Tauti

Minutkin on kasvatettu niin, että jossain syvällä sisimmässäni olen sitä mieltä, että kipeä ei ole, jos ei ole kuumetta. Paitsi tietysti toisten kohdalla. ( En kuitenkaan syvenny tämän itseeni kohdistuvan neuroosin syihin).
Töissä taudit jyllää, jokaisella muksulla nenässä roikkuu jojot ja porukka on väsynyttä. Vanhemmille yrittää kauniisti toitottaa, että olisi hyvä pitää sairas lapsi kotona, vaikka ei olisikaan kuumetta. Muuten se nuha vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu...

Sitten tulemme me työntekijät. Me olemme itse ihan samanlaisia. Buranan voimalla mennään puolikuntoisena, mutta kun kuumetta ei ole. Itselläni on ollut kurkku kipeä, sitten viime viikonlopun. Yöt menee yskiessä ja jotenkin veto on poissa. Mutta kuumetta ei ole. Tänä aamuna oli sitten pakko tehdä päätös ja jäädä kotiin. Kroppa vaan antoi periksi. Mutta kun ei ole sitä kuumetta! Minä koen hirveän huonoa omaatuntoa asiasta. Sängyssä ei jaksa maata, kun ei ole niin kipeä. Töihin pirauttaessa kuulin, että siellä on muitakin poissa. Heti tuli päähän ajatus; siellä ne jäljellä olevat raataa ja minä lööbailen kotona, vaikka en ole oikeasti kipeä. Kyllähän tässä töissä jaksaisi jos vetää pari kuppia finrexiniä ja pari buranaa naamaan.
Mutta millä hinnalla?
Puolikuntoinen vielä kuukauden päästä.

Minusta on ikävää kun puolikuntoisia muksuja tuodaan hoitoon tartuttamaan muita. Pitäisi muistaa ettei sitten itsekään mene töihin puolikuntoisena tartuttamaan muita ja ärsytämään muita työntekijöitä vetelehtimisellä.

Mutta kun se on niin vaikeata, kun ei makaa puolitajuttomana sängyssä tai oksenna ympäri kylppäriä.
Taidan mennä ottamaan lisää lääkettä, heräsin juuri kahden tunnin päikkäreiltä ja päässä vähän pyörii. Siis anteeksi töksähtelevä teksti. Opettelen olemaan armollisempi itselleni.

Homssuliitti

Ovikello

Minulla oli viime yönä suhde Ville Valon kanssa. Herra Valo ajoi erittäin ränsistynyttä ladaa. Lada oli valkoinen. Samalla suhteestamme tehtiin jonkin näköistä dokumenttia, olin itse samalla kertojana. Mutta oikeasti olin Samuli Putron kanssa samassa ratikassa tänään. Oliko tämä siis enneuni julkkiksen tapaamisesta... Näen enneunia!

Sitten otsikon viittaamaan asiaan. Asun kerrostalossa Helsingissä. Alaovella on ovikoodi, joten ne harvat ihmiset, jotka käyvät luonani, joutuvat ennentuloaan soittamaan minulle. Joko pyytääkseen, että tulen avaamaan oven tai saadakseen koodin. Sitä paitsi noin yleisesti ottaen INHOAN yllätysvierailuja.
No, eilen iltasella, olin käynyt suihkussa, tukkani sojotti märkänä jokaiseen mahdoliseen ilmansuuntaan ja olin sonnustautunut ainoaan omistamaani verkkari-pukuun. ( Jonka siskoni pakotti minut ostamaan, koska mökillä uutena vuotena piti olla asusteena veryttelypuku. Siskoni kuitenkin kieltää näin tapahtuneen).
Tuijotin telkkaria. Ja sitten ovikello soi. Eikä mitenkään hiljaa ja nätisti, vaan selvästi karskilla miesmäisellä otteella. (Voi nainenkin olla karski). ARGH!!!!!!
Kuka se on?
Minä tietysti pelästyin kovaa ääntä, kuten myös suurenmoiset vahti-kissani. Siinä sitten rivissä tuijotettiin silmät pyöreinä ulko-ovea. Päässäni vilisivät seuraavat vaihtoehdot:

-Se on hullu sarmamurhaaja-raiskaaja-pahoinpitelijä-ryöstäjä-silpoja, joka nyt tulee sarjamurhaamaan, raiskaamaan, pahoinpitelemään, ryöstämään ja silpomaan minut.
-Se on palomies. Koska talo palaa. ( voi ei, mitä minulla onkaan päälläni, en haista savua, enkä kuullut piipaata) Aika epätodennäköistä. Mutta se olisi voinut olla.
-Jollakin on joku hätä. Hullu naapuri on puukottanut kuollettavasti partneriaan ja nyt se partneri on viimeisillä voimillaan ryöminyt ovelleni hakemaan apua. Verivana vain jälkeen jääneenä. Kun avaan oven se hullu tulee puukottamaan minutkin. ( Talo jossa asun on rauhallisempi kuin huopatossutehdas)

Pakotin itseni kuitenkin ovelle, sydän hakaten, valmiina taistelemaan. Avasin oven, raotin lähinnä, ettei kisut karkaa. Jännitys ja kauhu oli käsinkosketeltavaa....
Siellä oli sellainen kyllästyneen näköinen poika, joka jakoi puhelinluetteloita. Nyt minulla on puhelinluettelot, joilla en tee mitään. Sain juuri edelliset raahattua roskiin.

Että niin.

Homssu
Ps. Kaikki tutut, ilmoittakaa minulle ennenkuin saavutte. Ettei turhaan kissani tai minä saa sydänkohtausta kauhusta.

Siivouksen inhokit

Siivoan mielelläni, haluan, että kämppäni on siisti. Listaan nyt inhokki asioita siivouksessa.

A) Tiskaaminen. Se on kamalaa ja ällöttävää. Minulla ei ole tiskikonetta. Minä en juuri koskaan tee ruokaa, joten tiskiä kerääntyy suhteellisen vähän. Mutta se vähäkin on ällöä. Likainen tiskivuori altaassa ällöttää. Ja koska tiskit ällöttää, ne seisovat ja seisovat.... ja altaan pohjalla lilluu erinäistä ruokajätettä, joka kylmenee ja jähmettyy. Okei ällöä! Tietysti, nyt joku fiksu ajattelee, että jos aina samantien tiskaa, kun käyttää jotain, ei koskaan tule tiskivuorta. Mutta ei se toimi niin, jos on kamala nälkä ja äkkiä tekee jotain syötävää, eikä siinä vaiheessa pysty mitään tiskejä ajattelemaan kun aivot ovat suuntautuneet ruokaan. Siinä vaiheessa kun on saanut syötyä on jähmettymisefekti jo tapahtunut ja mielellän siirtää tiskaamista tuonnemmaksi. Pahainen noidankehä on valmiina.

B) Mattojen ulosvienti ja tamppaaminen. Sellaista ei harrasteta meidän taloudessa. Imurointi riittäköön. En todellakaan jaksa alkaa siitämään kaikki huonekaluja, rullaamaan mattoja, raahaamaan niitä ulos, heittää niitä matontamppaustelineeseen ja huomata, että minulla ei ole mattopiiskaa. Meillä vain imuroidaan.

C) Vaatekaappi ja vaatteet. Pieni kaappi+paljon vaatteita=kaaos. Kiireinen aamu+paljon vaatteita=kaaos. Kissankarvat+mustat vaatteet=kaaos. Inhoan epäjärjestyksessä olevaa kaappia, koska kiireessä ei koskaan löydä mitään. Vaikka kuinka siivoaisi on epäjärjestys viikossa tosiasia, sillä ahtaista tiloista ei löydä mitään( varsinkin kun suurin osa vaatteistani on mustia). Sitten eripuolille kämppää alkaa kasaantua epämääräisiä vaatepinoja vaatteista, jotka eivät mahdu kaappiin. Vaatekaappi+vaatteet= kaaos.
En pidä kaaoksesta, ellei se ole hallittua. ja uskokaa vain, tässä tapauksessa se ei ole.

D) Biojäteastia. En harrasta kyseistä astiointia. Sillä inhoan koko asiaa ja se ällöttää. Viitaten tietyiltä osin kohtaan A. Tarviiko tähän edes sen enempää kommentoida. Se ruoka hyhmeentyy, haisee ja on ällöttävää. En kykene kyseiseen asiaan.

Ällöttävää.

Herkkumorkkis ja sininen ratikka

Pääsin tänään sinisellä ratikalla töihin. Jihaa!
Tämä ei ole mikään kielikuva, vaan se oli oikeasti sellainen koekäytössä oleva sininen ratikka. Pitkä kun mikä, vähän istumapaikkoja, mutta paljon seisomapaikkoja. Ei ollut ahdasta. Ainoa paha puoli on, että nämäkin istuimet on selvästi suunniteltu laihoille ja pitkille. Se piti kyllä vähän outoa ääntä.
Mutta, jihuu, pääsin sinisen ratikan kyytiin!

Sitten siihen kamalaakin kamalaan herkkumorkkikseen. Olen aina ollut perso makealle, kyllähän takapuoleni ja reiteni sen jo todistavat.
Mutta olen yrittänyt viimeaikoina tasapainotella ja selvitä paheeni kanssa. Kunnes kirous pääsi valloilleen viime viikolla. Meillä oli töissä iltapalaveri, eli kaikki jäivät pariksi tunniksi työpäivän jälkeen palaveeraamaan. Itse jäin suoraan töistä, olin syönyt edellisen kerran siinä yhdentoista maissa. Meidän keittäjä oli laittanut tarjolle ihania tomaatti-juusto-kinkkupatonkeja. Olipa pöytään tuotu myös rasia pikku dacapoja ( niitä suklaita). Illan aikana puheen lomassa minä toki söin. Kaksi patongin palaa ( ehkä noin 10 cm pitkiä) ja suklaata, hävetti jo hiukan kun käteni kävi suuni ja suklaarasian väliä enemmän kuin kerran. Ilta saatiin päätökseen.

Seuraava aamu. Tulen töihin, nälkä. Muistan ,että keittäjämme on edellisenä päivänä leiponut ihania korvapuusteja. Eikun keittiöön ja vonkaamaan. No olihan niitä pullia kaapissa. Ottaessani pullan,
keittäjämme lausui näin:" säästin niitä pullia, kun arvasin, että kuitenkin haluat niitä."
Vastasin: " Niin, ei taida minun laihdutuskuurista tulla mitään"
Keittäjä:" Niin kyllä me eilen huomattiin, että et sinä millään laihdutuskuurilla ole"
Vastasin:" MITÄ!?!?!?!"
Keittäjä:"Niin, söit viisi suklaapalaa ja kaksi patonkia" ( Hei haloo VIISI!!!)

Kohtaus jatkui vielä hetken, mutta tarinan kannalta sillä ei ole merkitystä. Tämän keskustelun seurauksista olen nyt kärsinyt viikonpäivät. Vainoharhaisesti en enää kahvipöydässä uskalla ottaa kuin pienen palan, jotain mitä on tarjolla ( jos on jotain tarjolla). En viitsi hakea lisää ruokaa, ainakaan paljoa.
Nyt minua vaivaa seuraavat kysymykset:
Vahditaanko minun syömisiä?
Syönkö minä liikaa?
Syönkö ahneuksissani muidenkin ruoan?
Pitäisikö minun hävetä?
Nauravatko muut minulle, koska syön niin paljon?
Pidetäänkö selkäni takana salaista vedonlyöntitoimistoa, syömästäni herkku määrästä?
Ovatko muutkin kiinnittäneet asiaan huomiota?
Mitä minä teen?

-H-

Aamut

Vihaan aamuja, tai en nyt oikeammin aamuja. Vihaan herätyskelloja. Vihaan pakkoherätystä, jonka seurauksena on töihin lähtö.
En ole aamuihmisiä, aivoni eivät toimi heti aamusta ( ja loppupäivänkin yleensä vajaalla). En voi keskustella aamusin, murisen lähinnä. Tarvitsen aamulla aikaa, miettiäkseni hetken kuka olen ja missä olen. Ennen en herännyt ilman kahvikuppia, mutta jätettyäni kahvin juonnin, olen huomannut, että herääminen kahvin kanssa tai ilman on hermoja raastavaa. Silti.
Jos itse herää aikaisin, ilman ulkopuolista ärsykettä on se ihan ok. Mutta se on se herätyskello, joka herättää uinuvat agressiot.
Pahinta on herätä, hamuilla puhelin käteen, jotta näkisi mitä kello on ja tajuta, että se soi kahden minuutin kuluttua. ARGH!

En muista mikä Uuno Turhapuro elokuva se oli, mutta siinä hän ja hänen vaimonsa kouluttivat uutta vaimoa Uunolle, vuoristoneuvos Tuuran hemaisevasta sihteeristä Unelma Säleiköstä.
Tässä kyseisessä episodissa paneuduttiin Uunon päiväunillemeno rituaaleihin. Kun herätyskello soi Uuno nukahti. Selitys oli, että aamulla Uunoa väsytti eniten kellon soidessa, joten se on paras tapa nukahtaa. Himmeen fiksu jätkä!
Suomi herää ja lähtee liikkeelle aivan liian aikaisin.
Ainoana poikkeuksena aamuinhooni oli kun tein vuorotyötä ja aamulla muiden lähtiessä töihin sai itse tarpoa kotiin nukkumaan.
Laiskat aamut ovat mukavia, kun ei ole kiirettä. Voi pyjama päällä, vaikka vielä leffan katsoa. Niistä aamuista minä pidän.

Kissani tunnistavat herätyskelloni ( siis puhelimeni), kun se soi ja laitan torkkuhälyttimen päälle, kuluu koreintaan 30 sekuntia ja päälläni seisoo kehräävä kissa, joka tunkee kuonoansa kohti naamaani. Sitten nousen ylös ja kissa luopiot menevät takaisin nukkumaan lämpimän peiton uumeniin.

Aamuni kokivat myös kolauksen, kun ylex:n iltapäivä ja aamu vaihtoivat paikkaa. Aina olen kuunnellut Peltsiä aamussa ja nyt en häntä kuulekkaan. Se on se radiokanavan vaihto edessä, mutta kun radio rock särisee niin ikävästi.

Homssu

ps. Viikonloppuna tuli siskon polttareita juhlittua, vilkaiskaa visarallia. Meikä maalasi muuten suht´ pervon, tuomiopäivän kanimukin. Kuvia myöhemmin....

Toimintaohjeet vol. 1

Pakkohan minunkin on korteni kantaa kekoon... Olen lastenhoitaja. Annan nyt pientä toimintaohjelistaa, liittyen työhöni. Sillä tehtyäni itse kohta kahdeksan vuotta näitä hommia, lähes päivittäin saan eri tahoilta, jotka eivät tee tätä työtä, ohjeita työni tekoon.

Innoittajani toimii myös väsynyt lanssari

- Vaikka me hoitajat, ulkoilessamme seisomme pihalla emmekä leiki lasten kanssa jatkuvasti. On siihen syynsä, muutkin kuin laiskuus ja leipiintyminen. Jos meitä on kolme aikuista pihalla ja neljäkymmentä lasta, emme voi syventyä vain parin lapsen leikkiin ja unohtaa muita. Koska sillä aikaa kun leikit Armaksen ja Pekan kanssa on aivan varma, että Nelli iskee lapiolla Eeverttiä nekkuun. ( Nimet muutettu). Kyllähän vahinkoja sattuu, vaikka on onkin haukkana koko ajan, mutta sellaista se on....



-Emme nukuta lapsia pahuuttamme tai saadaksemme nauttia hiljaisesta kahvihetkestä. Ainakin alle kolmivuotiaat tuppaavat tarvitsemaan päikkärit ( vaihtelevasti lapset saattavat nukkua päikkäreitä vielä eskari-ikään asti). On ikävä katsoa, leikkiessä nukahtelevia lapsia, kun isi ja äiti ovat kieltäneet päikkärit, kun sitten ei illalla mene ajoissa nukkumaan ( klo 18.30). Päikkärit ovat päiväkodissa usein tarpeen, vaikka kotona niitä ei enää nukuttaisi. Sillä arvatkaa ihmettä, mutta päiväkotipäivät ovat pitkiä ja rasittavia. Ikävä kyllä päivät ovat tiiviisti ohjelmoituja ja hiljaa ja rauhassa ei saa olla ( paitsi lepäämässä tai päikkäreillä). Tämä on johdannaista siitä, että lapsia katsotaan sopivan koko ajan päiväkotiin lisää ja henkilökunta tekee töitä resurssien äärirajoilla.



-Meille ei tarvitse soittaa keskellä päivää ja antaa lisäohjeita kuinka Hannu-petteri ( nimi muutettu) tulee pukea ulos mennessä. Kaappienkaan oveen ei aina tarvitse liimata pukemisohjeita. Kyllä meihin voi luottaa. Eikä se Mari-lotta kuole, vaikka sillä kerran onkin väärät villahousut.



-Sillä on syy, että pyydämme vanhempia merkkaamaan vaatteet. Uskokaa tai älkää, emme tee sitäkään ilkeytämme. Työmme on huomattavasti joutuisampaa, kun emme jokaisen vaatekappaleen kohdalla joudu pelaamaan bingoa siitä, kuka sen omistaa. ja joskus jopa sattuu niin, että vaate katoaa vaikka siinä on nimi. Se voi olla jonkun toisen lokerossa, joku toinen on ottanut sen vahingossa kotiin, se on hukkunut omaan kotiin... Me emme ole sitä aina hukanneet.Emme ainakaan tahallamme.



- Jos vapaa-aikana sattuu näkemään lapsensa hoitajan, tervehtiminen riittää. Ei tarvitse kysellä Niina-Santerin päiväkotipäivistä tai kysellä niitä kysymyksiä, joita ei ole muistanut päiväkodilla kysyä.... meilläkin on vapaa-aika.Kysykää ne kysymykset sitten seuraavana päivänä päiväkodilla.

Näillä mennään, jos vaikka toiste jaksaisin enemmän kirjoittaa... ;)

Istumapaikkapakko

Onhan kaikille tullut selväksi, että matkustan julkisilla kulkuvälineillä päivät pitkät. Tai, no ainakin työmatkat. Ratikalla suurimman osan aikaa. Minulle on suhteellisen lyhyessä ajassa muodostunut pakkomielle istumapaikastani. Kun aamulla lähden töihin on valintani, ratikan takaosa, keskiovesta laskien kolmas yksinistuttava penkki. Töistä tullessa, ratikan etuovesta laskettuna kolmas yksittäinen penkki.
Valintaani on monta syytä, istun mielummin yksin, kuin jonkun tuntemattoman haisun vieressä ( ei, te olette käsittäneet väärin, ei minulla ole mitään ihmisiä vastaan). Sitä paitsi, jos istuu ikkunan puolella ja joku valaan kokoinen haisu istuu vieressä, saa koko ajan kytätä, että milloin pitää ruveta pakkaamaan itseään noustakseen. Kun sillä toisella kuitenkin kestää se nousu pois edestä. Jos taas istuu käytävän puolella, pitää pitää vahtia, koska se ikkunanpuoleinen ehkä haluaa pois. Ettei sitten käy niin, ettei tajuakaan, että se toinen haluaa nousta ja kohta vieressä itkee hysteerinen matkustaja, joka osoittaa sinua syyttävällä sormellaan ja kirkuu, että pidät häntä panttivankina. Tai sitten se toinen vain niiskuttaa hiljaa aina päättärille saakka, eikä kerro syytä. Ja minä vain luen onnellisena kirjaa.
Toinen asia miksi juuri nämä paikat ovat pop, on se, että niitä ei ole varattu, raskaille, mummoille tai hulluille... Turha sitten tulla vikisemään kun lähempääkin ovea löytyy niitä, jotka voivat hyvin tarjota paikkansa jollekin edellä mainituista kolmesta. Ellei kyytiin astu raskaana oleva hullu mummo. Toisaalta, jos ne paikat ovat myös vipsahtaneille, eikö minullakin pitäisi olla oikeus niissä istua...

Metrossa valitsen aina sen keskimmäisen penkkirivin. Ne muut ovat jotenkin liian lähellä ovia. Tässä tulee taasen esille hullumummo-kriteeri. Sekä hullu kirvesmurhaaja-kriteeri.

Ja huomio, jos joku kokee tarpeelliseksi varata metrossa, bussissa tai raitiovaunussa sen koko penkkirivin, istumalla itse rivin reunalla, vaikka se toinenkin paikka on tyhjä, niin silloin pitää maksaa kahden lipun hinta. Katsokaas yksi paikka per yksi maksettu matka. Ja jos matkustaa pummilla saakoon silloin tuplasakot.
Nyt siellä, joku pakkomielteinen taas itkee, kun ei vaan voi istua ikkunapaikalla.... No eihän minullakaan kovin pahoja neurooseja ole.

kortteja ja tatuointeja

Sain tänään joulukortin. Siinä toivotettiin hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta. Tulin töistä, avasin oven ja siinä ,ennen kuin avasin välioven, lattialla vilkutteli joulupukki. Iloinen ja punaposkinen.
Osoite ja kaikki oli oikein. Kai se oli seikkaillut jossain. Tehnyt pienen joulureissun. Kyllä sillä olikin punainen nenä, taitaa ola senkin ukkelin parempi pitää tipaton tammikuu.
No mutta, parempi myöhään kuin ei miloinkaan.

Tein tänään kaksi hankintaa.

Uusi tatuointi pamahtaa selkään 15.2. Minulla on yläselässä sellainen pieni aurinko, se on aika tosi pieni. Se on minun ensimmäinen tatuointi. Nyt haluan siihen vähän lisää sisältöä ja ympäristöä. Annoin luottotatuoijalleni täysin vapaat kädet. Saas nähdä mitä syntyy. Kuten tatuoijani totesi: Onhan se vähän pieni verrattuna noihi sun muihin kuviin...
Onneksi omaan paljon laakea alaa, nin mahtuu jatkossain tarpeeksi isoja kuvioita.

Toinen hankinta oli pitkään kuolaamani paita. Se sattui olemaan alennuksessa joten kortti vingahti ja kohta on paita plakkarissa. Se on Mentalwearin hieno; the mielisairaat t-paita. Edessä on bändi logo ja selässä kiertue päivämäärät, jotka kattavat kaikki suomen suurimmat mielisairaalat.
Kannattakaa mielenterveyttä. Kyllähän ne kodittomat kissatkin tietysti tarvitsevat rahaa, mutta jotenkin mielestäni ihminen ajaa edelle...
Vierailkaa ihmeessä kyseisen kaupan netti-sivuilla. Linkki löytyy tuolta sivusta.

Neulomuksia

Edes jotain olen minäkin neulerintamalla saanut väsättyä, alla on valmistuva kaulaliina vihreästä mohairista ( huomatkaa ebenpuiset pyöröpuikot) Nuo värit hiukan valehtelevat ja lanka on oikeasti vaaleanvihreää.
Tässä alapuolella on taas valehteleva kuva, mutta suuntaa antava. Minulla on siis kamalasti lankoja, enkä oikein tiedä mitä niistä tekisin.... Aika näyttää..

Tuossa yläpuolella taasen on sellainen vilanuttu (nullavittu). Juu en osaa oikein kertoa ohjeita, ei ollut sellaisia. Mutta malli on siis älyhelppo, tällainen kädetönkin sen osaa. Kudotaan yksi suora kappale, joka taitetaan. Taitoksiin ommellaan pienet saumat, jotta saadaan hiha-aukot. Sitten vaan virkataan tuollaisia reikiä hihansuihin ja helma-kaulus osan ympäri. Ymmärsittekö? Ei se mitään. ( Juu tiedän, vitsi on suoraan uutisvuodosta).

Nuttu ei ole minulle, vaan eräälle toiselle. Näen sitten pitääkö hän siitä.

Vähän tuo kirjallisuus on myös pitänyt kiireisenä, Potter ja puoliverinen prinssi on luettu ja nyt on menossa the Deathly Hallows. Tässä on jo yksi Remes keritty lukea ja toki joulupukin minulle kantama Rakkaudella Hynynen, mutta sen luin jo ensimmäisenä joulupäivänä. Ja töissäkin pitäisi keretä käymään.... ja hyllyssä odottaa kasa lukemattomia kirjoja. No, ei tässä tylsää kerkeä tulla.

Ai nin ja viime yönä minula oli suhteen alkua jyrki 69:n kanssa, minulla oli päällä sininen flanellipyjama ja vaaleanpunaiset karvatossut. Asuni häiritsi minua aika lailla, mutta ei selvästikään Jyrkiä, joka oli värjännyt tukkansa punaiseksi.

Että näillä eväillä mennään eteenpäin.

Ai niin, kerkesin käydä neulomassa myös I.H.A.N.A.ssa, tuolla itäkeskuksessa, sellainen neulojien vertaistukiryhmä... Villiksen

sivuilta saattaa löytyä informationia.
Katsokaa muuten mitä eroa on kun joku oikeasti osaa neuloa ja joku toinen vain yrittää osata.....

Potter-mania jatkuu

Olen nyt virallisesti koukussa, siskonikin sen totesi. Oli siis pakko ottaa ne kaksi viimeistä potter-kirjaa käteen ja alkaa lukemaan, sillä elokuvaa ei ole vielä saatu väsättyä. Viikon aherruksen jälkeen ( töissä ei voi lukea ja väsään myös villatakkia) olen toiseksi viimeisestä kirjasta lukenut jo kolme neljäsosaa. Hyllyssä odottaa viimeinen Potter; Harry Potter and the Deathly hollows. Enpä ole kamalasti englanninkielistä kirjallisuutta lukenut, ruotsinkielistä kylläkin, joten saa nähdä kuinka paljon 600 sivuisesta teoksesta menee ohi. En usko, että paljoakaan.
Koukutukseni huomaa myös lukiessani kirjaa työmatkoilla, se kirja imaisee sisäänsä ja pitää ponnistella muistaakseen nousta oikealla pysäkillä pois. Onneksi toiseen suuntaan pysäkki on päättäri, joten kyllä kuski potkaisee ulos jos unohtuu lukemaan. Siinä on mummojen ihan turha urputtaa istumapaikkaa, kun en kuitenkaan heitä kirjani takaa näe.

Pakkomielteeni kirjoihin näkyy myös siinä ,että nyt haluan lukea ne muutkin kirjat. Vaikka ne leffat ovat hyviä, on kirjoissa niin paljon enemmän. En nyt muista yhtäkään poikkeusta, jossa kirja olisi ollut huonompi kuin siitä tehty leffa. Kirjoissa pystyy kuvailemaan asioita ja ajatuksia niin paljon paremmin kuin elokuvissa. Jos esim. Potter-leffaan, käytettäisiin se kaiki materiaali mitä kirjassa on, kestäisi se pätkä ainakin kuusituntia. Tutantokustannuksista puhumattakaan.

Ainoa harmi lukiessa on, että silloin voi harvemmin tehdä mitään muuta. Paitsi syödä, mutta sekin on hiukan hankalaa, keskittyminen häiriintyy. En osaa vielä kutoa ja lukea saman-aikaisesti. Ehkä joskus opin, ehkä en. Niin voisin käyttää aikani tehokkaammin. ;)

No ni, ny se on kuollu!

Olen huomannut, että ensimmäinen ajatukseni kun joku ei vastaa s-postiin tai on myöhässä tai tekee oharit( koska on ääliö) tai tekstiviesti ei mene perille tai puhelin on pois päältä tai ei soita kun on luvannut, on että, no ni, ny se on kuollu.
Eikä se vain ole toteamus, vaan se on oikea ajatus, joka nousee esille ensimmäisenä vaihtoehtona. Hirveä pelko ja tuska. Miten saan varmuuden siitä, että se on kuollut ja jos se on joku puolitutttu, niin kuka minulle kertoo jos se tosiaankin on kuollut.
En minä kestä hautajaisia,
ja kuka ne hautajaiset järjestää?
Ja pitääkö varmuuden vuoksi soittaa poliisille, että järjestetään etsinnät?
vai pitääkö soittaa sairaalat läpi?
Vai kenties sen henkilön muita tuttuja ruveta häiritsemään ja udella, että onko se kuollut? Ei kyllä ihan kehtaisi...
Tai jos ne on ekat tai toiset treffit, eikä tunne sen häiskän tuttuja? ( Toisaalta sen jätkän olisi parempi olla kuollut kuin tehdä oharit minulle!)
Pystyykö netistä saamaan tietoa jos joku on kuollut? Kuinka usein google päivitetään?
Saankohan minä perintöä?

Koskaan ei ole käynyt niin, että joku tosiaan olisi kuollut. Tietysti voin vainoharhaisuudestani osaltani syyttää isäni ammattia, jonka ansiosta jo pienenä tajusin, että ihmiset kuolevat. Ne oikeasti kuolevat, eikä se ole aina kovin kaunis näky. On olemassa ruumiita, eikä ne ole sellaisia kauniita kuin CSI: ssa.

Siis kaiki tutut ja tuntemattomat, armahtakaa minua, älkääkä antako minun aivan kamalasti odotaa. Ettei minun tarvitse suunnitella valmiiksi hautajaisianne ja omia hautajaisvaatteita joka päivä. Se on hirveän raskasta, tiedättekö te kuinka monen tutun hautajaiset olen jo mielessäni joutunut käymän läpi?

Ja onhan se ihan normaalia ajatelle, että joku on kuollut, kun se vähän myöhästyy, koska onhan se erittäin todennäköinen vaihtoehto.
;)

Pelastajat

Pelastajien uusi tuotantokausi alkoi tänän Meikä oli tietysti valmiine television äressä ja odotti innolla, vanha vhs-laite oli asemissa valmiina tallentamaan tuota, ah, niin ihanaa tuotosta.
Okei, vähän olin pettynyt, mutta pidän silti toivoa yllä, ehkä tuo tuosta vielä paranee. Ja onhan se kiva saada tuoreita nähtävyyksiä, kun ekan tuotantokauden osaan jo ulkoa.
Vähän tunnelmaa pilasi myös se, että tuttuja naamoja lävähti ruutuun, heti aluksi. Olin autuaan tietämätön siitä, että tämä henkilö tässä sarjassa esiintyy, mutta kovin on pieni maailma.

No mutta paras oli vielä edessä. Siinä oli sellainen kohta, missä oli ollut tulipalo ja ambulanssi-ihmisiä siellä sitten myös parveili. ( Tyhmä kysymys, mutta miksi niitä tuppaa aina olemaan niin monta samassa paikassa?) ( Anteeksi kaikki ammatinharjoittajat, teillä on varmasti erittäin hyvä syy, en nyt halua loukata ketään ;))
No mutta, asiaan. Siellä oli myös hengaamassa sellainen naispuolien ambulanssisetä. Hetken kuluttua pamahtaa viesti puhelimeeni, se oli siskoni rasavilli (se viestin lähettäjä siis). Hän iloisesti ilmoitti, että tuo nainen oli ollut heillä silloin yöllä ( viittaan tässä erääseen aikaisempaan blogimerkintääni, kun siskoni pääsi ambulanssin kyytiin), se nainen oli kuulemma epäkohtelias, mutta onneksi siskoni oli oksentanut sen naisen päälle :):):):) ( Varmaan oikeasti se nainen on ihan kiva, ei tarvitse alkaa möksäämään). Siskoni ei ollut itse tunnistanut, mutta siskon mies kylläkin.
Näin meidän suvussa tehdään ystäviä. Ihmekös minulla ei ole yhtään ystäviä tai on, mutta nekin ovat laskettavissa yhden käden sormilla, eikä silloin tarvita peukaloa, nimetöntä tai pikkurilliä.

Kakat housussa ja jalat tulessa

- Niin sille minun rakkaalle käy aina välillä, itseasiassa tämä oli toinen kerta vuoden sisällä. Läskille Oranssille tuli kakat housuun. Se on säälittävä näky. Kylppäristä, missä poikien potta sijaitsee kuului surkeaa maukumista, hetken kuluttua sieltä ulos tuli kissa jolla pyöri silmät päässä ja korvat olivat luimussa. Kauhistunut kissa alkoi istuma-asennossa vetää etutassuilla itseään eteenpäin ja niin siinä kävi, että mattoon jäi vauhtiraidat. Kauhistunut kissa pakeni sängyn alle, josta hänet pakolla jouduin onkimaan. Haju oli valtava. Tämä kissa ei pidä vedestä... yritin häntä altaassa pestä, mutta kumman notkea kissa onnistui kiertämään itsensä selkäpuolelleni ja iski kaikkien neljän tassun kynnet selkälihoihini. Päästin kissan maahan, sitten otin kasan vessapaperia janka kostutin ja sain selätetyn kissan edes jotenkin pyyhittyä puhtaaksi. Onneksi kissat ovat siistejä eläimiä ja oranssi pesi itse loput. Oli raukka muuten häpeissään loppuillan.

-Löysin kaapistani selluliittirasvaa, kas melkein täysinäinen purkki, miksihän en ole tätä käyttänyt? Eikun rasvaa jalkoihin ja oikein tunsin kuinka selluliitti katoaa. Illalla tunsin mukava lämpöä jaloissani, jota rasva tuotti. Pahaa aavistamatta menin nukkumaan, kunnes Heräsin keskellä yötä tunteeseen, että nyt palaa jalat. Se tunne oli sanoin kuvaamatonta, eikun karjaisu, ylös ja kylppäriin ja jalkojen valelu viileällä vedellä. Helpotti hiukan. Purnukan kyljessä sanotaan, että rasvan vaikutus tuntuu lämpönä, mutta rajansa kaikella.Nyt muistan taas miksi purkki oli melkein täysi.

-Aamut eivät ole minua varten, inhoan herätyskelloa, tai puhelinhan se minut herättää. Soittaa Bachia. Kello soi 5.00 lähtö oli 5.40. Kello soi ja torkkuhälytin päälle ja uudestan.. Sitten huomasin että puolituntia aikaa lähtöön. hyppäsin sängystä ylös, kylppäriin, hampaiden pesu, vessassakäynti, tukan laitto. Sitten vaatekaapille, sieltä alusvaatteet, mustat sukkahousut, musta hame, musta toppi, ja kuivumasta puhdas musta paita. Vaatteet päälle. Meikki: meikkivoide, kulmat, rajaukset, ripsiväri ja vähän luomiväriä. Ruiskaus hajuvettä. Laukkuun pyhä kolminaisuus, lompakko, puhelin ja avaimet ja valmis. Ja kaiken tämän jälkeen jäi 10 minuuttia aikaa, ennen kuin piti lähteä. Olisin siis voinut nukkua vielä 10 minuuttia. Istuin siis sängynlaidalle, ja huokasin, ruokin kissat, vedin sälekaihtimet ylös ja otin kaapista suklaata. Sitten laitoin ulkovaatteet päälle ja lähdin. Odotin bussia 3 minuuttia.
Inhoan aamuja varsinkin kiireisiä sellasia. Sänkykin jäi petaamatta. On inhottavaa palata kotiin kun sänky on petaamatta. Kaiken mun kestän. Sitä en ole vielä onnistunut sirkuskissoilleni opetamaan.

Lupaus

Nyt on uusivuosi, kohta sekin on takana ja se on vanha. Sitä voi sitten miettiä vuoden kuluttua. Nyt ollaan tässä ja se siitä.
Uudenvuodenjuhlat takana, huomenna paluu arkeen.

Minä tein lupauksia, joku on väittänyt, että ei saisi, koska se teettää ihmiselämään vain turhaa stressiä. Mutta kun se pointti onkin siinä, että kyllä nitä lupauksia voi tehdä, mutta ei kukaan sano, että niitä on pakko pitää :)

Tein seuraavan lupauksen( jos jatkossa muistan, kerron miten olen sen pitämisessä edennyt):

-Alan taas lenkkeillä, siis kävellen.
Juoksu ei ole vieläkän oikein minun juttu. Syynä on se, että olen suhteellisen itsepäinen ja voitonhaluinen ja kärsimätön. Kuulostaa oudolta, mutta se homma menee kaikessa yksinkertaisuudessaan näin: Jos Madonna juoksee ainakin 30 km päivittäin, niin kyllä minäkin pystyn. Minä en ala hiljallee harjoittelemaan ja tankkaa oikeassa suhteessa, kun minä poika juoksen. Kuka tahansa osaa juosta. Sitten valmistaudun juoksulenkkiin, otan realistisen tavoiteen 5 kilometriä, eli viisi kertaa pururata ympäri. Ja eikun lenkkarit jalkaan ja matkaan. Ihan täyttä hölkkää, ja kuulkaa 500 metriä pääsen eteenpäin ja johan puuskutan ja sydän hakkaa ja kuola valuu ja veri maistuu suussa ja hitto, minä en luovuta.
Toiset viisisataametriä ja silmissä leijuu vaaleanvihreitä elefantteja. Jatkan matkaa... 1500 metriä mennyt ja henki ei enää kulje, naama on pilkullinen ja jalat menevät siksakkia, ja hitto minä en luovuta... Tarviiko tätä jatkaa, kun kaikki kaikki jo tajuavat, että 2km kohdalla rupean itkemään, kun tajuan, että loput on pakko kävellä kun en vain jaksa. Koen itseni huonokuntoiseksi luovuttajaksi. Kotona on pahaolo ja itku tulee, koska en ole juoksulenkkiini nähden syönyt tarpeeksi. Mustia pilkkuja silmissäni, kolistelen jääkaapille, korvissa humisee, tiedän, että kohta tämä täti pyörtyy, tungen suuhuni appelsiinimehua, jogurttia ja palan suklaata. Raahaudun sängylle makaamaan ja loppuillan keskityn hengittämiseen.
Siksi minä en juokse. Siksi minä kävelen reippaasti, vaikka tuo juokseminen onkin jotenkin enemmän cool...

Syksyllä tuo säännöllinen lenkkeily nimittäin vain jäi, en oikein tiedä syytä, monista eri asioista johtuen en vain jaksanut. Nyt jouluahmimisen jälkeen alan muistuttaa ilmalaivaa ja pelkään, että kohoan joku kerta ilmaan ja leijun pois. Toinen hyvä syy on, siskon ja sen miehen häät helmikuussa. Juhlamekkoon on mahduttava. Muusta viis.

Tein minä muitakin lupauksia, mutta niitä minä en kerro ;)
Erittäin ihanaa alkanutta vuotta kaikille!