sananen Kauhajoen tragediasta

Suuri osanottoni kakille, joita Kauhajoen koulusurmat koskettavat tavalla tai toisella.

Haluan silti avata sanaisen arkkuni, nyt tätäkin asiaa kosken.
Suututtaa.
Mielestän " syyllistä" etstään avan väärästä pakasta, poliisista.
Ei poliiskaan voi mielvaltasesti toimia, jos ei ole näyttöä. Poliislla e ole kristallipalloa, josta he näkevät tulevan.
Ja eiköhän tuollainen epäily ole vain pisara meressä, poliisien muiden töiden ohella.
Ei varmaan kukaan edes villeimmissä kuvitelmissakaan uskonut näin käyvän.

Minusta tuntuu, että syyllinen on jokanen meistä.
Jokainen joka on päättänyt työnsä puolesta leikata budjetista rahaa pois mielenterveystyöltä.
Jokainen, joka on supistanut teoillaan, terveydenhuollon, koulun ja päiväkodin resursseja
Jokanen, jonka mielestä mielenterveysongelmat eivät ole tärkeitä tai niitä ei ole.
Hyvähän on kansanedustajien ja ministereiden päättää, kun hedän omaa rahapussiaan ei kukaan leikkaa.
Inhottaa.

Olen itse joutunut kokemaan, mielenterveystyön nurjan puolen, apua ei saa ellei itse hae ja ellei revi jostain rahaa maksaa sitä kaikkea.
Mielenterveysongelmat halutaan pitää piilossa. Vaikka toisin väitetään.
Niistä puhutaan kunhan ne ei koske itseään millään lailla.
Mielenterveysongelmaiset ovat vähäintään jotain sekopäähulluja, jotka eivät kykene normaalin elämään.
Mnä olen mielenterveyspotilas ja mnun moni läheinen on. Ja silti olen mukana normaalissa työelämässä ja elän suhteellisen normaalia elämää. Ja näytänkin aika normaalilta ( tai, no pinkkitukka ja lävistykset..)
Mielenterveysongelmista ei haluta puhua, sillä ne leimaavat. Eihän kukaan nyt halua hullu olla.
Ja erilainen, varsinkaan nuorista.
Tuo on hullu!

Kunka monesti minäkin olen kuullut varotteluja, siitä, että ei pidä puhua liikaa asiasta ja kuinka monta sellaista tunnen, jotka eivät ole kertoneet asiasta kenellekkään.
Kun on se kuitenkin jotenkin noloa.

Niin oli minunkin mielestä, kestihän melkein kymmenen vuotta, ennenkun hain apua. Jo kouluajoista lähtien pystyin peittämään kaiken niin hyvin, ettei kukaan huomannut mitään.
Ei se ulospäin näy.
Ei kukaan ole voinut arvata, että tuo iloinen ja puhelias tyttö, miettii joka ilta, että kannattaako tätä elämää enää jatkaa.
Tai ei ole huomannut, tai ei ole halunnut huomata.

Sain kuulla ihmetyksiä, kun Kauhajoen surmaajakin oli niin fiksun näköinen poika, niin...

Mitä me siis voimme tehdä?
Me voimme pitää huolta lähimmäisestä, kysyä välillä mitä kuuluu?
Ja me voimme tehdä mielenterveysasioista normaalia arkipäivää, kumota niitä ympäröivä pelko ja tabu.
Voimme toivoa, että apua tarvitsevat sitä saavat.