Työnä elämä

Maanantaina alkaa uudet työt.
Jännittää. Odotan innolla ja kuitenkin kauhistuttaa. Uusi päiväkoti, uudet lapset, uudet työkaverit, uudet paikat, uudet käytännöt, uudet vanhemmat....
Iik
Siinä menee tuollainen kuukausi, ennenkuin homma alkaa kunnolla rullata.

Väsymys on ollut suurta, ei mitenkään negatiivista, mutta silti illalla uni tulee ilman minkäänlaisia vaikeuksia.
Ja aamulla herääminen tapahtuu, monenlaisten vaikeuksien kanssa.


No mutta, tämänhetkinen elämäni käy työstä.
Minulta puuttuu ominaisuuksia, joita normaalisti ihmiset luonnostaan omaavat.

Mnä en tunne itseäni, vaikka olen aina luullut toisin.

Minä en tunne omia voimavarojani, en osaakaan arvioida mitä jaksan ja mitä en.
Eikö sen pitäisi olla aika helppoa, kyllähän ihminen luonnostaan tietää mitä jaksaa ja mitä ei.
Mutta, jos aina valloillaan ollut vaatimustaso on, että jaksat vaikka mikä olisi. Luovuttaa ei saa ja aina on pakko tehdä. Lepääminen on turhaa ja aika on käytettävä hyödyksi.
Ja sitten tulee stoppi, kun seinään.
Kaikki pitääkin opetella uudestaan.
Kunka paljon minä jaksan?
Saanko ottaa kevyemmin?
Haittaako, jos en teekään mitään?
Kaatuuko minun maailmani, jos en olekaan täydellinen?

Elämässä on niin paljon asiota, jotka kuin huomaamatta, varastavat voimamme.
7kk sitten, ennen kun jäin sairaslomalle, elämässäni oli paljon asiota, joita pidin yllä.Ollakseni hyväksytty ja rakastettu ja täydellinen.
Vaatimustasoni oli, että kämppäni on aina oltava tiptop kunnossa, vaatetuksen ja ulkonäköni on aina oltava laitettuna.
Pitää aina olla valmis.

Pitää olla valmis, jos vaikka joku tulee yht´äkkiä soittamaan ovikelloa ja haluaa kylään. Minun on oltava silloin laitettu ja asuntoni siisti.
Pitää olla valmis, jos joku soittaa ja haluaa jotain tai on jotan asiaa.
Pyyntöihin ptää vastata myöntävästi.
Pitää olla valmis ymmärtämään.
Pitää jaksaa, aina olla valmis menemään.
Ei saa olla väsynyt ja kuluttaa aikaa laiskottelemalla ( ta ainakin siitä pitää potea huonoa omaatuntoa)
Pitää olla korvamaton ja täydellinen.
Hirveän helpot elämänohjeet.

Nyt olisi opeteltava elämään muunlaista elämää. Annettava armoa itselleen, opittava tervettä itsekkyyttä, tiputettava rimaa, aivan huimasti.
Ei ole helppoa. Ei ole helppoa, antaa itselleen anteeksi omaa vajavaisuuttaan, oppia, ettei elämä kaadukaan siihen, ettei ihmiset hylkää ja elämä lopu.
Opittava siihen, että vaikka en käytäkään enää päivittäin korkokenkiä ja hameita, vaan olen mukavuudenhalussa siirtynyt farkkuhin ja tennareihin, en kuolekaan. Minua ei aletakaan vihata, minua ei hylätä.
Minä en menetä kasvojani, vaikka menisin ilman meikkiä käymään kaupassa.
En kuole vaikka ostaisin, joka päivä karkkia.
Tai tunnustaisin olevani väsynyt ja haluavani hengailla himassa.
Enkä kuole ja minua ei ruveta inhoamaan, vaikka kotini olisi sekainen ja täällä haisisi kissalle.
Mnun ei tarvitse saman tien vastata puhelimeen, tekstareihin ja sähköpostiin.

Riman laskeminen on niin vaikeaa, riivaa niin kova inho itseään kohtaan, kun ei täytäkään aikaisempaa vaatimustasoaan.
Joka päivä ja monta kertaa päivässä, joutuu käymään itsensä kanssa keskustelun riman laskemisesta. Että on ok, vaan olla. Antaa himan olla sekainen, ja kulkea verkkareissa ja tennareissa.
Se on niin vaikea hyväksyä.
Että on arvokas vajavaisena.
Se on niin helvetin vaikeaa.

Se käy kyllä työstä, tämä elämä.

Perheistä

Nykyään on entistä enemmän harvassa perheet missä on isä, äiti ja heidän yhteinen lapsi/lapset.
Yksinhuoltajaperheet, uusioperheet, sateenkaariperheet lisääntyvät koko ajan.
Se on nykyaikaa.
Ennen oli ennen ja nyt on nyt.
Se on vain hyväksyttävä, sana ydinperhe ei ole enää sitä mitä se joskus on ollut.
Minulle on aivan sama millainen perheen kokoonpano on, pääasia on, että lasta rakastetaan ja hän kokee tulevansa hyväksytyksi omana itsenään.
On aivan sama onko äitejä kaksi, tai kaksi isää. Tai onko tuo noiden isä, muttei oikeasti minun isä. Vai onko meillä kaikilla eri äiti.
Asuuko lapset pelkästään isän kanssa vai äidin kanssa.

Itse olen asunut erilaisissa perhekokoonpanoissa ja aika monta vuotta niin, että isäni oli huoltajani.
On tullut koettua isäpuolia ja äitipuolia. On asuttu yhdessä ja erikseen siskojen kanssa. Että kyllä taidan tietää mistä puhun.

Työssäni lastentarhassa törmään usein tähän ongelmaan, että nykyisyys on erilaista kuin menneisyys.
Nykyään on normaalia ja hyväksyttävää, se mitä entisaikoina ei olisi voinut ajatellakaan.
Tästä esimerkki:
Mielestäni äitien- ja isienpäivät pitäisi lopettaa. Ei suinkaan siksi, että arvostus heitä kohtaan olisi poistunut, vaan siksi, että lapsilla ei ole automaattisesti äitiä ja isää.
Sinä sitten pähkäillään, että kenelle kortti ja lahja tehdään, isovanhemmille, äidin uudelle miesystävälle, isän uudelle naisystävälle, isosiskolle vaiko kenties isoveljelle.

Jos lapsen, isä on syystä tai toisesta juuri lähtenyt lätkimään jättäen koko perheensä, voiko lasta pakottaa askartelemaan isänpäiväkortin.
Entäpä huostaanotetut lapset, kenelles he sen kortin askartelevat.
Entä jos vanhemmat ovat nin kamalia, että he eivät yksinkertaisesti ansaitse tulla muistetuksi isän- tai äitenpäivänä.

Jos muistaminen on pakko sitoa yhteen päivään ( joka mielestäni ei ole suinkaan pakko), perustetaan vaikka yksi, vanhempien päivä.

Pitäisi olla paljon, enemmän lastekirjallisuutta ja lastenelokuvia, missä on muutankin kun perheitä, joissa on isä ja äiti ja lapsi.
Tämä on nykyaikaa.
Kuten töissä tuli pohdittua, että ei voi varmuudella lapsille sanoa, että tytöistä tulee isona naisia ja pojista miehiä, kun ei se aina välttämättä ole niin.

Ja pojat voi tykätä pojista ja tytöt tytöistä. Niin se vaan on.
Perhe on jonkinlainen yhteisö, missä rakastetaan ja hyväksytään.

Haluan uskoa hyvään

Vaikka se on niin kovin vaikeaa.
kun on tarpeeksi nähnyt ja kokenut elämässään, on niin kovin vaikea uskoa hyvään.
Olen kuitenkin päättänyt, että jotenkin haluan nähdä sen hyvän ihmisessä, löytää edes jotain inhimillistä.

Leikin usein ajatusleikkiä ( okei, tämä on vain yksi niistä).
Kun tuolla kadulla näkee ihmisiä, en halua nähdä vain sitä mitä he nyt ovat. Haluan nähdä sen mitä he joskus ovat olleet.
En usko, että kukaan syntyessään pikku vauvana on päättänyt millainen ihminen hänestä tulee. Se mitä hänestä tulee on suuresti ympäristön vaikutusta ja etenkin kaikkien läheisten ihmisten. Tottakai perimällä on osuutensa. Mutta mielestäni ympäristö on suurin muokkaaja.

Näyttelijöiden lapsista saattaa tulla näyttelijöitä, ei suinkaan perimän ansiosta, vaan koska he kasvavat teatteriin. Tai taiteilijoiden lapset taiteeseen tms.

Mutta siihen ajatusleikkiin.
Aina kun näen esim. laitapuolenkulkijan, joka tenupullonsa kanssa istuskelee ratikassa, mietin, että hän on joskus ollut lapsi. Hän on joskus ollut, jollekin suuri ilo. Hänellä on joskus ollut jännittävä ensimmäinen koulupäivä. Hän on joskus nauttinut kesistä kavereiden kanssa, pelannut ehkä jalkapalloa.
Pieni Eemelimäinen pellavapää.
Ja sitten tapahtui, jotain. Nyt hän on tuossa. Istuu, rappiolla ja kuitenkin jossain pään sisällä on kaikki nuo muistot menneisyydestä. Pienestä pellavapäisestä pojasta.

Tänään kotiin tullessa huomasin, viereisen rapun pienillä rappusilla puoliksi istuvan ja puoliksi makaavan miehen, joka nojasi päätään seinään. Hän oli laitapuolekulkija. Mutta asento oli niin outo ja ruokakassi jaloissa.
Oli pakko mennä kysymään onko kaikki hyvin vai nukkuuko hän vain. Hän vastasi erittäin ystävällisesti, kuola suusta valuen, silmä mustana, että nukkuu vain. Sanoin, että jatkaa vain rauhassa nukkumista.
Hänkin on joskus ollut pieni lapsi, jonkun lapsi. Kukaan ei tiennyt, että hän vielä joskus löytää itsensä portailta nuokkumassa, kuola suusta valuen.

Ikävät ja inhottavat ihmiset, ovat joskus olleet lapsia. Jotain on käynyt, että heistä on tullut sellaisia kuin he ovat.
Jokainen tappaja, rikollinen on joskus ollut pieni lapsi, joka on liian iso reppu selässä aloittanut koulun, rakastunut ensi kerran ja haaveillut pienenä suuria.
Tilaisuus, kohtalo tai hetki teki heistä tappajan, ryöstäjän, rosvon. Hetkeksi tuli riita kaverin kanssa ja tuli tempaistua puukko esiin ja yht´äkkä onkn suistunut mukaan vankilan maailmaan, ilman, että niin piti käydä.

On surullista tajuta, että kaikki ne pienet, joita hoidan päivin aikana töissä, he ovat niin ihania ja vilpitömiä, ja silti heille kaikille ei tule käymään hyvin, kaikkien elämä ei tule onnistumaan.
Mutta silti he kaikki ovat joskus olleet pieniä ihania naperoita, omine huolineen. Pieniä pellavapäitä, joista on kovasti iloittu.

Jokainen meistä on ollut se pieni lapsi, unelmineen ja vilpittömin silmin maailmaa katsonut.
ja sitten on tapahtunut, jotain.
Meistä tuli ilkeitä, inhottavia, juoppoja, väkivaltaisia, tappajia, murhaajia, ryöstäjiä, raiskaajia, velkaantuneita...
Vaikka me kaikki olemme olleet samanlaisia unelmoiva pieniä lapsia.
Helpottaa, kun sen aina joskus yrittää muistaa.

ARGH!

Sain työpaikan, jee!
Vielä palkatonta työlomaa entisestä ( virkavapaana myös tunnettu) ja homma on hoidossa.
Helpottavaa, kivi putosi sydämmeltä. Väsyttää, mutta muuten on okein hyvin!

Näin kauhistuksen ratikan ikkunasta toissapäivänä. Se oli ambulanssi, nyt kaikki miettii, miksi se oli minusta kauhistus, no koska se oli sininen. Ja siinä oli oranssit huomioraidoitukset. Sen tunnukset oli HA jotain, eli nyt haluaisin löytää syyllisen tähän siniseen kamaluuteen. Joka suuresti järkytti mieltäni.
Edesvastuutonta!

Tässä yksi päivä oli ratikassa hauska mummo. Hän raivostui suunnattomasti, kun kuski ei suostunut myymään hänelle kahden euron ratikkalippua, koska mummolla oli vain 50e seteli.
Mummo suuttui kamalasti, hän ei edes suostunut ottamaan vastaan ystävällisen kanssamatkustajan tarjoamaa kaksi eurosta, vaan istui penkille jupisten jotain tarkastajista.

Tiedättekö mikä minua kovin ärsyttää? no toki moni asia, mutta eräs pieni ja arkipäiväinen, tällä kertaa.
Kuulkaa ihmiset, se metro odottaa siinä asemalla, että laiturin ihmiset kerkiävät kyytiin. Ei sinne metroon tarvitse tunkea, hyvin kerkiää odottaa, että ihmiset kerkeävät vaunusta ulos. Sitä saa oikein kyynärpäitä käyttää välillä, että pääsee vaunusta pois, kun laiturilla olevat ihmiset tunkevat sisään.
Ei ole hätää.

Tänään tukkani on koko musta ja lyhyt.
Kissani nukkuvat ja lihoavat.
Korukasani kasvaa.
Eli siis kaikki on kuosissaan.

Syksy on kyllä tulossa, ARGH! Kadulla on lehtiä, aamut ja illat pimenee. Tuulee, sataa ja on koleaa, ikävää, erittäin ikävää. Odotan vielä takakesää, kyllä ne helteet tulevat takaisin.
Ne tulevat, niiden on pakko tulla!

Huono päivä

Tänään on ollut huono päivä. Oikeastaan se alkoi jo yöllä, oli siis huono yö. Nukuin kylläkin, oikein sikeästi ja näin toki mitä kamalimpia painajaisia. Oli sotaa, oli yliluonnollisia asioita, kuusipäinenkäärme ja hirveitä perheriitoja.
Aika vakikamaa.
Alitajunnastahan nuo aiheet pursuaa ja kyllä minä tedän miksi, mutta niille asioille ei nyt paljoa voi.
Tuollaisten pahojen öiden jälkeen, on minulla ikävä tapa jäädä huonoon fiilikseen kellumaan koko päiväksi.
Mikään ei oikein auta.
Mitä silloin kaipaa, sitä, että saa valittaa ja joku joka sanoo, että ei se haittaa, kaikki menee hyvin ja sä selviät.
Kissat vaan on hiukan huonoja puhumaan.
Siispä käytän nyt hyödykseni internetin ihmeellistä maailmaa.
Jotta asiat olisi yksinkertaisempia lukea, kerron ne ranskalaisia viivoja avuksi käyttäen.

- Tänään olen ruma ja lihava. Jalat on pelkkää selluliittiä ja tissit ovat kutistuneet olemattomin.

-En osaa pukeutua ( siis tottakai osaan pukea), mutta kun en halua enää käyttää mustaa ja kaappini on täynnä värikkäitä vaatteita, tuntuu, etten mitenkään osaa niitä tyylikkäästi yhdistellä. Näytän aina aivan kamalalta ja tyhmältä. Tyylikkyys ja se seksikkyys, jota joskus saattoi havaita, katosi mustien vaatteiden myötä.

-Raha, ainainen huoli.

-Työ, ahdistaa.

-Elämäni on mitään sanomatonta ja olen yksin. Minulla on kaksi siskoa ja todistetusti heidän elämänsä on paljon parempaa kun minun. Molemmat ovat onnellisesti naimisissa ja molempien blogeilla on hurjasti enemmän lukijoita kun minun typerällä blogillani. Olen siis saanut jämägeenit, olen kävelevä katastrofi.

-Minun elämäni rakentuu suurimmaksi osaksi mielikuvtushahmoista ja internetistä.

Tässä nyt jotain pientä.Vaikka minulla on kaksivuotissuunnitelma, niin aina välillä se unohtuu. Kaksivuotissuunnitelman sisältää kaksi vuotta toipumista. Sitten katsotaan asiaa uudelleen.
Silti on paska päivä.
Niin viitsisikö, joku nyt ystävällisesti tuonne kommenttipuolelle, kommentoida, että kaikki menee hyvin jne.
Kun kissat ja minun mielikuvitushahmot, eivät ole kamalan vakuuttavia.

perjantai

Tämähän alkaa olla otsikoitu kuin päiväkirja.

No mutta, kirjoitan tämän päivän tapahtumista, joten...

Minun työni alkoi tänään 6.15. Eli olin aikaisessa aamussa ja minun tehtävä oli avata päiväkodin ovet.
Kello oli soimassa vartti vaille viisi eli 5.45. Lievä lukkihäriökö, mutta tarkistin ajan illalla kun menin nukkumaan.
Havahduin hetkeä ennen kuin kello soi, taisin tajuta asian. Parempi myöhään kun ei millonkaan.
Tarkistin asian vielä seinäkellosta, ja totta se oli. Työajan alkuun, puolituntia
Ylös, hammaspesu, vaatteet, tukka, meikki= 5 minuuttia.
Sitten tilasin taksin. Ainoa keino keretä ajoissa.
Taksi oli komea musta mersu ja mukava kuski.
Hän vei minut ensin pankkiautomaatille hakemaan rahaa ja sitten töihin. Menimme kovaa.
Kiertotietä, että pääsimme nopeammin.
Olin töissä hyvissä ajoin. Kerkesin vielä keittää teen, ennenkun avasin ovet ja ensimmäiset lapset tulivat.

Kun tarpeeksi ihmisiä tuli töihin, minun oli pakko lähteä käymään kotona, lääkkeet ja puhelin jäi.

Loppupäivä sujui, ilman erityisyyksiä.

Tuossa joku hetki sitten kävin apteekissa hakemassa lääkkeeni, kun loppuivat.
Resepti oli siis kirjoitettu 200 tabl, 150mg tabletteja, ennen söin 75 mg lääkkeitä. Mutta annos tuplattiin.
Ja paljonko nämä lääkkeet maksoivat. Kolmen kuukauden annokset 110e ja tässä on mukana kela-korvaus.
Otin kuukauden annoksen, 40e.
Että silleen.
Ja nämä lääkkeet toimivat hyvin, eli niitä on popsittava, jotta pysyy elämän kulmassa kiinni.
ja tietysti on terapa, joka maksaa 220kk, itsemaksettuna ja vain kerran viikossa.

Jos olet köyhä, älä sairastu.

onnettomuusaltis yksilö

Tuossa eräässä aikaisemmassa postauksessa kerroin jo joistakin onnettomuuksistani.
Mutta kun ne jatkuvat.
Olenko kävelevä katastroofi?
Miten tämän saa loppumaan?

Maanantai meni hienosti, linkkasin tosin töissä jalkaani, johon olin upottanut vyönsoljen.
Tiistaina jouduin keittiöön, tiskaamaan ja laittamaan ruokaa ja silleen. Tai no ruoka oli tosin laitettu valmiiksi, eli se piti lämmittää uunissa. Niin pöhköjä minunkaan työtoverit eivät ole, että he jättäisivät ruuan teon minun harteilleni.
Tiskatessa, iso kori täynnä juomalaseja lipesi ja rämähti suoraan isoon tiskialtaaseen. No siinä sitten oli lasinsiruja, ruuantähteiden seassa.
Ja mikä tästä oli seurauksena?
Kunnon lasiviilto peukalossa.

Keskiviikkona istuin lattialla eteisessä ja autoin lapsia riisumaan ulkovaatteita. Istuin jalkojeni päällä, kuitenkin jalkaterät ja nilkat sivulle käännettynä.
Sitten sellainen einiinkevyt kaksivuotias kompastui. Ja istahti koko painollaan nilkkani päälle. Nilkkani alla oli kivilaattalattia.
No lääkäriinhän siitä piti lähteä. Nilkka turposi hiukan ja oli kosketusarka.
Se kun oli työtapaturma.
Lääkäri oli nopea ja tehokas. Side jalkaan, burana resepti käteen ja näkemiin.
Sairaslomalle en suostunut.
En olisi kotonakaan kuitenkaan paikallani.

No tähän pävään.
Olin melkein päässyt työpäivän loppuun ilman mitään onnettomuuksia.

Avasin ulkoportin toisiksi viimeisille lapsille, että he pääsivät perheineen kotiin.
Kyseessä on siis kunnon rautaportti.
Portti ei mennyt kunnolla knni. Huomasin, että portin alaosassa ollut tuki, metallnen keppi, oli vääntynyt väärään asentoon.
kumarruin laittamaan tuen oikeaan asentoon.
Sitten nousin ja kolautin takaraivoni suoraan porttia kiinnipitävään isoon hakaan.
Se sattui.
Nyt on päässä kuhmu.

Millä tämän saa loppumaan?
Onko tämä kirous?
Olenko katsonut pahasti, jotain pulumummoa, joka on kironnut minut?

Onko jollain tietoa?
Saako tällaisissa tapauksissa tilata vierelleen päivystämään ambulanssin 24/7?

maanantaiyö

Niinhän siinä sitten kävi.
Heräsin yöllä jälkeen kolmen siihen, että piippaa ja kovaa.

Okei, postiluukulle, ei haise, ei savua. Rappukäytävässä piippaa. Se oli taas se kellarin palohälytin. Soitto 112, täällää piippaa taas.
Samalla yritin vetää päällen jotain vaatetta.
Farkut sain jalkaan ja verkkaritakin niskaani. Menin alaovelle paloautoa vastaan. Avaimet kaulassa, kännykkä kädessä, sandaalit jalassa.
Juuri heränneenä. Voih, taas!

No tällä kertaa meitä sentään kokoontui kuuden hengen seurue alaovelle, paloautoa odottelemaan. Kaikki nuoria, korkeintaan kolmekymppisiä. Paloauto tuli ja kyllä meinasi melkein pissat tulla housuun, kun nin komea ja ihana palomies hyppäsi autosta ulos. Ei ollut kypärää, joten vaikutelma oli oikein kunnollinen.
Se oli yksi niistä, jonka naama on kulunut enemmän kuin vähän, noissa pelastajien jaksoissa.
Se oli livenäkin niin ihana.

Siinä sitten asiaa selviteltiin, auottiin ovia ja juteltiin. Palomies luuli, että kyseessä on opiskelijaasuntola, mutta ei. Selvitimme, että mummut olivat jääneet kotiin nukkumaan.
Neljän jälkeen pääsin takaisin sisälle.
Nämä pojat tekivät kyllä perusteellista työtä. Tarkistivat asunnot ja kellarin läpeensä.

Ihania miehiä!
Että terveisiä!

No yö uni jäi vähän vajanaiseksi, mutta oli se sen arvoista.

Tutut, jotka tietävät, suhteeni piipaa-autoihin, repesivät kuulleessaan seikkailuistani. Siskoni sanoi, että kannattaisi varmaan pitää taukoa, etteivät ala epäillä.
Työtoverini mietti, että häken seinällä on varmaan lappu, jossa lukee nimeni ja toimintaohjeet, jos satun soittamaan.
Työtoverini mielestä oli myös avan turhaa vetää vaatteet päälle. Olisn kuulemma voinut sonnustautua patalappuihin ja kun palomiehet saapuvat ja kysyvät kuka on ilmoittaja, olisin voinut vetää laput syrjään ja huutaa:MINÄÄÄÄÄÄÄ!!!!

Jalkaani en heille muistanut näyttää, pitäisikö soittaa uudestaan? :)

tapaturmia ja suuria rakkauksia

Olen välillä, aika useinkin varsinainen rähmäkäpäla.

Tässä viime aikona olen leikannut sormeeni, viiltänyt sormeni auki kissanruokapurkin kannella ja polttanut pari sormea, kun kaadoin niiden päälle kiehuvaa vettä.

Usein ajatuksissani lasken tavaroita käsistäni ja sitten en enää muista minne.

Paras on kun laittaa silmälasinsa jonnekin, eikä muista minne. Ja jos on kuten minä, joka näkee ainoastaan erittäin lähelle hyvin, on niiden etsiminen haasteellista.

Siinä mennään nenä kiinni erilaisten tasojen pinnassa ja hellästi taputellaan kaikkea, jos rillit vaikka osuisivat kämmenen alle.

Sitten tänään.

Astuin vyönsoljen päälle, kyseessä oli kunnon vanhanaikainen metallinen vyönsolki. Olin riisumassa farkkuja ja jotenkin onnistuin astumaan vyönsoljen päälle.

Onneksi farkkua oli jäänyt ihoni ja soljen piikin väliin. Vähän sattui.

Luulin, että solki vain panoi vähän kipeästi ja jatkoin toimiani, kunnes huomasin, että lattialla oli verta.

No kuten allaolevasta kuvasta näette, reikä ei ole suuri, mutta syvä ja kipeä ja sitä tuli ihan kunnolla verta.

No eikun putsausoperaatio käyntiin ja ettei haavaan mene kamalasti likaa ja sen seurauksena tule tulehdusta tein siihen vielä lomatekoisen laastarin. Kun batman laastarit, eivät jalkapohjassa tuppaa pysymään.

No se niistä onnettomuuksista.

Olen tänään katsellut dvd:ltä vanhoja spede shown jaksoja, lähinnä vuodelta-85.

Tuli niin lapsuus mieleen. olen ihan pikkutytöstä lähtien rakastanut spede showta ja etenkin Vesa-Matti Loiria. Hän on minun ensimmäinen ja todellinen suuri rakkauteni.

Ihan heräsi kaikki lapsuuden ihailuntunteet taas henkin, kun noita jaksoja katsoi. Toki olen suuri Uuno Turhapuro-fani myös.

Vesku on nin ihana, on aina ollut ja on vieläkin. Ja hän laulaa niin ihanasti. Oln ollut pari kertaa katsomassa hänen konserttejaan ja aina on koskettanut yhtä paljon. Lapsuudesta erittäin tuttuja ja lempilaulujani ovat Vesku Loirin esittämät Eino Leinon runoista tehdyt laulut.

Ja sitten se vielä soittaa poikkihuilua. Se on niin ihana soitin. Niin kaunis ääni.

Viimeiset 25 vuotta Vesku Loiri on ollut mielestäni niin ihana ja katsoessani noita vanhoja jaksoja, ymmärrän hyvin, miksi olen jo pienenä häneen ihastunut. :)

Arvonta ja voittaja

Tästä korusta siis taistellaan. Painoa jonkin verran, mutta eiköhän kantaja jaksa sen kantaa.Tässä odottavat arvontaavustajani, Kukka on onnetar ja Kalle virallinenvalvoja. Tai miten päin vaan, kyllä sitten se huomataan.Virallinen valvoja...Onnetar haistelee ja ei oikein kiinnosta. LAitoin kissan namut arpojen sisään ja ei kiinnostanut. Ei muuten kiinnostanut virallista valvojaakaan, joka lähti päikkäreille kesken kaiken...

... niinpä Homssu toimi onnettarena.

Ja sieltä se nousi, lappu johon oli rustattu mariannen nimi.

Joten paljon onnea marianne.

Otahan minuun yhteyttä, osoitteeni on homssutuhto(at)hotmail.com

Suuri kiitos kaikille osallistujille!

Jos nyt jostain syystä ei voittanut, ja rakastui koruhini, voi niitä udella pientä korvausta vastaan, yllämainitusta osoitteesta!

Perjantai

Tänään on perjantai, jee!
Näin säännöllistä työtä tekevälle perjantai on melkeinpä viikon paras päivä.
On se!
Väsyttää ja hiukan ahdistaa, mutta pohjavire on slti hyvä. Väsymys on ihan tavallista väsymystä ja ahdistavuuden tekijät ovat tiedosa, mutta niille en voi tällä hetkellä mitään, joten voi voi.

Lääkärini kanssa sovimme eilen puhelimitse, että lääkeannokseni tuplataan.
Painoni sen kun lisääntyy. Vaaka näyttää jo sellaisia lukuja, että pyörtyä pitäisi. Mutta sille ei nyt vain voi mitään, ei jaksa. Ehkä joskus toiste.

Toisaalta mietin, että mihin se paino on tullut. Samat vaatteet menee päälle kun ennenkin, enkä huomaa kropassani mitään extra-ulokkeita.
Ehkä minusta on vain tullut läskisokea.
Eli jos nyt siis, joku sellainen lukee, joka tuppaa näkemään minua päivisin, viitsisi ulkopuolisen silmin kertoa, että missä se läski luuraa.

Eilen sen lisäksi, että olin todella väsynyt töistä palattuani ahdistuin vielä illalla lisää. Sain puhelun, johon oli vähän pakko vastata ja se lisäsi ikävästi ahdistusta. Ja kun siihen littää väsymyksen, on soppa valmis.
No meikä laittoi vaatetta päälle, hyppäsi metroon ja foorumiin katselemaan.
Saaliina oli pari uutta lävistyskorua, pari ihanaa eriväristä juomalasia ja rooibos-teetä, joka maistuu punssille.
Nam!
Ja toinen aarre oli tämä tällä hetkellä kittaamani mansikka-vihreätee. On muuten siis kyse irtoteestä ja maistuu ihan mansikalle.
Suuri nam!

Perjantai ilta on ihana, koska tietää, että huomenna ei tarvitse herätä kello 6.00.
IHANAA!
Eilinen jakso Housea on nauhalla, joten saatan katsoa sen kun palaan kotiin tänään.
Sanoo hän ja mutustelee aamun kymmenettä suklaakarkkia.
Ja sitten vielä ihmettelee, kun se paino nousee...

Ja huomenna koittaa suuri arvonta, joten vielä kerkiää osallistua!!!!!!!
Tuossa pari postausta alaspäin.

miehistä ja vähän muustakin

Minulla on yksi kappaletta miespuolisia työkavereita, loput ovat naisia.

Tapahtuipa tänään, todistin miten miesten kanssa tulee kommunikoida, että asia menee perille. (Ja kait naistenkin.)

Olimme välipalalla, minä ja tonen naispuolinentyökaverini jaomme välkkärinä ollutta raparperipiirakkaa. Miespuolinentyötoverini astui ruokasaliin.Hän jäi ovelle seisomaan.
Sanoin hänelle:" Ota mukit ja jaa maitoa."
Asia tapahtui heti.

Hetkeä myöhemmin sanon hänelle: " vessat pitäisi jossain vaiheessa pestä"
Vastaus oli jaa, tai jotain sinne päin.

Noin kymmenen minuuttia myöhemmin totesin, että:" ne vessat on vieläkin pesemättä"
Kului hetki ja miespuolinen työtoverini sanoi: " ai sä tarkoitit, että mun pitäisi pestä ne."
Niin tarkoitin ja hän meni pesemään vessat.

Mitä tästä opimme, sanokaa suoraan mitä haluatte, pääsette vähemmällä. :)

Sitten taas minun asioihin.

Tein suuren päätöksen tai siis useammankin, mutta otetaan ne nyt yksi kerrallaan.

Päädyin keskittymään elämässäni tiettyihin asioihin. Se tietty asia on tavallinen arki, johon liittyy työnteko.
Se on aika haastavaa, ihan vaan tavallinen arki. Herätä, mennä töihin, tehdä töitä, tulla kotiin, siivota, käydä kaupassa.
Se riittää. En kinnitä huomiotani syömisiini, tai liikuntaan. Syön terveellisesti, kyllä periaatteessa. Syön töissä, joten lämminruoka tulee popsittua päivittäin.
Mutta illalla tulee popsittua suklaata... ja muuta hyvää.
Mutta se on jonkun myöhemmän ajan ongelma.

Minulla on myös edessä työpaikanvaihdos, en vielä tiedä minne ja koska, mutta eiköhän se tästä selvinne.
Tämä päätös on monen tekijän summa, joita en ala tässä erittelemään. Mutta joskus näitä päätöksiä pitää tehdä. Alalla kyllä pysyn, mutta talo muuttuu.

Ja sitten on läheisiä, jotka tavalla tai toisella tuovat vähän lisää haastetta elämään, joka ei suinkaan ole aina niin kovin positiivista, mutta sellaista se on.
Mutta onneksi on myös hania sukulaisia ja ystäviä, jotka tuovat elämään positiivista potkua.

Että eiköhän tämä nyt tällä hetkellä riitä.

Syksy, taas...

En tykkää.
En tykkää.
En tykkää.
Tuliko nyt kaikille selväksi. Miksi minä inhoan syksyä ( ainakin tänä vuonna)? se on merkki alkavasta pimeästä vuodenajasta.
En pidä pimeästä. Rakastan valoisia iltoja ja aamuja. Lämpimiä päiviä, lämpimiä öitä.
Kirpeät syysaamut ovat ihan mukavia, ruska on kaunis, sienet ja sateen tuoksu ovat kivoja.
Siihen se sitten loppui.
Pimeää, märkää ja kylmää.
En tykkää.

Minulla on kaksi parannusehdotusta.

Vaihtoehto A:
Kevät ja kesä voisivat kestää kymmenen kuukautta vuodesta, syksy ja kirpeä ruska voisi tulla kuukaudeksi ja sitten kunnon talvi taas yhdeksi kuukaudeksi ja sitten, humps vaan ja kevät.

Vaihtoehto B:
Homssu menee nukkumaan lokakuussa ja herää maaliskuun lopussa. Niinkuin muumit.

Se alkaa hiljaa ja huomaamatta, keltainen lehti leijuu, koivun helpeet peittävät maan, linnut hiljenevät ja muuttavat pois. Aavistavat tulevan, pakenevat kuolemaa.
Värit katoavat kun huomaamatta ja yht´äkkiä, huomaamatta, väriloiston tilalla on vain harmaata.
Syksy on jotenkin niin surullista aikaa, kaikki kuolee ja hiljenee. Jäätyy ja hiljenee. Ihmiset ryömivät koloihinsa.
Nuuskamuikkunen lähtee vaellukselle etelään. Kesä ja sen valoisuus ja lämpö on vain muisto, joka hiljaa haalistuu pois, kuoleman vallatessa alaa.

Kun on tarpeeksi pimeää, ei edes voi uskoa, että joskus on ollut valoisaa. Muistotkin kuolevat hiljaa pois.
Kuin huomaamatta.

Olenhan kesän lapsi. Tarvitsen valoa ja lämpöä elääkseni. Tarvitsen elämää ympärilleni, muistaakseni itsekin elää. Sitten tulee syksy ja kuolema kietoo hiljaa sormensa kaiken ympäri, silloin saattaa unohtaa kunka pitää elää. Kun kukaan ei ympärillä näytä mallia.

Syksy on niin kovin haikeaa aikaa. Aavistaa jo tulevan, kylmän ja pimeän. Karun ja kovan, joka ei anna armoa. Jota vastaan pitää tastella, pukeutua lämpimästi, sulkea ovet ja ikkunat.
Koittaa selvitä, odottaa vain uutta elämää. Jos enää edes mustaa, että sitä on olemassa.
Elämää.
Niin haikeaa, niin julmaa.

vaatteita ja häntiä

Alla on kuva, mistä pidän kovasti. Se kuvastaa, erittäin hyvin tämän hetkistä tunnetilaani.

Monen mielestä kuva saattaa olla pimeä ja ahdistava. Mutta mielestäni se on vain ihanan hiljainen ja rauhallinen. Tyyni ja seesteinen. Täydellinen.

Maalaushan on, Kaj Stenvalln ja sen nimi on pienessä sievässä ( kuutamomaisemassa).

Eilen llalla sain pitkästä aikaa pahoja sydämen tykytyksiä. Ne johtuvat kissastani Kukasta. Hän hyppäsi niin nopeasti ikkunalaudalle ja liukui avoimesta ikkunasta ulos, etten kerennyt reagoida, vaikka istuin aivan vieressä. Kukka kerkesi mennä kokonaan ikkunasta ulos, onneksi toisella puolella on pieni ikkunalauta... En saanut mistään muualta kiinni, kuin hänen hännästä ja kaikkia eläinsuojelijoita järkyttääkseni, jouduin kiskomaan kissan hännästä takaisin sisälle.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Kukka teki mitään vastaavaa.

Nykyään siis vahdin ikkunaani (kapea tuuletusikkuna)vieläkin tarkemmin.

Torstaina ja perjantaina oli UFF:ssä 2:n euron päivät ja tänään euron päivät.

Olen siis uusinut vaatekappini sisällön. Olen korvannut mustat vaatteet, sateenkaaren värisillä vaatteilla. Paitsi sinisellä, siitä väristä en oikein pidä, itseni päällä.

On vihreää, keltaista, punaista, lilaa, vaaleanpunaista, pinkkiä, oranssia, turkoosia.... Kaikkia ihania värejä siis.

Minulla ei ole koskaan ollut niin paljon merkkivaatteita kun nyt, ostin mm. espritin farkut ja sandin farkkutakin.

Ja ihanan turkoosin syystakin ja farkut ja pitkän farkkuliivin ja farkkuhameen.

Ja vaikka mitä ihanaa.

Turusta ostin aikaisemmin ultrahienot turkoosit tennarit ( kokoelmini kuuluvat kultaiset, vaaleanpunaiset, valko-hopeiset ja oranssit tennarit jo valmiksi), että värit sopivat hienosti yhteen...

Tämän takia kaapistani jäi siis erittäin paljon yli upeita goottivaatteita, jos siis joku hyvän kodin omaava ja paljon tarvitseva on kinnostunut, kertokoot.

Huomenna suomen matkaluni jatkuu, kun olen menossa käymään Hyvinkäällä. Ohi olen ajanut, käynyt en ole. Uusia kokemuksia! Paikallisjunalla menen, jihuu! Aika pudotus business-luokasta...