Työnä elämä

Maanantaina alkaa uudet työt.
Jännittää. Odotan innolla ja kuitenkin kauhistuttaa. Uusi päiväkoti, uudet lapset, uudet työkaverit, uudet paikat, uudet käytännöt, uudet vanhemmat....
Iik
Siinä menee tuollainen kuukausi, ennenkuin homma alkaa kunnolla rullata.

Väsymys on ollut suurta, ei mitenkään negatiivista, mutta silti illalla uni tulee ilman minkäänlaisia vaikeuksia.
Ja aamulla herääminen tapahtuu, monenlaisten vaikeuksien kanssa.


No mutta, tämänhetkinen elämäni käy työstä.
Minulta puuttuu ominaisuuksia, joita normaalisti ihmiset luonnostaan omaavat.

Mnä en tunne itseäni, vaikka olen aina luullut toisin.

Minä en tunne omia voimavarojani, en osaakaan arvioida mitä jaksan ja mitä en.
Eikö sen pitäisi olla aika helppoa, kyllähän ihminen luonnostaan tietää mitä jaksaa ja mitä ei.
Mutta, jos aina valloillaan ollut vaatimustaso on, että jaksat vaikka mikä olisi. Luovuttaa ei saa ja aina on pakko tehdä. Lepääminen on turhaa ja aika on käytettävä hyödyksi.
Ja sitten tulee stoppi, kun seinään.
Kaikki pitääkin opetella uudestaan.
Kunka paljon minä jaksan?
Saanko ottaa kevyemmin?
Haittaako, jos en teekään mitään?
Kaatuuko minun maailmani, jos en olekaan täydellinen?

Elämässä on niin paljon asiota, jotka kuin huomaamatta, varastavat voimamme.
7kk sitten, ennen kun jäin sairaslomalle, elämässäni oli paljon asiota, joita pidin yllä.Ollakseni hyväksytty ja rakastettu ja täydellinen.
Vaatimustasoni oli, että kämppäni on aina oltava tiptop kunnossa, vaatetuksen ja ulkonäköni on aina oltava laitettuna.
Pitää aina olla valmis.

Pitää olla valmis, jos vaikka joku tulee yht´äkkiä soittamaan ovikelloa ja haluaa kylään. Minun on oltava silloin laitettu ja asuntoni siisti.
Pitää olla valmis, jos joku soittaa ja haluaa jotain tai on jotan asiaa.
Pyyntöihin ptää vastata myöntävästi.
Pitää olla valmis ymmärtämään.
Pitää jaksaa, aina olla valmis menemään.
Ei saa olla väsynyt ja kuluttaa aikaa laiskottelemalla ( ta ainakin siitä pitää potea huonoa omaatuntoa)
Pitää olla korvamaton ja täydellinen.
Hirveän helpot elämänohjeet.

Nyt olisi opeteltava elämään muunlaista elämää. Annettava armoa itselleen, opittava tervettä itsekkyyttä, tiputettava rimaa, aivan huimasti.
Ei ole helppoa. Ei ole helppoa, antaa itselleen anteeksi omaa vajavaisuuttaan, oppia, ettei elämä kaadukaan siihen, ettei ihmiset hylkää ja elämä lopu.
Opittava siihen, että vaikka en käytäkään enää päivittäin korkokenkiä ja hameita, vaan olen mukavuudenhalussa siirtynyt farkkuhin ja tennareihin, en kuolekaan. Minua ei aletakaan vihata, minua ei hylätä.
Minä en menetä kasvojani, vaikka menisin ilman meikkiä käymään kaupassa.
En kuole vaikka ostaisin, joka päivä karkkia.
Tai tunnustaisin olevani väsynyt ja haluavani hengailla himassa.
Enkä kuole ja minua ei ruveta inhoamaan, vaikka kotini olisi sekainen ja täällä haisisi kissalle.
Mnun ei tarvitse saman tien vastata puhelimeen, tekstareihin ja sähköpostiin.

Riman laskeminen on niin vaikeaa, riivaa niin kova inho itseään kohtaan, kun ei täytäkään aikaisempaa vaatimustasoaan.
Joka päivä ja monta kertaa päivässä, joutuu käymään itsensä kanssa keskustelun riman laskemisesta. Että on ok, vaan olla. Antaa himan olla sekainen, ja kulkea verkkareissa ja tennareissa.
Se on niin vaikea hyväksyä.
Että on arvokas vajavaisena.
Se on niin helvetin vaikeaa.

Se käy kyllä työstä, tämä elämä.