Syksy, taas...

En tykkää.
En tykkää.
En tykkää.
Tuliko nyt kaikille selväksi. Miksi minä inhoan syksyä ( ainakin tänä vuonna)? se on merkki alkavasta pimeästä vuodenajasta.
En pidä pimeästä. Rakastan valoisia iltoja ja aamuja. Lämpimiä päiviä, lämpimiä öitä.
Kirpeät syysaamut ovat ihan mukavia, ruska on kaunis, sienet ja sateen tuoksu ovat kivoja.
Siihen se sitten loppui.
Pimeää, märkää ja kylmää.
En tykkää.

Minulla on kaksi parannusehdotusta.

Vaihtoehto A:
Kevät ja kesä voisivat kestää kymmenen kuukautta vuodesta, syksy ja kirpeä ruska voisi tulla kuukaudeksi ja sitten kunnon talvi taas yhdeksi kuukaudeksi ja sitten, humps vaan ja kevät.

Vaihtoehto B:
Homssu menee nukkumaan lokakuussa ja herää maaliskuun lopussa. Niinkuin muumit.

Se alkaa hiljaa ja huomaamatta, keltainen lehti leijuu, koivun helpeet peittävät maan, linnut hiljenevät ja muuttavat pois. Aavistavat tulevan, pakenevat kuolemaa.
Värit katoavat kun huomaamatta ja yht´äkkiä, huomaamatta, väriloiston tilalla on vain harmaata.
Syksy on jotenkin niin surullista aikaa, kaikki kuolee ja hiljenee. Jäätyy ja hiljenee. Ihmiset ryömivät koloihinsa.
Nuuskamuikkunen lähtee vaellukselle etelään. Kesä ja sen valoisuus ja lämpö on vain muisto, joka hiljaa haalistuu pois, kuoleman vallatessa alaa.

Kun on tarpeeksi pimeää, ei edes voi uskoa, että joskus on ollut valoisaa. Muistotkin kuolevat hiljaa pois.
Kuin huomaamatta.

Olenhan kesän lapsi. Tarvitsen valoa ja lämpöä elääkseni. Tarvitsen elämää ympärilleni, muistaakseni itsekin elää. Sitten tulee syksy ja kuolema kietoo hiljaa sormensa kaiken ympäri, silloin saattaa unohtaa kunka pitää elää. Kun kukaan ei ympärillä näytä mallia.

Syksy on niin kovin haikeaa aikaa. Aavistaa jo tulevan, kylmän ja pimeän. Karun ja kovan, joka ei anna armoa. Jota vastaan pitää tastella, pukeutua lämpimästi, sulkea ovet ja ikkunat.
Koittaa selvitä, odottaa vain uutta elämää. Jos enää edes mustaa, että sitä on olemassa.
Elämää.
Niin haikeaa, niin julmaa.