Diagnoosi: lopetetaan

Aina välillä se iskee lievä ahdistus. Tai en tiedä kutsuako sitä ahdistukseksi ja masennukseksi vaiko vaan realismiksi.
Töihin paluuseen on about kuukausi. Eilen kävin töissä, sain hyvän vastaanoton, työkaverit ottivat tosi hyvin vastaan lapssta puhumattakaan.
No siitähän se arkirealismi sitten iski päälle.
Onko minusta tähän sittenkään?
Pystynkö minä tähän?
Työhön paluu pelottaa. Pelottaa kaikista eniten se, että turvaudunko minä samoihin vanhoihin tuttuihin kaavoihin ja valahdan takaisin sinne epätoivon kaivoon, mistä yritän kovasti kohottautua ylös.

Kun minun sairaus ei mitenkään näy ulospäin. tukastani lähtien pukeutumiseni on suht´värikästä. Yritän olla huoliteltu ja ei minun huumorintajuni ole kadonnut minnekään, minä nauran yhä vieläkin. Hyvin oudoille asioille kylläkin, mutta kuitenkin.

Mihin minä sitten turvaudun uudestaan? Työntekoon, suorittamiseen, täydellisyyden tavoitteluun, itseinhoon, itsevihaan, hyväksynnän tavoittelemiseen.
Itsensä ruoskimiseen eteenpäin, että minähän menen, vaikka pää olisi kainalossa.
Laitan itseni sivuun ja elän muiden odotuksien mukaan.
Häpeän itseäni.

Terapiassa otin asian esille. Puhuttiin ja mietittiin. Puhuttiin vielä vähän lisää.
Terapeutti kysyi tärkeän kysymyksen: Mikä on sinun vointi?
Vastaus oli: Minä en tiedä. Minun itsetuntemus on niin hukassa, että minä en edes tiedä miten minä voin. Kun vuosia ja taas vuosia on laittanut oman vointinsa sivuun, ja mennyt vain eteenpäin, että pystyy elämään, sitä hukkaa itsensä. Ei edes tiedä, miten voi.

Terapautti toi kovasti esiin vahtoehtoa, että sarauslomaakin voi jatkaa. Hän ei ollut aivan varma olenko minä työkykyinen. Se oli aika isku.
Heinäkuun alussa on aka hoitavalle psykiatrilleni.

Itse haluaisin mennä töihin, kokeilla, että miten se menee. Lopettaa laiskottelun ja luuserimaisen kotona vetelehtimisen. Minulla on eräs läheinen, jonka sana painaa paljon elämässäni, halusin tai en. Hän on sitä mieltä, että on tärkeää että menen töihin, että saan elämässäni muutakin ajateltavaa. Minähän menen töihin, ties vaikka kaikki menisi ihan hyvin.

Koen itseni niin turhaksi. Toivottomaksi, pitkästä aikaa. Mitä hyötyä tällaisesta on, ihmisestä joka on niin solmussa oman itsensä kanssa, että ei edes tiedä mikä on itselleen hyväksi. Täysin sössitty ihminen.
Jos esin koira on jotenkin mielenvikainen, se lopetetaan.

Jakaakohan lääkäritkin ihmisille lopetus-diagnooseja? Turha ja liian sekaisin parantuakseen, siispä lopetetaan. Eikun piikille ja yksi yhteiskunnalle hyödytön olento pois pyyhitty.

Ja nyt arvon lukijat: Tämä ei suinkaan ole itsesääliä, tämä on realistista pohdintaa. En kirjoita tätä saadakseni säälipisteitä, vaan koska näin homma nyt on.

Seuraamme jatkoa suurella mielenkiinnolla!