Hiljaista on ollut, minulle ihmeenkin kauan.
Nyt on taas edes vähän jaksamusta kirjoittaa.
Kuten jo edellisestä postauksesta luitte, sain hylätyn tukipäätöksen kelalta. Koska kelan mielestä kyse on vielä sairaudenhoito vaiheesta, eikä heidän mielestään terapia ole oikea-aikaista.
Tämä tarkoittaa siis sitä, että jatkan terapiaani, mutta maksan kaiken itse. Syksystä pudotan terapia käynnit kertaan viikossa, niin summasta tulee vähän inhimillisempi ja saan sen nipsattua palkasta.( n.240 e kuussa)
Kelan tuki olisi tarkoittanut sitä, että olisin voinut jatkaa terapiaa kaksi kertaa viikossa ja kela olisi maksanut siitä n.80%.
Kelan hylätty päätös pysäytti, todellakin. Ei nyt periaatteessa siksi, että tuli hylätty päätös, vaan lähinnä päätöksen perustelut.
Olen kelankin, siis melkeinpä yhteiskunnan mielestä liian sairas edes kuntoutukseen.
Tässä siis nojataan b-lausuntoon, joka minusta on toimitettu kelaan.
Itseni mielestä b-lausunto on vielä kaikenlisäksi aika kevyesti kirjoitettu. Siitä olisi helposti saanut vielä "pahemman".
No siitä pysäytyksestä. Taidan oikeasti olla aika "sairas".
Palaset alkoivat loksahtamaan kohdalleen. Jos minä jatkan elämääni tällä samalla linjalla, en elä enää montaa vuotta, koska en jaksa.
En nyt puhu elämäni ulkoista puitteista, vaan siitä mitä minun sisälläni on.
Siitä mihin minä olen oppinut ja kasvanut. Siitä epäinhimillisestä suhtautumisesta itseeni ja elämääni.
Inhosta ja vihasta.
Siitä pienestä noidasta, joka asuu sisälläni, joka ruoskii minua eteenpäin. Potkii joka hetki, eikä tyydy mihinkään muuhun kuin täydellisyyteen. Kun täydellisyys epäonnistuu, astuu kuvaan inho ja viha.
Se myös vaatii, että kulissit on pidettävä yllä, oltava täydellinen ihmisenä. KAikkien on pidettävä minusta, koska muuten en ole täydellinen ja minua vihataan.
Sitä mitä oikeasti olen, ei saa näyttää, koska sillon ei enää ole täydellinen.
Tästä kaikesta pitää huolta inho ja viha. Epäinhimillisyys. Pieni eteenpäin ruoskiva noita.
Niiden kanssa minä olen elänyt. Ei saa olla heikko, ei saa olla riippuvainen kenestäkään, eteenpäin on mentävä, ei saa valittaa, sillä jollain on aina huonommin, elämää pitää hallita, virheitä ja epäonnistumisia ei sallita.
Niin ja sitten kun ei olekaan epäinhimillinen, ei pysty elämään niinkuin pitäisi. Silloin astuu kuvaan inho ja viha.
Sitä inhoaa ja vihaa itseään, jokaisen suklaapalan takia. Joka kerta kun katsoo itseään peiliin, eikä ole täydellinen. Siksi, ettei ole kouluttanut itseään paremmin. Siksi, että yhä vieläkin on yksin. Siksi, ettei jaksakaan lähteä lenkille. Siksi, ettei jaksakaan siivota. Siksi, että on heikko. Siksi, ettei pukeudu täydellisesti, ei meikkaa täydellisesti, hiukset eivät ole täydelliset.
Vihaa ja inhoa. Sitä riittää.
Itseään kohtaan ei niinkään muita.
Kuten sanoin näin en jaksa enää kauan, edessä on jossain vaiheessa se hyppy metron alle, jos näin jatkuu.
Minulla on edessä siis pitkä prosessi. Oppia olemaan minä, armahtahtamaan itseni, olemaan inhimillisen itselleni, olla täydellinen itsenäni. Oppia olemaan kakkea muuta kuin se mihin olen oppinut ja kasvanut.
Luulisi, että se olisi helppoa, siitä vaan rima pois ja letkeää elämää.
Ei se ole helppoa. Oppia elämään uudestaan, oppia uudestaan kaikki. Kaikki.
Se on vuosia kestävä prosessi. Se pelottaa ja väsyttää.
Mutta toisaalta tässä ei ole muuta suuntaa kuin ylöspäin.
Ja kaikesta huolimatta, elämässäni on nyt enemmän toivoa kuin koskaan.
12 kommenttia:
Jos olisin siella, pitaisin sua sylissani soffalla ja paijaisin niskaa ja voitais ensin itkea ja sitten syoda jatskia. love, Tikke
Kiitos, sen ajatteleminenkin jo lämmittää sydäntä. Onneksi minulla on sentään jätskiä kotona, voin sitä syödä <3
Sitähän se aikuiseksi kasvaminen on , että oppii hyväksymään itsensä vikoineen ja puutteineen päivineen. Kukaan meistä ei ole täydellinen. Ja itseään rakastaa enemmän kun tämän ymmärtää.
Hei Homssu, ihan aikuisten oikeesti ÄLÄ EDES AJATTELE ITSETUHOISUUTTA.(mieti esim. mitä metron kuljettaja joutuu henkisesti kärsimään, vaikka ei ole edes syyllinen yliajoon) ja kuka tätä blogia sitten ylläpitää ;-)
Elämä on joskus pers****ä ja sitä on kaikilla. Ihmismieli on arvaamaton (myös lääketieteen puolellakin) joten ei kannata menettää uskoa elämiseen. Usko huviksesi, että minullakin oli nuoruudessa elämänilo jossakin maan ytimessä eli todella pohjalla.
Vaimonikin sairaus on tuonut meidän perheeseen paljon mustia pilviä ja välillä vaimonkin mielestä on turha taistella vastaan kun kummiskin sairaus tappaa.
Elämässä on ylä ja alamäkiä, joten ei pidä ottaa niitä liian vakavasti. Tärkeintä on elää päivä kerrallaan ja yrittää nauttia niistä vähäisistä mielihyvää tuottavista asioista.
Jos ei itse hyväksy itseään sellaisenaan mitä on, on ajatusmaailma liian nykypäivän stereotypiaa ja tämähän on sitä ns. pintaliitämistä. Pissiksiä näkee nykyään aivan liikaa ja en usko Sinun kuuluvan siihen ryhmään.
Tämä on tavallaan vaikea aihealue josta on (ainakin minulle) vaikea kirjoittaa. Keskustelemalla pääsee paremmin sisään ja siitä on mahdollisesti enemmän hyötyä. Siksi suosittelen keskustelemaan sukulaisten ja ystävien kanssa. Olkaa avoimia ja keskustelkaa ilman syyllisyyttä tai syyllistämistä.
Voimia ja jaksamista, kyllä se aurinko paistaa risukasaankin.....
Anonyymi: No ehkä tässä on vähän muustakin kyse kuin ihan vain akuiseksi kasvamisesta. Ehkä enemmänkin menneisyydestä selviämisestä. Tai sitten tunnen kasan aikuisia, jotka yhä vieläkn kasvavat kovasti...
Wäiski: Tuo metron kuljettajan kärsimys oli kyllä ihan paras :):) Ja entäs pelastuslaitos, joka joutuu rapsuttamaan jäämiäni irti... :)
Elämässä on juu alamäkiä ja ylämäkiä, jees I know... Mutta kyllä ainakin tähän asti on elämässä selvitty. Ehkä tästä eteenkin päin.
Tosiaan nauttia joka hetkestä, koskaan ei tiedä mitä seuraava tuo tulleessaan.
Niin tuo keskustelu, tyydyn keskustelemaan terapeuttini ja parin sukulaisen kanssa.
meidän suvussa kun nuo sanat syyllisyys ja syyllistäminen ovat liankin hyvin tunnettuja.
Minun kohdallani tuo itsensä hyväksyminen ei taida mitenkään liityä pintaliitoon, vaan pikemminkin minuun itseni ja muiden koko elämän minuun asetettamiin vaatimuksiin.Jotka enemmänkin liittyvät ihmisenä olemiseen, ei niinkään yhteiskunnan vaatimuksin.
Lainaus:
Tuo metron kuljettajan kärsimys oli kyllä ihan paras :):)
Jaa, missä mielessä? Aikuisten oikeesti tiedän ainakin 2 alle 40 v.metrokuljettajaa, jotka ovat sairauseläkkeellä kun ei pysty enää ajamaan mitään kun pelkäävät jonkun hyppäävän eteen.....
Jos tarkoitit hyvänä esimerkkinä, niin olet oikeassa. Ihmiset ei osaa ajatella, että kaikella on kaksi puolta kuten kolikossa.
Lainaus:
Ja entäs pelastuslaitos, joka joutuu rapsuttamaan jäämiäni irti... :)
No Hesassa lapiohommiin voi ryhtyä myös "Mononen". Ammattihenkilöstöllä on taas oma kanava purkaa traumoja ihan työnantajan puolesta.
Lainaus:
Mutta kyllä ainakin tähän asti on elämässä selvitty. Ehkä tästä eteenkin päin.
Kyllä. Tähän pitää uskoa......
Lainaus:
Tosiaan nauttia joka hetkestä, koskaan ei tiedä mitä seuraava tuo tulleessaan.
Juuri näin. En tiedä kenenkään omistavan kristallipalloa joka toimisi..... ;-)
Lainaus:
Minun kohdallani tuo itsensä hyväksyminen ei taida mitenkään liityä pintaliitoon, vaan pikemminkin minuun itseni ja muiden koko elämän minuun asetettamiin vaatimuksiin.Jotka enemmänkin liittyvät ihmisenä olemiseen, ei niinkään yhteiskunnan vaatimuksin.
Kirjoitat: ja muiden koko elämän minuun asetettamiin vaatimuksiin
Tämä ei tavallaan ole sitä pintaliitoa, mutta kuitenkin Sinä aikuisena annat muiden määrätä mitä Sinä olet ja miltä Sinun pitää näyttää ja käyttäytyä. Jokainen ihminen on oma persoona ja sitä pitää vaalia. Jos me kaikki oltaisiin samasta muotista, ei Suomi enää olisi Suomi.
kyllä ihan tarkoitin, että esimerkki oli hyvä ja argumenttina aivan loistava : "Älä nyt hyppää metron alle, mieti sitä kuskiakin"
Hellou Homssu täältä Kainuusta. :-) Elämä potkii sinua kyllä päähän tällä hetkellä oikein kunnolla, mutta itse uskon vahvasti että sinä pääset tuon yli. Ja kun näin tapahtuu olet epäilemättä niin vahva ihminen että oksat pois. En ole alan ammattilainen mutta voisi uskoa että itsensä hyväksyminen ilman inhoajatuksia auttaisi paljon, mutta tuskinpa sekään prosessi ihan lyhyt ole.
Joo, ja unohda nuo itsetuhojutut! ...kele! Ja kyllä meillä pelastustyöntekijöilläkin on tunteet. ;-) Nimimerkillä "liian monella sällikeikalla käynyt väsynyt lanssari"
Heippa lomalainen!
hengissä ollaan viel, että jos siitä lähdetään.
Korostaisin muten kirjoituksessani yhtä asiaa: jos jatkan eläämäni näin en tule jaksamaan. Niinpä minun tulee muuttua. Itsetuhoajatukset eivät ole päällimmäisenä tällä hetkellä, mutta tulevaisuudessa mahdollisia, jos en tähän prosessiiin lähde mukaan.
Olen jokseenkin samassa veneessä, sairaspäivärahalla tosin vielä.
Mutta sairaus ja ajatukset niiiin tuttuja!
Ymmärrän täysin, kun sanot että näin jatkuessa itsari on lähellä..
Olen itse vielä ( puoli vuotta sairaslomalla ) suhteellisen optimistinen tulevaisuuteen/ paranemiseen, mutta itsekkin ajattelen ettei NÄIN jaksa!!! jos ei valoa ala näkyä. Sitä vaan tuntuu ettei jaksa.
Luen aina sopivin väliajoin Anna-Leena Härkösen kirjan Loppuun käsitelty. Kun sitä lukee, ymmärtää miten kauheaa on läheisen itsemurha jälkeenjääville. Jossain on sanottu, että itsemurha on ainoastaan omien taakkojen siirtämistä toisten harteille. Tässä piilee vinha totuus, ja minulla lapsia joiden elämää en todellakaan haluaisi murheella murtaa. Minä joka olen yleensä ottanut kantaakseni toisten murheita.
Mutta mitään aikuiseksi kasvamista tää EI tosiaankaan ole, olen kyllä aivan aikuinen. Mutta parempia aikoja odotellessa kaikkea hyvää ja tsemppiä sinulle ja minulle ;O)
Aikuinen Nainen
Voimia rakas ystävä! Joskus tuntuu että elämä on epäoikeudenmukaista ja potkii päähän ja silloin mielessä käy vaikka mitä ajatuksia. Mullakin on usein sellainen tunne että kaikilla muilla aina menee hyvin mutta mua se elämä potkii päähän. Olen ajatellut aika monta kertaa että onko se elämässä niin että on niitä joilla aina menee hyvin, teki ne mitä vaan ja sitten sellaisilla kuin minä niin aina pitää kaikki mennä päin per..että muilla menis hyvin.Uskon kuitenkin että aina tulee uusi aamu ja uudet mahdollisuudet.
Läheltä seuranneena tiedän Homssu että sinä kyllä selviät..tällä hetkellä ottaa pattiin mutta et sinä luovuta!
Siis onnea matkaan, nokka pystyyn..kyllä elämästä selviää hengissä vaikka joskus tuntuu että se on mahdotonta. Kaikkea hyvää sinulle!
Aikuinen nainen: Ei voi muuta kuin toivottaa sinullekin tsemppiä. Olen itsekin lukenut tuon Loppuun käsitelty kirjan ja kyllä se pistää miettimään ja paljon...
Usko, toivo ja rakkaus, niillä vaan jotenkin sinnittelee. Ajattelee, että ehkä huomenna on paremmin. ( Kannaattaa muuten lukea Eve hietamiehen: Huomenna on paremmin)
Niin, mitäs tässä sanomaan, kyllä sä tiedät :) Ei muuta tosiaan kuin parempia aikoja odotellessa, toivoa ylläpitäen. Ei tästä muuten selviä hengissä. Kiitos, että kirjoitit!
Anonyymi: Se olisi helppoa kun aina elämässä paha saisi palkkansa, mutta kun niin ei ole. Tai niinkuin Stella laulaa: "Ei täällä heikompia sorreta, ne hiljaisiksi poljetaan ja paha saa aina palkkansa, säkki dollareita lyödään kouraan..."
Kiitos kuitenkin tsemppauksesta. Onneksi luonteeseeni kuuluu sisu ja itsepäisyys...
jaksamusta!
Lähetä kommentti