mukaan) vaikea masennus ja ahdistus. En luota ihmisiin ja olen epävarma.
Tuon kaiken olisin osannut kertoa itsekin.
Onhan nyt mustaa valkoisella.
Testit sitä paitsi osoittivat, että syvempään tutkimukseen ei ole tarvetta, koska olenhan minä ihan fiksu ja osaan luetella sanotun numerojonon takaperin. ( Osaan myös kirjoittaa molemmilla käsillä yhtäaikaa)

No, eikun uusi psykologi kuvioihin.Hän on nyt kuudes ihminen, jolle aloitan tarinan kertomisen alusta.Kerron miten ja miksi.
Ajattelin, että tulevaa varten kirjoitan valmiiksi paperin, jossa näkyy elämäni pääasiat, oireet ja mielentila. Ei sitten tarvitse puhua niin paljon.
mutta, kun tämä uusi psykologi totesi, että kun minä en oikein vaikuta masentuneelta.
En, en niin, En toisten ihmisten silmiin ja toisten ihmisten seurassa. Minulla, kun on ne hyvät sosiaaliset taidot.
Meikkaan ja pukeudun siististi. Tukkani on laitettu ja värjätty. En ole alkoholisti tai pilleristi, en käyttäydy arvaamattomasti, pystyn tarvittaessa hallitsemaan itseni täysin.
En siis vaikuta masentuneelta. Tai siis sellaiselta, kuin masentuneen kirjojen mukaan pitäisi vaikuttaa.

Tottakai minulla on sosiaalisia taitoja ja osaan puhua, olinhan kymmenen vuotta lastentarhassa töissä. Siellä on vähän pakko oppia tuollaiset asiat, jos meinaa pärjätä.
Minulla nyt on peruskäytöstavat hallussa, olen yleensä kohtelias.

Mutta kaikki tämä ei poista sitä faktaa, että minulle elämä on pakollista ja raskasta. Syystä, jota kukaan ei osaa sanoa.
Minä en nauti asioista, voin olla iloinen ja nauraa, mutta teen asiat koska ne pitää. Minulla ei ole intohimoa elämään. Asioihin.
Teen tiettyjä asioita, koska ne pitävät minua edes hiukan pinnalla. En pidä ihmisistä, muutamasta harvasta. Ihmiset ovat niin kovin väsyttäviä.
En jaksa.
Miksi en sitten vain lopeta elämääni?
Koska en halua luovuttaa. Olen aivan älyttömän itsepäinen. Toisaalta se olisi myös väärin, sillä se aiheuttaisi läheisilleni surua ja tuskaa, enkä minä sitä halua. Minä halua perheelleni hyvän elämän. Minä haluan, että siskoni ovat onnellisia ja saavat elää hyvän elämän, en halua heidän elämään surua ja itkua.
Joten minä puuskutan eteenpäin ihan kiusallani.

Mutta jotta asiat eivät olisi liian helppoja, minun pitää palata työelämään.Koska minä olen vielä niin nuori.
On kuulkaas jos millaisia kursseja ja työhön tutustumisia. Mutta kun siitäkään ei ole kyse, kyllä minä teen töitä, en siihen apua tarvitse.
Mutta minä teen niitä liikaa, liian tunnollisesti, teen kaikkien muidenkin työt ja ylityöt ja sitten menen kotiin itsemään ja nukkumaan ja seuraavana aamuna sama ruljanssi alusta.
Minulta kysyttiin, että mitä minä sitten haluan tehdä?
No enpä oikeastaan mitään. Teen kyllä mitä sanotaan, mutta en minä siitä minkäänlaista tyydytystä saa.

Ehkä saisin tyydytykseni, jos saisin muuttaa majakkasaarelle, majakan vartijaksi. katsella päivät pitkät merta ja kuunnella lokkeja. Seurata luontoa, Elää luonnon keskellä, ilman yrittämistä ja vaatimuksia.

Psykologi ehdotti, että jos vaikka lähtisin Afrikkaan hoitamaan lapsia. Hyvä idea, kurjuuden näkeminen varmaan nostaisi mielialaani ja tulisin entistä iloisempana ja eheämpänä ihmisenä takaisin kotiin.
Psykologi myös arvioi, että täällä pohjoisempana lastenhoito saattaa olla erilaista, kuin siellä hektisessä etelässä. Uskalsin väittää vastaan.
Lapset kun ovat lapsia aina, paikasta riippumatta, vanhemmista puhumattakaan.

Loppuun vähän hassumpia ja pienenpiä huolia, mutta pohdituttavia kuitenkin. Kävin alkuvuodesta leikkauttamassa silmäni, en siis enää tarvitse laseja, joita olen käyttänyt koko ikäni.
Siinä saa muuten opetella paljon uutta.Meikkaamisesta lähtien. Aurinkolasit pitää aina olla mukana ja jos sataa tai tuulee, ei mikää olekaan estämässä sen kaiken lentämistä silmiin.Asiat näkee eritavalla ja valo taittuu eri tavalla.
Sekin mietityttää.

Kesä ja kärpäset ja paljastavat vaatteet. Siinä vasta mietittävää, kroppa kun ei ole bikinikunnossa ja minä en asialle jaksa tehdä yhtään mitään.

Mökillä teen kesällä pientä remonttia, suunnittelen jo täyttä häkää ja mietin, että miten tuo touhu onnistuu. Mutta sitä on sentään mukava pohtia.

Tuliko kukaan tästä kirjoituksesta viisaammaksi, edes minä?
Ei varmaan, mutta sainhan jotain aikaiseksi.
ja voin hetken miettiä, aurinkoa, kesää, tuoksuja, saunaa ja uimista.

Ettei tämä menisi ihan voivotteluksi, laitan kuvat parista elämäni ilosta.
Allu-vauva ja Kumma-tyttö :)

Autoilua

kuten melkein kaikki 18 vuotiaat, minäkin kävin silloin kauan sitten autokoulun. Kirjalliset kokeet menivät heti läpi, mutta inssiajon suoritin kolme kertaa. Kertaus on opintojen äiti. Ensimmäisen vaiheen jälkeen on kolme vuotta aikaa suorittaa kakkosvaihe, jos sitä ei suorita, kortti vanhenee. Se ei ole hyvä juttu, jos poliisi pysäyttää ja katsoo sitä läpyskää.
No minä en kakkosvaihetta koskaan käynyt, kahdesta syystä. Se maksaa ja tarkoituksena on, että on ajanut sitä autoa, että osaa sitten näyttää taitojaan siinä kakkosvaiheessa. Minulta puuttui molemmat.
Kortti meni vanhaksi vuonna 2000.

Kuitenkaan en ole autoa koskaan tarvinnut, olen aina asunut niin, että kaupat ja työpaikka ovat hyvien kulkuyhteyksien varrella. Sitäpaitsi helsingin keskustassa ei autoa tarvitse.

Sitten muutin tänne pikkukaupunkiin, vaikka asun keskustassa ja pystyn erittäin hyvin hyödyntämään sen palveluja on iso osa kaupoista keskustan ulkopuolella. Ne isommat kaupat, varsinkin se ensi kesänä aukeava Ikano-kauppakeskus, jossa sijaitsee myös Ikea (Jee!)
Täällä bussikuskit ovat ystävällisiä, mutta yhteydet ovat huonoja ja matkustaminen kallista.

Isälläni oli auto, kaunis ja pieni, vähän ajettu ja hyvin pidetty. Minut saatiin ympäripuhuttua ja lunastin sen itselleni. Auton siis omistin, ajokorttia en.
Seuraava askel oli siis autokoulu.
Saadakseen vanhentuneen kortin takaisin voimaan riittää, että käy inssiajon ja kirjalliset kokeet. Kirjallinen koe oli aika helppo, mutta koska olen viimeksi istunut auton ratin takana 14 vuotta sitten, päätin ottaa muutaman ajotunnin.
Ajotunnit eivät muuten ole mitään halpoa, 25minuttia maksaa 35 euroa. Mutta ymmärränhän minä, kyllä minäkin tulisin kyytiini vain maksusta.

Ensimmäinen ajotunti. opettaja ajoi hiljaiselle tielle auton ja sanoi, että se on minun vuoro. Autokoulunopettajalla täytyy olla äärimmäisen hyvät hermot ja jonkinlainen viehtymys vaaraan.
Istahdin kuskin paikalle, opettaja näytti minulle tärkeimmät hallintalaitteet ja eikun menoksi. Pari kierrosta hiljaista katua ja sitten opettaja nilmoitti, että nyt keskustaan ja auto takaisin koululle.
Siis mitä??!!

Nyt takana on kahdeksan ajotuntia ja edessä vielä kuusi. Ollaan ajettu ympäri keskustaa, peruuteltu, halrjoiteltu mäkilähtöjä ja poikkeuskäännöksiä.
Pelkään ajaa autoa, aivan hirmuisen paljon. Mutta olen päättänyt, että minä opin ajamaan ja piste.
Tietysti auton ajo olisi helpompaa, jos kaikki kanssa ihmiset noudattaisivat liikennesääntöjä. Kuten minä.
Autolla ajaessa käytetään vilkkua, toisen takapuskurissa ei roikuta punaisia päin ei ajeta, toisille annetaan tilaa. Sama koskee jalankulkijoita ja pyöräilijöitä.

Luulen, että pelkoni johtuu myös siitä, että tiedän mitä vahinkoa autolla voi saada aikaan, kun kolari sattuu jälki ei ole kaunista. Tiedän myös, että liikenteessä liikkui juopuneita idiootteja ja vanhuksia, jotka eivät näe enää kunnolla. Kuka idiootti on keksinyt, että promillemittari saa värähtää pikkaisen ja silti saa ajaa autoa. Nollatoleranssi sen olla pitää.

Minulle tuottaa liikenteessä vaikeuksia pari asiaa, olen liian nopea, enkä aina ajattele. Kun en ajattele valmiiksi, hätäännyn ja hutiloin.Ennakointi ja kaiken huomaaminen on hankalaa, kun itse auton liikuttaminen jo vaatii niin paljon keskittymistä.
Autokoulunopettajani, yrittää rauhoitella ja muistuttaa ennakkoinnista, hän on kyllä siinä aika hyvä. Minulla vaan on niin kamala tunne, kun liikenteessä ajan hiukan hiljempaa kuin muut ja sitten tulee jonoa ja minut ohitetaan ja varmaan ne muut kuskit kiroavat minut alimpaan helvettiin. Haluaisin niin kovasti, että kaikki pitäisivät minusta.
Vaikka ymmärrän, eipä minulla oikeastaan ole mihinkään kiirettä. Jos takapenkillä synnyttäisi joku saattaisi olla hiukan kiire, mutta eipä muuten..
Mihis tässä olisi kiire, valmiissa maailmassa.

Varokaa siis, kun näette pienen punaisen auton, se saatan olla minä. Minulla saattaa olla takapenkillä kaksi koiraa, mutta he ovat turvavöissä.

Vilkutellaan kun tavataan!

koulu, helvetin esikartano.

Näen äärettömän usein unta, että palaan kouluun. Hyvin usein ala-asteelle, enkä voi ymmärtää miksi olen siellä. Olenhan aikuinen, kuten kaikki luokkatoverinikin.
Koulu oli minulle kamala paikka. Olin keskitason oppilas. Hiljainen ja kiltti. Käytös ja huolellisuus aina 10.

Mutta, mutta piina on piinaa. Ainoa asia mistä nautin koulussa oli kevät- ja joulujuhlat. Koska ne tarkoittivat lomaa ja loma koulusta poissa oloa.
Olen aina ollut myös aika arka ja ujo. Olin kotihoidossa, kunnes menin kouluun, ei silloin ollut mitään eskareita. Opin kuitenkin lukemaan jo ennen kouluun menoa.
Kouluun menoa kuitenkin helpotti se, että minulla oli jo kaksi isompaa siskoa entuudestaan samassa koulussa.
Koska asuimme kaukana koulusta, matkaa tehtiin koulubusseilla ja takseilla.

En vain pitänyt koulusta, en kuulunut joukkoon. Koulussa oli outoa ruokaa jota piti syödä, koulussa oli liikuntatunteja ja koulussa oli pelottavia opettajia ja kaiken huipuksi muita lapsia. Suurin osa lapsista asui koulun lähettyvillä ja viettivät vapaa-aikaakin keskenään. Minä en.
 Minä en vain ymmärtänyt. Kun en ymmärtänyt, en uskaltanut kysyäkään.

Pakko kertoa teille pari muistoa, jotka kertovat siitä kuinka lapsi voi asioita ymmärtää tai olla ymmärtämättä.

Ensimmäinen omituisuus olivat uskonnon tunnit. Meillä oli uskonnonkirja, jossa käsiteltiin jeesuksen tekoja yms. raamatun tarinoita. Koska lapsuuteni koti ei ollut millään tavalla uskonnollinen, enkä sitä kouluakaan käynyt, olin hyvin hämmentynyt. Opiskelin kiltisti sen mitä pitikin, mutta se suurempi ajatus tuon kaiken takana ei auennut. Että kuka jesse? oliko se taikuri? miksi se tapettiin? Miksi se haudattin luolaan? ja miksi se katosi sieltä? Ja miten tämä kaikki muka on mahdollista?
Muistatte varmaan sen laulua:" Lensi maahan enkeli, joutuisampi tuulta, suuren kiven vieritti hän syrjään haudan suulta."
Minä lauloin sen näin:" Lensi maahan enkeli, joutui sampi-tuulta, suuren kiven vieritti hän syrjään haudan suulta"
Ja sitten minä påienessä päässäni mietin mikä on sampi-tuuli. En kysäissyt keneltäkään, ajattelin, että se on joku uskonnollinen termi, jota en ymmärrä. Sellainen joku ihmistehn vastustusrintama.

Maantieto oli myös ylivoimaista, ehkä sen takia, että kukaan ei muistanut näyttää minulle karttapalloa, ja olisin ymmärtänyt kokonaisuuden. Eurooppa, englanti amerikka, ihan sama asia.

Sitten se käsityö. Ei ymmärtänyt, ei osannut. Kotona auttoi äiti. Viisi puikkoa ja lankakerä ja siitä olisi pitänyt saada aikaan lapaset, siinä yhtälössä oli ihan liikaa viisi puikkoa ja lankakerä. veistoakin piti kokeilla, sen hallitsi, mutta pelkäsin sitä opettajaa, joten se siitä.

Liikuntatunnit, piinaa jota en vieläkään ymmärrä. En osannut oikein mitään, olin kömpelö ja aina joukkueen huonoin. Ja sitten joku keksi pitää niitä vihonviimeisiä urheilupäiviä, tai lähettää oppilaat yksin kartan kanssa metsään  suunnistamaan tai järjestää hiihtokilpailut, johon kaikkien on osallistuttava. Luistellessa leikittiin, kuka pelkää mustaa miestä-leikkiä ( nykyään se leikki ei ole sen niminen, koska se on rasismia). Minä kaaduin justiinsa ja aina. Koska en osannut sitoa niitä helkkarin luistimia tarpeeksi kireälle.

Ja sitten äidinkieli. Piti opetella mikä on substantiivi, adjektiivi, verbi ja pronomini. Opettaja kirjoitti taululle lauseen ja sitten jokaisen piti vuorotellen sanoa mikä sana kohdalle osunut oli. Ei ollut sitten hajuakaan mikä on mitäkin, lopputuloksen voittekin arvata.
Sama oli matikassa, pelattiin kertotaulu-bingoa, kaikilla oli bingotaulu täynnä numeroita, opettaja sanoi kertolaskun ja tulos oli oikea bingonumero. palkintona oikeasta rivistä, taisi olla keksi. En saanut koskaan keksiä, kumma kyllä.

Olin oudon näköinen ja pidin outoja vaatteita ( jotka olivat kyllä omasta mielestäni tooooosi hienoja).
Viidennellä luokalla opettajani keksi, että nyt tehdään sellainen iso plakaatti, johon kirjoitetaan kaikkien nimi ja sitten, kun myöhästyy tai unohtaa läksyt tms, joutuu käydä laittamassa raksin omalle kohdalle. Sitten pari kertaa kuukaudessa käytiin raksit läpi koko luokan edessä. Aina sanottiin oppilaan nimi, hänen piti nousta seisomaan, sitten sain nuhteet raksien määrästä ja sitten sai istua.
Minulla ei koskaan ollut rakseja, mutta sitten kerran. Olin unohtanut jonkun vihon kotiin ja opettaja käski minun mennä laittamaan raksin omalle kohdalle. Olin asiasta hyvin tuohtunut, sillä eräs toinen tyttö, jolla oli myös kerran vihko kotona, ei raksia saanut. Nielin silti hiljaa kohtaloni.

Kerran pillahdin itkuun, kun opettaja yritti pakottaa minua syömään lautasen tyhjäksi. En syönyt.

Yläasteella oli helvettiä, ihan puhtaan kiusaamisen takia.
Lukio oli onneksi jo helpottavaa ja lähihoitajaksi opiskelu oli jopa mukavaa.

Nythän nuo koulujutut jo vähän huvittavat, mutta silloin ne olivat totisinta totta. Uskon, että nykyaikana opettajat ovat hiukan erilaisia ja suhtautuvat lapsiin hiukan lempeämmin. Opetustavatkin taitavat olla hiukan erilaisia.
Mutta minun kouluaika oli hyvin epämielyttävää, mutta aika aikaansa kutakin.

Pienen hirmuliskon tunnustuksia

Tähän aikaan vuodesta tuntuu, ettei tämä ikitalvi lopu ikinä.
Masennus voittaa, mutta pikkuhilojaa se kesä koittaa. Hoen itslleni jatkuvasti sitä mantraa. Olen jo Ostanut itselleni uudet sandaalit ja pari muuta kesävaatetta.

Olen silti huomannut, että minussa asuu pieni hirmulisko, enkä pidä siitä ollenkaan.
Näennäisesti kiltti Hirmis on oikeasti aivan kamala, enkä oikeastaan pidä siitä ollenkaan.  Takkutukan kanssa tämä Hirmis nostaa päätään oikein kunnolla, tai ehkäpä se on niin, että se nostaa sitä kaikkien kohdalla yhtä paljon. Takkutukka vaan joutuu sen vaikutusalueelle useimmin ja hänelle se Hirmis uskaltaa kiljua päin näköä. Työelämässä tämä ihana pieni Hirmis sentään yrittää pitää jonkinlaisen suodattimen suunsa edessä.

Minä olen nopea liikkeissäni, kestän kipua ja sisua löytyy vaikka muille jakaa. Organisoin ja järjestän. Suopeana ihmisenä hymy huulilla kerron, että jokainen olkoon sellainen kuin on, mutta Hirmis haluaa, että kaikki ovat sellaisia kuin minä.
Hirmis ei siedä hitautta. Hirmis ei siedä pohtimista. Hirmis ei siedä panikointia, Hirmis ei siedä sitä, että jollain iskee pelko kurkkuun. Hirmis ei pidä tehottomista ihmisistä. Hirmis on anteeksiantamaton ja kova.
Hirmis on osa minua, enkä hänestä pidä. Tiedän myös sen, että Hirmis ei ole minuun muuttanut ihan muuten vaan, Hirmiksen käytös on opittua.

Työelämässä Hirmiksellä on äärettömän vaikea työskennellä hitaiden ihmisten kanssa. Siinä vaiheessa, kun muut vielä suunnittelevat, on Hirmis jo toteuttanut ja laittanut ja tehnyt. Eikä Hirmis voi ymmärtää, että se häiritsee jotakin. Hirmis menee kuin salama, kerkeää tehdä asiat ennen muita ja sitten suuttuu muille, kun eivät tee mitään.

Hirmis tuli erittäin konkreettisesti esille tässä päivänä eräänä. Olimme Takkutukan kanssa ajamassa autolla, tai siis hän ajoi. Oli hiukan epävarma auton kanssa ja jännitti. Olimme isossa risteyksessä, meidän piti kääntyä vasemmalle ja liikennevalosysteemi oli meille molemmille tuntematon. Sillä vasemalle kääntyjille oli yksi valo ja emme todellakaan tienneet onko meidän mentävä kun valo palaa, vai kun ei mitään valoa pala. Olimme jonon ensimmäisenä ja takanamme oli rekka. Takkutukka hiukan panikoi tilanteessa ja mitä tekee Hirmis?
vastoin kaikkia tapojani Hirmis avaa suunsa ja alkaa huutaa kuin syötävä. En koe, että noita kaikkia sanoja kannattaa toistaa tässä kohtaa, koska suurin osa niistä asioista ei ollut kauniita.
Koko automatkan Hirmis puhisi ja puhkui hyvä, ettei itse hypännyt auton rattiin ja näyttänyt, että miten sitä oikein kuuluu ajaa, että ei arastella ja kaasu pohjaan ja menoksi. kaikki voivat arvella, että tästä syntyi hiukan isompi kriisi.
( Muistini sopukoista kaivan erään reissun välillä Tampere-helsinki, kun olin juuri saanut ajokortin, isäni istui pelkääjän paikalla ja koko matkan puhisi puhkui, neuvoi ja paineli kauhuissaan olematonta jarrua ja kaasua, hm....)

Hirmis ei siedä kaupoissa hitaista ihmisiä, Hirmis ei siedä hidasta kävelyä, Hirmiksen mielestä mennään, kun mennään eikä meinata. Hirmiksen mielestä vain heikot pyytävät apua. Hirmis tekee tehokkaasti kaikkien muidenkin työt, kun ei ne muut kuitenkaan kerkeä. Hirmiksen mielestä vain heikot ovat sairaita ja kovat kundit menee pää kainalossa eteenpäin.

Hirmiksen kesytys saa puolestani alkaa, sillä kukaan ei halua Hirmistä ystäväkseen. Hirmis on ilkeä ja polttaa itsensä loppuun omassa täydellisyydessään. Hirmis kun tietää ja osaa. Paremmin kuin kaikki muut.

Olen pahoillani Hirmiksen puolesta. Jonain päivänä vielä pääsemme elämästä yhteisymmärrykseen Hirmiksen kanssa. Toivottavasti.

Talvella tainnoksissa

Vaikea sitä on kieltää, talvella on kaunista. Kuvat on napattu eräänä päivänä, kun pakkasta oli yli 20 astetta.
Alimmassa kuvassa Allu.

Vaikka on kaunista ja jäällä on ihana kävellä( nuo Suomenlapinkoirat kun eivät palele, vaikka mikä olisi) ja on ihanan kirkasta ja valoisaa kun aurinko paistaa, en silti voi olla inhoamatta Suomen pitkää talvea.
Ja tällä hetkellä myös kylmää. Hihkuin riemusta aamulla, kun vilkaisin lämpömittaria ja se näytti VAIN -8,5 astetta. Ulos pystyi menemään ilman varotoimia ja päälle sai laittaa sen hieman ohuemman talvitakin ja ne hieman ohuemmat hanskat. Naama ei jäätynyt ja pystyi jopa hengittämään.

Toistaiseksi tämä lähellä -30 astetta paukkuva pakkanen on vaatinut kolme taksimatkaa. Nekin Takkutukan luo tuohon neljän kilometrin päähän. Johtuen seuraavasta asiasta. On ollut niin kylmä, että Takkutukka ei ole voinut käydä kaupassa pyörällä niinkuin normaalisti ( liian pitkät kävelymatkat ei kronklaavan selän takia suju), niinpä häneltä on loppunut kissanhiekasta alkaen kaikki. No en minäkään kuitenkaan ihan kaikkea jaksa kantaa, niinpä viisain ratkaisu oli minun käydä kaupassa, ostaa kaikki tarpeellinen ja hurautella taksilla Takkutukan tykö.En edes jaksanut kantaa kaikkia tavaroita kaupasta taksille, joten ystävällinen ja hämmentynyt nuoriso auttoi minua, vanhaa. :)

Toinen päivä, joka vaati taksimatkaa oli tuo, ah, niin ihana äänestyspäivä. ( olen niin onnellinen vaalien ollessa ohi, en olisi enää kestänyt yhtäkään vaalitenttiä) En ollut jaksanut käydä äänestämässä ennakkoon, koska itse äänestyspaikka on ihan vieressäni. Majailin tuona viikonloppuna Takkutukan luona ja aamulla herätessäni mittari näytti sen miinun 30 astetta.
Minä en suostunut lähteä kahdeksan kilometrin marssille, äänestyspaikalle ja takaisin, joten eikun taksi alle ja äänestämään.
Kävin siinä samalla tankkaamassa Takkutukan piimä ja maitovarastot ja taas taksilla paluu.
Paikalliset taksikuskit kyllä on todella mukavia ja  kyyti minulta Takkutukan luo maksaa n.10-15 euroa, joten vielä ei olla vararikossa.
Julkistaliikennettä välillä Homssu-Takkutukka ei ole.

Vaikka olen väsynyt ja kettuuntunut, syystä tai toisesta olen kuitenkin saanut, jonkun verran aikaiseksi. Sain hankittua uuden henkilökortin ja uusittua hiukan sisustusta. Siis ihan vain uudet verhot ja matto-linjalla.
Olen juossut psykologilla ja minua on testattu. Ihan perinteisestä musteläiskätestistä ja älykkyystestistä alkaen. Ihan mukavaa.
Minulla oli myös hoitoneuvottelu, jossa oli lääkäri mukana. Tokihan siellä tuli taas esiin se, että työ auttaa ja kuntouttaa ja työ, se on se juttu. Yleensä istun rauhalliseti ja kykenen vastaanottamaan nämä työ-jutut. Tällä kertaa purskahdin hallitsemattomaan itkuun ja sanoin, että kun ei jaksa, niin ei jaksa ja sitten en jaksa ja sitten taas en jaksa.
Lääkäri tajusi heti lopettaa työstä puhumisen ja ajatteli, että jos syksyllä sitten katsellaan. Hän kirjoitti puoli vuotta lisää sairaslomaa diagnoosilla: jatkuvan masennuksen vaikea masennusjakso, ilman psykoottisia oireita.
Se, että lääkäri kirjoittaa sairaslomaa ei ole vielä tae mistään, pitää odottaa vielä KEVAn päätöstä, että maksavatko he minulle jotain.

Minulle maistuisi hyvin talviunet, voisin elää kesän sitten täysillä.
En ole vieläkään ostanut niitä suksia.

Kohti kesää.

Odotan kesää, tai enemminkin kevättä, se on niin lähellä kesää, siinä on kesän tuoksut ja hiljainen huokaus kesän tuulista. Niinkuin Nalle Puh sanoi, parasta on hetki juuri ennen hunajapurkin avaamista.
Onneksi nyt talvellakin on kaunista, kolmenkymmenen asteen paukkupakkaset ovat tehneet yhden hyvän asian, ne ovat luoneet talven ihmemaan. Odotan kuitenkin innolla sen pois sulamista.
Tammikuu on mennyt, vilahti ohi.
Kirjoittaminen tökkii. Uskallanko kirjoittaa mistä haluan vai pysynkö säätilan kertomisessa.
Olen monen asian summana joutunut pohtimaan itseäni ja elämääni. Enkä aina posiitiivisessa mielessä.Mikä on minulle tärkeää ja mitä minä haluan. Mistä olen valmis luopumaan ja mitä haluan pitää. Minkä hinnan olen valmis maksamaan.

Onneksi minulla on pari ihanaa ystävää ja pari ihan ammattilaiskuuntelijaakin, joiden kanssa voin asiaa pohtia.
Kaiken sanominen on helppoa, mutta sen eläminen ei niinkään. On helppo sanoa, että näin, mutta ei ole helppoa tehdä niin.
On niin monta tahoa, jotka kertovat miten pitäisi.

Olen ihminen, joka ottaa kaiken itseensä tai ainakin rupeaa pohtimaan miksi. Vaikka minulla olisi siniset kengät ja joku tulee väittämään niitä punaisiksi, tietäisin hänen olevan väärässä, mutta pohtisin kuitenkin, että olenko minä se värisokea.

Mitä uutta opin konkreettisella tasolla tammikuussa?
Opin miten silmän laserleikkaus tapahtuu ( en ole enää rillipää siis) ja opin miten poliisilaitoksella todennetaan, että minä olen minä enkä joku muu.
Voin lyhyesti kertoa, menin hakemaan uutta henkilökorttia, koska tällä hetkellä ainoa henkkarini on 20 vuotta vanha kuvallinen kelakortti. Eivät alkossa oikein tykkää, jos siellä udellaan papereita ja näytän kyseistä läpyskää.
Toisena todisteena oli vanha ajokorttini, siis vanha, sellainen iso ja umpeutunut vuonna 2000.
No se mukava täti avasi väestötietorekisterin ja aloitti kysymisen, onneksi muistan kaikki epäoleelliset asiat elämästäni. Kuten kaikki elämäni osoitteet, siskojeni hetun, isän hetun, mutta äidin syntymävuosi heitti yhdellä. Läpäisin silti testin.
Se mukava nainen kertoi myöskin, että ajokortin saattamiseksi uudelleen voimaan vaatii vain inssin ja kirjalliset kokeet uudestaan. Minut tuntien tarvitsen kyllä pari ajotuntiakin.
Seuraava vaikea kohta oli kirjoittaa nimikirjoitus sille varattuun tilaan. Jouduin ottamaan uusiksi, en pysynyt viivojen sisällä.
Saan tekstiviestin, kun kortti on noudettavissa.

Jääkin kantaa, koirat oivat innoissaan, ne juoksevat jäällä itsensä uuvuksiin. Suomenlapinkoirat eivät palele. Allu-vauva on luonteeltaa ihana, se on positiivinen, aina iloinen ja rakastaa kaikkia (niinkuin äitinsäkin) Eikä Allu sinäänsä mikään vauva enää ole 15.2 kg, äitiään painavampi, mutta silti vielä minikokoinen. Lippe ja Allu ovat mainiota seuraa toisilleen. Äiti pitää pojan kurissa, mutta huolehtii ja putsaa tarvittaessa. Lippellä oli ensimmäinen juoksu penikoimisen jälkeen. Muuten normaali, vuoto oli normaalia runsaampaa, penikoiminen ehkä hiukan muuttanut hormonitoimintaa.

Välillä vierähtää viikkokin, että olen omassa kodissani, enkä näe koiria. Se ilonpurkaus kun saavun jälleen takkutukan luo on uskomatonta, täällä on silloin kaksi sekoavaa koiraa, jotka eivät tiedä miten päin olla. Allu kun on vielä pieni saa pissavimman ja pissaa paperille, vaikka ei sitä yleensä tee.
Olemme joutuneet laittamaan painavat tiilet vessan oven eteen, niin, että siihen jää rako, josta vain kissa pääsee. Sillä Kallen kakat ovat viimeaikoina kadonneet parempiin suihin, YÖK!

Niin ja sitten meille on tulossa auto. Pieni, kaunis ja punainen. Minulla sitä ajokorttia ei vielä ole, mutta Takkutukalla onneksi on. Mutta autokouluun olen kyllä menossa. Varokaa siis.
täällä "maalla" auto on tärkeämpi kuin esim. Helsingissä. täällä kun ei ole samanlaista joukkoliikennettä ja kaikki isot kauppakeskukset ja muut erikoiskaupat sijaitsevat kuitenkin sen verran keskustanulkopuolella, ettei aina viitsi pyöräillä, ja on helppo kuljettaa tavaroita ja koiria. Takkutukka käski minua ostamaan myös mahdollisimman hyvän navigaattorin, minä tunnetusti eksyn, suorallakin kadulla.
Ja ensi kesänä tänne avaa Ikea, tai oikeastaan laajempi kauppakeskus nimeltään Ikano, jonka osa Ikea on ja pitäähän sitä kahveelle päästä sitten ja bussit ei sinne kulje.

Suunnittelen kovasti ensi kesää ja mökkiä. Rakennutan sinne oman kompostoivan käymälän ja puuaidan tontin ympärille. Laitan pihalle myös uuden kivetyksen ja maalaan, sisäpuolelta, katto jäi viime vuonna maalaamatta.

Menen kovasti kohti kesää, vaikka ne suksetkin pitäisi ensin ostaa.