maanantaiyö

Niinhän siinä sitten kävi.
Heräsin yöllä jälkeen kolmen siihen, että piippaa ja kovaa.

Okei, postiluukulle, ei haise, ei savua. Rappukäytävässä piippaa. Se oli taas se kellarin palohälytin. Soitto 112, täällää piippaa taas.
Samalla yritin vetää päällen jotain vaatetta.
Farkut sain jalkaan ja verkkaritakin niskaani. Menin alaovelle paloautoa vastaan. Avaimet kaulassa, kännykkä kädessä, sandaalit jalassa.
Juuri heränneenä. Voih, taas!

No tällä kertaa meitä sentään kokoontui kuuden hengen seurue alaovelle, paloautoa odottelemaan. Kaikki nuoria, korkeintaan kolmekymppisiä. Paloauto tuli ja kyllä meinasi melkein pissat tulla housuun, kun nin komea ja ihana palomies hyppäsi autosta ulos. Ei ollut kypärää, joten vaikutelma oli oikein kunnollinen.
Se oli yksi niistä, jonka naama on kulunut enemmän kuin vähän, noissa pelastajien jaksoissa.
Se oli livenäkin niin ihana.

Siinä sitten asiaa selviteltiin, auottiin ovia ja juteltiin. Palomies luuli, että kyseessä on opiskelijaasuntola, mutta ei. Selvitimme, että mummut olivat jääneet kotiin nukkumaan.
Neljän jälkeen pääsin takaisin sisälle.
Nämä pojat tekivät kyllä perusteellista työtä. Tarkistivat asunnot ja kellarin läpeensä.

Ihania miehiä!
Että terveisiä!

No yö uni jäi vähän vajanaiseksi, mutta oli se sen arvoista.

Tutut, jotka tietävät, suhteeni piipaa-autoihin, repesivät kuulleessaan seikkailuistani. Siskoni sanoi, että kannattaisi varmaan pitää taukoa, etteivät ala epäillä.
Työtoverini mietti, että häken seinällä on varmaan lappu, jossa lukee nimeni ja toimintaohjeet, jos satun soittamaan.
Työtoverini mielestä oli myös avan turhaa vetää vaatteet päälle. Olisn kuulemma voinut sonnustautua patalappuihin ja kun palomiehet saapuvat ja kysyvät kuka on ilmoittaja, olisin voinut vetää laput syrjään ja huutaa:MINÄÄÄÄÄÄÄ!!!!

Jalkaani en heille muistanut näyttää, pitäisikö soittaa uudestaan? :)