Koiria ja painajaisia

Olin viikonlopun koiravahtina, siskoni perheen taloudessa. Perjantai iltapäivänä menin ja sunnuntai aamuna tulin takaisin. Hoidettavani oli kaksi koiraa ja yksi kissa. Toinen oli portugalin vesikoira ja toinen pieni sekarotuinen karvakasa. Molemmat ovat vielä aika pentuja. Kissa on pieni ja musta.
Koirien kanssa oli mukava viettää vikonloppua. Ulkoiltiin, nukuttiin ja vähän siivottiin. Tai minä lähinnä siivosin. Omien voimien mukaan jaksoin järjestellä lastenhuoneen ja vähän muutakin.

Vanhassa rintamamiestalossa oli extraturvallinen tunne, sillä koirat ottivat tehtäväksen olla minun henkivartijoitani. Varsinkin isompi ja mustempi koira kulki perässäni koko ajan, se oli aika mukavaa. Keskellä yötä heräsin siihen, että koko komppania eläimiä ol kakessa hiljaisuudessa hypännyt sänkyyn kanssan nukkumaan. Kyllä koiratkin ovat kivoja, mutta minä en nitä kaupungin keskustassa pitäisi. Kyllä oma piha pitää olla ja lähellä hyvä lenkkimaasto.

Molemmat koirat ovat kilttejä, eikä ongelmia ollut. Ihan kivaa vaihtelua. Lisäsävyn toi se, että hommaan minut lahjottiin ostamalla paljon kaikkea herkkua syötäväkseni. Katseltin siinä sitten poikien kanssa monsterit oy ja kasa madventures-jaksoja DVD:ltä.

Minua on jo aika monena yönä vaivanneet erilaiset panajaiset. Joiden pääidea on ollut, minun hengiltä saamiseni. On ollut sotaa, tsunamia, ampuvia moottoripyöräilijäitä ja muuta sellaista pientä kivaa.
Se sota muuten tapahtui sellaisella isolla leikkikentällä, jossa meitä oli kasa ihmisiä. Meidän piti selvitä sillä kentällä hengissä. Oli mm. kivenmurikoita, jotka tippuivat päähän, huone, joka oli täynnä pyöriviä rattaita, joihin ei saanut jäädä kiinni yms. Se oli sota, eikä sieltä päässyt pois.

Toissayönä ollessani koiravahtina koin yhden elämäni pahimmista painajaisista. Sillä painajainen tapahtui siinä samassa hetkessä missä oikeasti olin.
Eli nukuin sängyssä, missä oikeasti nukuin, oli yö, minulla oli se yöpaita päällä mikä minulla oli oikeasti. Ja olin siinä asennossa ( mahallani) mihin olin nukahtanut.
Havahduin unestani ja tajusin, että selkäni päällä on mies, joka uhkaa terävällä bambuisella sukkapuikolla viiltää kurkkuni auki. Hän vielä sanoi, ettei pitäisi nähdä sellaisia sukkapuikkounia, joita olin hetkeä aikaisemmin nähnyt. Pelko oli suunnaton.
Siinä kun makasin paikoillani, havahduin uudestaan unestani "hereille". Olin yhä mahallani sängyllä unenpöppöröisenä, tajusin, että kaikki oli ollut vain unta. Rupesin hieromaan silmiäni ja luulin, että ne olivat rähmästä muurautuneet umpeen. Nousin istumaan ja tajusin, että silmiä ei saa auki. Kokeilin kädellä yöpöytää ja tajusin, että se kamala mies oli vienyt lääkkeeni ja puhelimeni pöydältä.
Aloin huutaa apua, että koirat tulisivat apuun. Suustani ei kuitenkaan tullut mitään järkevää, vain jotain outoa ääntä.
Huusin ja huusin. Ja olin kauhuissani. Kunnes heräsin siihen, että makaan sängyssä mahallani ja huudan apua.

Meni kuulkaa hetki, ennenkuin tajusin, että olen yksin, eikä ole mitään hätää. Sytytin valot. Koirat nukkuivat rauhallisesti lattialla. Myönnän, kyllä pelotti. Kyllä siinä varmaan tunti vierähti, ennenkuin sain uudestaan unta. Onneksi minulla oli hyvä kirja, sitä lukiessa ajatukset sai rauhoittumaan.
Kyllähän minä oikeasti tiedän, että kukaan ei pääsisi lähellekään taloa ilman, että koirat huomaisivat.
Mutta se oli kammottavaa.

No mutta on siinä se hyvä puoli, ettei tarvitse katsoa kauhuleffoja kun omat unet riittävät. :)

Pieniä hetkiä

Ynnätäänpä yhteen peniä hetkiä, kuluneiden päivien ajalta.

Kuten edellisestä postauksesta voi lukea maanantaiaamu oli palomiesaamu.
Siinähän oli tietenkin seurauksensa, joista en postauksessa kertonut, koska seuraukset tulivat esiin vasta iltapäivällä.
Menin nimittäin takaisin aamulla nukkumaan ja heräsin siinä puolenpäivän aikaan. Iltapäivällä oli terapia. Sinne siis sitten. Kävin sitä ennen kaupungilla. Kun suuntasin kotiin takaisin, huomasin kampin metroaseman portaissa, että nyt nousee kylmähiki pintaan ja jotenkin todellisuus alkaa hämärtymään.
Kyllä, järkyttyneenä aamuisesta olin vähän niinkuin unohtanut syödä. Onneksi olin juuri ennen metrolle menoa käynyt ostamassa suklaata ja mehua kaupasta. Ei muuta kuin suklaata ja mehua vähän nassuun ja pääsin kunnialla kotiin syömään.

Tistaina olin lähdössä kaupungille, osittain siskoni pyynnöstä. Hän halusi uudet punaiset kumisaappaat ja niihin sopivan laukun. Menin edeltä katsomaan sopivia, että hänen ei tarvitse turhaan kaupoissa kerrellä, työpäivän jälkeen. Olen ennenkin toiminut hänen personal shopping assistenttina ja hyvin on mennyt.
No kuitenkn. Lähdin kotoa ja rappukäytävä oli pimeä. Suunnisti pimeässä käytävässä valonappulalle ja toki joku oli päättänyt kasata ison pinon muuttolaatikoita nappulan eteen, joita en tietenkään pimeässä nähnyt ja jota päin kävelin kovalla vauhdilla. Auts!

Keskiviikkona olin menossa terapiaan, kun minut pysäytettin tennispalatsin edessä. Se oli yli-innokas hare krishna-munkki. Kylläkin erittäin suloinen nuori poika. Joka ensin kehui
ulkonäköäni ja kysyi ikääni. Kerrottuani ikäni hänen reakitonsa oli seuraava: "ai oletko sä jo niin vanha, miltä tuntuu olla noin vanha?"
Minulla oli siinä hetki aikaa ja hän kovasti yritti myydä omaa ideologiaansa ja minä omaani. Hiukan ehkä kyseenalaistin hänen oppiaan ja hän ehkä hukan hermostui.
Kesken lauseen hän sanoi mnulle näkemiin ja poistui. Hiukan äkäisenä.
Toivottavasti hän ei langettanut minun päälleni pahamunkki-kirousta.

Ostin keskiviikkona myös itselleni kaupasta liman. Sellaisen ihanan vihreän löysän limaklöntin, jolla voi leikkiä. Minulla oli pienenä sellainen, niitä sai ruotsista Stor&Litenistä.

Tänään ei vielä ole tapahtunut mitään kertomisen arvoista.

Maanantai-aamu

Mitä tänään opimme? Pitäisi aina nukkua meikit naamalla ja hiukset laitettuna.
Tänään klo 7.22 olin täydessä unessa, kun havahduin korvia huumaavaan piipitykseen. Sängyn vieressä oleva verkkari+toppi kombinaatio päälle ja ylös.
Oma palohälytin se ei ole. Avaan oven piipitys on kamala, mutta savua ei näy eikä haise.
Ja ei kun soitto 112.
Täällää piippaa, se mukava täti kuuli kyllä piipityksen itsekin.

Ei tule mistään asunnosta, piippaa porraskäytävässä.

Menetkö palokuntaa vastaan alaovelle?

Toki menen, juuri heränneenä, yöpuvussa. Tämä on minun unelmani. Palokunta ja meikä on juuri herännyt!

No sieltä H15 saapuikin. Kyseessä oli kellarissa rakennuspölyä imuroinut pojankloppi, joka oli saanut aikaan hälytyksen. Hirveän mukavia palomiehiä kylläkin. Pisteet pelastuslaitokselle siis!

Mutta taas huomasin sen oudon jutun, minä olin ensimmäinen, joka soitti palokunnan. Kyllä naapurit ovilla ihmetteli, mutta kukaan ei tehnyt asialle mitään. Portailla odotellessani, siihen tuli nuori raskaana oleva nainen, kasvonaamio naamallaan. Hänkin oli soittanut palokunnan.
Ja se piipitys varmasti kuului koko talon, joka kämppään.

No mutta loppu hyvin kaikki hyvin, maanantaiaamu on pyörähtänyt käyntiin!
Kissat pelästyivät kyllä kovasti!

Niin kauan kun on toivoa on elämää

Mutta jos toivo katoaa, mitä sitten tapahtuu?

On toisia päiviä jolloin toivoa on enenmmän ja taas nitä helvetillisiä hetkiä, kun toivo katoaa kokonaan. Joku sanoo jotain tai joku tekee jotain, tietämättäänkin ja minun toivooni kolahtaa ja kovaa.
Sinä hetkenä tuntuu, että ainoa oikea vaihtoehto on kadota. Kadota, koko maailmasta. Pakata reppunsa ja vain kadota. Tai jättää repunkin pakkaamatta ja mennä sinne mistä kukaan ei tiedä mitään.

Olen heikko ja toivoni on ohut. Olen sairas ja olen toipilas. Se ei näy minusta, se ei näy konkreettisesti päällepäin, se näkyy vain pään sisällä. Olen niin värikäs ja iloinen ja pirteä. Enkä ole. Kuulostan pirteältä puhelimessa, olen siis paremmassa kunnossa.
Joku alkaa epäillä; taidat inistä turhasta. Silloin toivo kuluu niin ohueksi, että se on lähellä katketa.

Jos tämä onkin turhaa, jos inisen turhasta. Jos tämä onkin todellisuus jonka kanssa minun on elettävä. Jos se tumma meri, joka elää sisässäni onkin se oikea todellisuus ja minun on turha pyristellä pois sieltä. Minun on uitava ympyrää tai hukuttava, poispääsyä ei ole. Mutta lopputulos on sama, hukkuminen mereen on väistämätöntä kun voimani loppuvat.

Jos se onkin minun kohtaloni ja elämäni ja minä en vain ole oppinut kunnolla uimaan, jos se pelastusvene ei tulekaan hakemaan minua pois. Miksi silloin jatkaisin?

Kuinka paljon se sattuukaan kun joku epäilee tai vähättelee.
Kukaan ei epäile, jos sairastut syöpään tai diabetekseen tai epilepsiaan tai kätesi amputoidaan. Mutta jos sinun vamma ei näy päällepäin, ei ole yhtä suurta oikeutta olla silloin sairas.
Sairautesi voidaan diagnosoida vain puheittesi perusteella. Ja voithan valehdella tai suurennella asioita.
Älä ota sitä niin vakavasti, täähän on vain hei elämää.

Muutu, muuta ajatteluasi, kuuntele totuutta, muuta elämääsi, lopeta vikinä.

Silloin, toivo napsahtaa poikki ja minä hukun.

Juhannus

Taas on palattu omaan kotiin, villin juhannuksenvieton humusta.
Olimme siskoni mökillä, meitä oli 9 aikuista ja kymmenen lasta, joista nuorin oli 5 kk.
Juhannus siis sisälsi saunomista, grillausta ja oleilua. Ja tietysti kohdallani paljon nukkumista.
Mölkkyäkin tuli pelattua. Viihdytettyä vauvaa ja leikittyä kissanaista. Olin Batmanin apuri taistelussa merirosvoja vastaan.

Sain nukkua saunakamarissa, parinkymmenen metrin päässä päätalosta, jossa kaikki muut vauvasta vähän vanhempaan nukkuivat. Yöuneni ja nukkumarauhani oli siis taattu. Mutta vaikka paikka oli ihana ja viihdyin hyvin, aurinko paistoi, on aina ihana päästä nukkumaan omaan sänkyyn.

Juhannus ol mukava, kiitos kaikille mukana olleille ja molemmille ihanille siskoilleni miehineen.

Diagnoosi: lopetetaan

Aina välillä se iskee lievä ahdistus. Tai en tiedä kutsuako sitä ahdistukseksi ja masennukseksi vaiko vaan realismiksi.
Töihin paluuseen on about kuukausi. Eilen kävin töissä, sain hyvän vastaanoton, työkaverit ottivat tosi hyvin vastaan lapssta puhumattakaan.
No siitähän se arkirealismi sitten iski päälle.
Onko minusta tähän sittenkään?
Pystynkö minä tähän?
Työhön paluu pelottaa. Pelottaa kaikista eniten se, että turvaudunko minä samoihin vanhoihin tuttuihin kaavoihin ja valahdan takaisin sinne epätoivon kaivoon, mistä yritän kovasti kohottautua ylös.

Kun minun sairaus ei mitenkään näy ulospäin. tukastani lähtien pukeutumiseni on suht´värikästä. Yritän olla huoliteltu ja ei minun huumorintajuni ole kadonnut minnekään, minä nauran yhä vieläkin. Hyvin oudoille asioille kylläkin, mutta kuitenkin.

Mihin minä sitten turvaudun uudestaan? Työntekoon, suorittamiseen, täydellisyyden tavoitteluun, itseinhoon, itsevihaan, hyväksynnän tavoittelemiseen.
Itsensä ruoskimiseen eteenpäin, että minähän menen, vaikka pää olisi kainalossa.
Laitan itseni sivuun ja elän muiden odotuksien mukaan.
Häpeän itseäni.

Terapiassa otin asian esille. Puhuttiin ja mietittiin. Puhuttiin vielä vähän lisää.
Terapeutti kysyi tärkeän kysymyksen: Mikä on sinun vointi?
Vastaus oli: Minä en tiedä. Minun itsetuntemus on niin hukassa, että minä en edes tiedä miten minä voin. Kun vuosia ja taas vuosia on laittanut oman vointinsa sivuun, ja mennyt vain eteenpäin, että pystyy elämään, sitä hukkaa itsensä. Ei edes tiedä, miten voi.

Terapautti toi kovasti esiin vahtoehtoa, että sarauslomaakin voi jatkaa. Hän ei ollut aivan varma olenko minä työkykyinen. Se oli aika isku.
Heinäkuun alussa on aka hoitavalle psykiatrilleni.

Itse haluaisin mennä töihin, kokeilla, että miten se menee. Lopettaa laiskottelun ja luuserimaisen kotona vetelehtimisen. Minulla on eräs läheinen, jonka sana painaa paljon elämässäni, halusin tai en. Hän on sitä mieltä, että on tärkeää että menen töihin, että saan elämässäni muutakin ajateltavaa. Minähän menen töihin, ties vaikka kaikki menisi ihan hyvin.

Koen itseni niin turhaksi. Toivottomaksi, pitkästä aikaa. Mitä hyötyä tällaisesta on, ihmisestä joka on niin solmussa oman itsensä kanssa, että ei edes tiedä mikä on itselleen hyväksi. Täysin sössitty ihminen.
Jos esin koira on jotenkin mielenvikainen, se lopetetaan.

Jakaakohan lääkäritkin ihmisille lopetus-diagnooseja? Turha ja liian sekaisin parantuakseen, siispä lopetetaan. Eikun piikille ja yksi yhteiskunnalle hyödytön olento pois pyyhitty.

Ja nyt arvon lukijat: Tämä ei suinkaan ole itsesääliä, tämä on realistista pohdintaa. En kirjoita tätä saadakseni säälipisteitä, vaan koska näin homma nyt on.

Seuraamme jatkoa suurella mielenkiinnolla!

Tatuointi

Nyt on taas uusi kuva kädessä, ylläolevassa kuvassa hyvin pakattuna.
Allaolevassa kuvassa pakkauksen poistuttua. Rasvaa ja punoitusta siinä toki näkyy.Paikka on sis okea olkavarsi.


Nyt rupeaa siis pikkuhiljaa kädet olemaan täynnä, mutta jaloissa on vielä hyvin tilaa. Ja tuonne käsikuvienkin lomaan sopi vielä paljon sälää.

Katselin tuossa erääni iltana dokumenttia, missä käsiteltiin nuorten kehonmuokkausta. Se oli järkyttävää. 15 vuotiaalle tehtiin rasvaimu ja 18 vuotias tuli sairaalaan äidin ja isän kanssa hankkimaan silikonit. Äiti oli niin onnellinen, kun tytär sai komet tissit.
15 vuotiashan on vielä kasvamassa ja kehittymässä, mutta kun hän ei kuulemma millään muulla tavalla laihdu, eikä ainakaan tarpeeksi nopeasti. Ja tämän hän kertoi pizzalautasen ääressä.
Hänestä imettiin noin 9kg rasvaa pois. Tämä tyttö oli ennen leikkaukseen tuloa kokoa 44, eli ei mikään mahdoton tapaus.

Tämä neitonen jolle tehtiin isommat rinnat halusi voida kävellä lomamatkoilla rannalla yläosattomissa ja vanhemmat nyökyttelivät samalla.

Minusta tuo on edesvastuutonta seka vanhemmilta, että kirurgeilta jotka operaation tekevät. Kirurgi joka teki rasvaimun, vain kehui kovasti leikkausta. Suositteli rasvaimua kaikille, että saadaan unelmavartalo joka ihmiselle.
Että hiphei ja rasvaimuun.
Älä oikeasti kuitenkaan kokeile, mutta onhan niitä kotikonstejakin. Imurin suuttimeen liitetään ohut katetri, ihoon pieni viilto ja katetri sisään ja eikun imemään... :) Jos on tosi läski voi ottaa isomman katetrin...


Olihan siinä sitten oiken ymmärrettävääkin kauneuskirurgiaa, mm tyttö jonka rintojen koko oli 85 GG, muuten tyttö oli pien ja hoikka. Valtavat rinna haittasivat hänen elämää suuresti. Lääkärinlähetteellä häneltä pienennettiin rinnat, muistaakseni d-kuppi kokoon.

Itse hyväksyn kauneuskirurgian silloin kun se on oikeasti hyödyksi. Onnettomuuksien jälkeen, rintasyövän jälkeen tai jos jostain asiasta on oikeasti terveydelle haittaa tms.

Tatuointeja ja lävistyksiä en lue kauneuskirurgiaan, vaikka olen törmännyt ihmisiin, jotka niin tekevät.

Että näin...

ps.lisään vielä näin jälkeenpäin jotain ihanaa ja kaunista

Kirjoittamisesta ja arjesta

Minulla oli jo aihe valmiina ja olin jo tekstiäkin onnistunut rustaamaan vähän matkaan. Kunnes tajusin, että aihe josta olin akomassa kirjoittaa on liian kipeä julkistettavaksi, ainakin vielä. Ehkä joskus myöhemmin, ehkä ei koskaan.
Jääköön asian ruotiminen siis vielä parin läheiseni keskuuteen.

Siis mitäkö kirjoittaisin. Kuten jo tuossa aikaisemmin mainitsin aiheet ovat vähän vähissä.Mutta himo krjoittamiseen on suuri. No mutta pysytään näissä arkielämän pikku ihmeellisyyksissä!

Pääni on jälleen saanut pinkin sävytteen. Se oli välillä musta, nyt se on pinkki. Ainoa vika pinkissä värissä on, että se lähtee niin helposti pois, pari suihkua ja pitää väriä laittaa jälleen uudestaan. Siksi aina välillä kyllästyn ja laitan pääni mustaksi, se väri ei lähde.
minun onnekseni pinkkiväri on suhteellisen halpaa, pullo maksaa noin kympin ja siitä voi ainakin viisi kertaa värjätä lyhyen tukan.

Asematunnelin kirjatori on avannut ovensa entistä ehompana. kirjat vetävät kovasti puoleensa. vaikka siellä ei uutuuksia olekaan, ( jotka maksavat maltaita kirjakaupoissa) tekee sieltä hyviä löytäjä.
Siellä on aina kahden euron pöytä, joka notkuu kirjoja.
Nyt on parina päivänä siellä tullut shoppailtua. Seuraavanlaiset kirjat löysivät tieni kotiini.
Juhani Känkänen: Toivon mukaan
Auli Mantila: Varpunen
Pekka Virkamäki: Arka ja ahdas ismi
Johanna Sinisalo: Lasisilmä
Nyt ei kun lukemaan, aloitin Johanna Sinisalon lasisilmästä, sillä ostin sen koska sitä on minulle suositeltu, enkä ole sitä kirjastosta löytänyt.
Muut ostin nimen ja takakannen perustella.

Tänään tullessani kotiin metrolla, minua vastapäätä istui naisihminen. Vähän nuhjuisen näköinen, mutta ei selvästikään mikään laitakadun kulkija.
Hän tuijotti minua koko matkan ja mumisi hiljaa. Olisin halunnut kysäistä miksi? Se olisi ollut mielenkiintoista. En kuitenkaan kehdannut. Vaihtoehtojahan on monia, ehkä hän ei edes nähnyt minua ja puhui jollekin, jonka luuli näkevänsä. Tai ehkä hän ajoi pahoja henkiä minusta pois.
Tai ajatteli vahingossa ääneen... Mistäs sitä voi tietää.

Meinasin eräässä kaupassa kävellä päin jättimäistä peiliä, kun en tajunnut, että siinä on peili vaan luulin kaupan jatkuvan. Onneksi tajusin, että se oli peili, hetkeä ennen törmäystä.

Tapasin myös kaupungilla elämäni miehen. Koitin kyllä luoda häneen pitkiä katseita, mutta ilmeisesti hän ei sitten tajunnut olevansa elämäni mies, koska hän ei rynnännyt luokseni ja pyytänyt jätskille. Outoa!
Hän varman ajatteli, että miksi tuo tuijottaa ja mumisee, varmaan näkee omiaan..

Väsynyt sammakko

Uskokaa tai älkää terapia väsyttää. Se on rankkaa ja sinäänsä siinä ei ole mitään kivaa. No vuoden kuluttua voin katsoa ehkä taaksepäin ja todeta, että se oli oikein hyödyllistä.
Mutta uskomatonta väsymystä se ei vie pois. Yöunet ovat 10 tunnin luokkaa ja parhaimmillaan vielä päikkärit päälle.

No yritän kuitenkin pitää yhteyttä yllä ystäviin ja tuttuihin. Onneksi on olemassa puhelimet, tekstiviestit ja sähköposti.
Maanantaina ystäväni Lahdesta tuli kaupunkiin, tapaamaan minua. Toki kävimme syömässä masumme täyteen kiinalaista, siinä ihanassa aikatalon kinalaisessa ravintolassa, jossa saa syödä niin paljon kuin jaksaa ja mehän söimme.
Jälkiruoaksi kävimme vielä Stockmannin robert´s coffeessa jätskillä. Suosittelen. Kaksi ihanaa jätskipalloa, kastiketta ja kermavaahtoa maksaa 4.50 euroa.

Toissapäivänä olin rasavillirusakko-siskoni seurana kun hän kävi ottamassa tatuoinnin jalkaansa. Pupuja, kuinka ollakaan.
Samalla ihan ex-tempore varasin itsellenikin tatuointiajan. Kun tuo toinen olkavarsi on viellä vailla kuvaa...
Päätin sijoittaa lomarahani ikuiseen asiaan, hetken nautinnon sijasta. Aika on jo ensi maanantaina.

Koen huonoa omaatuntoa blogini suhteen, koen että tasoni on laskenut. Elämäntilanteeni vuoksi vain tuntuu, ettei aina ole mitään sanottavaa. Mutta JOS minusta ei kuulu vähään aikaan, älkää huoliko, palaan silti vielä.
Lainatakseni ihanaa miestä, Ronan Keatingiä: " You say it best, when you say nothing at all" ;)

Valoa ja voimaa kaikille ihanille lukijoilleni!

Ukkonen

Viime yönä oli ukkonen. Kesän ensimmäinen, tai ensimmäinen jonka minä olen bongannut.
Laitoin koko kämpän pimeäksi, vedin verhot ylös ja istuin katselemassa ukkosta.
Ukkonen on hieno.
Ukkosessa on jotain suurta ja hienoa.
Pienenä pelkäsin ukkosta, en enää. Pienennä pelkäsi enemmän sitä ääntä. Vaikka eihän siinä ole mitään vaara, niissä salamoissa ennemminkin.

On niin mahtavaa, kun kaikki pimenee. Sitten luonto hiljenee ja stten räjähtää. Ensin saattaa jostain kauempaa kuulua jyrinää ja yht´äkkiä, se jyrinä kovenee ja kovenee. Kunnes kaikki vain välkkyy ja jyrisee. Sade saattaa koventua ja yht´äkkiä ei sada ollenkaan.
Ukkosen jälkeen kaikki rauhoittuu, luonto tuoksuu kuten myös märkä asfaltti.
Luonto on mahtava. Suurempi kuin mitä ihmiset ymmärtääkään. Kun luonto näyttää voimansa on hminen täysin sen armoilla.

Pari kertaa olen aikuisiällä pelännyt ukkosta. Niillä kerroilla, kun pelko on hiipinyt vieraakseni, olen ollut yksin lomalla kesämökillä.
Kun iltaa kohden huomaa myrskyn nousevan. Kaukaisia jyrinöitä, luonto hiljenee, kaikki pimenee.
Siinä tilanteessa tuntee olevansa yksin kaiken keskellä. Mökiltä ei kovin helposti naapureille juosta. Muutenkin sinne on vaikea saada mitään apua, jos jotain tapahtuu.
Siinä tilanteessa ukkoseen myös liittyy jotain yliluonnollista.
Salaman valossa välähtävät kasvot tai ovelta kuuluva luonnoton koputus. Tai jonkin oven aukeaminen narahtaen.
Kaiken tämän keskellä tietää, että yö on tulossa. Pitäisi mennä nukkumaan. Toivoo, että nukahtaisi nopeasti. Salamoinnin ja jyrinän keskeltä kuulee kunka kaappikello lyö.
( Toisaalta tähän saattavat liittyä ne kauhuleffat, joita siskoni on pakottanut minut katsomaan)

Yksi mahtavimmista ukkosista, jonka muistan oli vuosia sitten kesällä. Olimme kahdestaan ystävättäreni kanssa, hänen perheensä mökillä viettämässä lomaa.
Sitten alkoivat ukkoset. Päivät olivat kuumia ja aurinkoisia. Illalla alkoi jyrinä. Ukkonen yltyi ja yltyi. Lopuksi salamoi ja jyrisi taukoamatta. Se oli sanoin kuvaamattoman hienoa.
Aamuksi kaikki tyyntyi ja tuleva päivä oli mitä hienoin.
Näiksi ukkos-öiksi majoituimme ystävättäreni kanssa nukkumaan hänen vanhempiensa leveään parisänkyyn. Siinä me makasimme ja kuuntelimme ukkosta.
Eräänä aamuna herätessämme, huomasimme naapurin miehen joka huhuili meitä ovella. Hän tuli tarkastamaan olemmeko kunnossa. Ihmettelimme hieman. Kunnes menimme ulos ja huomasimme pihalle kaatuneen jättimäisen puun, joka oli kaatunut vain metrin päähän autostamme.

Ukkosessa on jotain hienoa, siinä on voimaa ja jotain puhdistavaa. Salamat ja jyrinä. Ja sille kaikelle, ei ihminen voi yhtään mitään.

Älä enää lyö

Hiljaista on ollut, minulle ihmeenkin kauan.
Nyt on taas edes vähän jaksamusta kirjoittaa.

Kuten jo edellisestä postauksesta luitte, sain hylätyn tukipäätöksen kelalta. Koska kelan mielestä kyse on vielä sairaudenhoito vaiheesta, eikä heidän mielestään terapia ole oikea-aikaista.
Tämä tarkoittaa siis sitä, että jatkan terapiaani, mutta maksan kaiken itse. Syksystä pudotan terapia käynnit kertaan viikossa, niin summasta tulee vähän inhimillisempi ja saan sen nipsattua palkasta.( n.240 e kuussa)
Kelan tuki olisi tarkoittanut sitä, että olisin voinut jatkaa terapiaa kaksi kertaa viikossa ja kela olisi maksanut siitä n.80%.

Kelan hylätty päätös pysäytti, todellakin. Ei nyt periaatteessa siksi, että tuli hylätty päätös, vaan lähinnä päätöksen perustelut.
Olen kelankin, siis melkeinpä yhteiskunnan mielestä liian sairas edes kuntoutukseen.
Tässä siis nojataan b-lausuntoon, joka minusta on toimitettu kelaan.
Itseni mielestä b-lausunto on vielä kaikenlisäksi aika kevyesti kirjoitettu. Siitä olisi helposti saanut vielä "pahemman".

No siitä pysäytyksestä. Taidan oikeasti olla aika "sairas".
Palaset alkoivat loksahtamaan kohdalleen. Jos minä jatkan elämääni tällä samalla linjalla, en elä enää montaa vuotta, koska en jaksa.
En nyt puhu elämäni ulkoista puitteista, vaan siitä mitä minun sisälläni on.
Siitä mihin minä olen oppinut ja kasvanut. Siitä epäinhimillisestä suhtautumisesta itseeni ja elämääni.
Inhosta ja vihasta.
Siitä pienestä noidasta, joka asuu sisälläni, joka ruoskii minua eteenpäin. Potkii joka hetki, eikä tyydy mihinkään muuhun kuin täydellisyyteen. Kun täydellisyys epäonnistuu, astuu kuvaan inho ja viha.
Se myös vaatii, että kulissit on pidettävä yllä, oltava täydellinen ihmisenä. KAikkien on pidettävä minusta, koska muuten en ole täydellinen ja minua vihataan.
Sitä mitä oikeasti olen, ei saa näyttää, koska sillon ei enää ole täydellinen.

Tästä kaikesta pitää huolta inho ja viha. Epäinhimillisyys. Pieni eteenpäin ruoskiva noita.
Niiden kanssa minä olen elänyt. Ei saa olla heikko, ei saa olla riippuvainen kenestäkään, eteenpäin on mentävä, ei saa valittaa, sillä jollain on aina huonommin, elämää pitää hallita, virheitä ja epäonnistumisia ei sallita.
Niin ja sitten kun ei olekaan epäinhimillinen, ei pysty elämään niinkuin pitäisi. Silloin astuu kuvaan inho ja viha.
Sitä inhoaa ja vihaa itseään, jokaisen suklaapalan takia. Joka kerta kun katsoo itseään peiliin, eikä ole täydellinen. Siksi, ettei ole kouluttanut itseään paremmin. Siksi, että yhä vieläkin on yksin. Siksi, ettei jaksakaan lähteä lenkille. Siksi, ettei jaksakaan siivota. Siksi, että on heikko. Siksi, ettei pukeudu täydellisesti, ei meikkaa täydellisesti, hiukset eivät ole täydelliset.
Vihaa ja inhoa. Sitä riittää.
Itseään kohtaan ei niinkään muita.

Kuten sanoin näin en jaksa enää kauan, edessä on jossain vaiheessa se hyppy metron alle, jos näin jatkuu.
Minulla on edessä siis pitkä prosessi. Oppia olemaan minä, armahtahtamaan itseni, olemaan inhimillisen itselleni, olla täydellinen itsenäni. Oppia olemaan kakkea muuta kuin se mihin olen oppinut ja kasvanut.

Luulisi, että se olisi helppoa, siitä vaan rima pois ja letkeää elämää.
Ei se ole helppoa. Oppia elämään uudestaan, oppia uudestaan kaikki. Kaikki.

Se on vuosia kestävä prosessi. Se pelottaa ja väsyttää.
Mutta toisaalta tässä ei ole muuta suuntaa kuin ylöspäin.
Ja kaikesta huolimatta, elämässäni on nyt enemmän toivoa kuin koskaan.

Hylätty

Niin siinä sitten kävi.
Kelalta tuli hylätty päätös kuntoutustuen suhteen.
Ilmeisesti minun pitäisi olla alkoholisti, nisti tai hakata ihmisiä kirveellä metrossa päähän, että olisin kelpaava mukaan systeemin.

Ja päätöksestä ei saa valittaa.

Nyt on pallo hukassa ja hanska hukassa ja kaikki hukassa. Saas nyt kattoo miten tästä eteenpäin.

lisäys myöhemmin: Soitin kelaan ja selvitin hylkäykseni perustetta. Olen liian sairas saadakseni kuntoutusta. Minun pitäisi ensin parantua ja sitten voisn hakea uudelleen. Se, että b-lausunnossan todetan, että minulla on ollut masennusoireita lapsesta saakka, on kuulemma liikaa.
Hienoa Kela!!!!!!!