Ulkona sataa taas. Kurkkasin verhojen lomasta ulos puoli yhdeksän aikaan, oli pilkkopimeää.
Inhottavaa.
Syksy on kaunista, mutta se mitä siitä seuraa on rumaa.
Siitä seuraa kuolemaa. Kylmää ja pimeää.
Kuolemaa.
Kyllä sitä mielellään kuntelee sateen ropinaa ikkunaa vasten, sillon kun ei tarvtse olla töissä.
Kyllä ruska aika on kunista.
Ja kirpeät aamut, jotka jo tuoksuvat syksylle.
Syksyllä on oma tuoksunsa. Syksyn tuoksu.
Pimeässä loistavat kerrostalon ikkunoiden valot.
Keskellä metsää näkyy pieni valonkajo, siellä on joku. Pitää vielä kiinni kesästä. Ei ehkä halua palata kaupunkiin ja kohdata todellisuutta.
Pimeään on niin hyvä hukkua.
Sinne voi hukkua ilman, että kukaan huomaa.
Siksi se niin pelottaa.
Syksy on sitä aikaa. Kesänmuistot ovat takanapäin. Rusketusta on vielä hieman jäljellä. Ehkä hyllyssä on vielä sandaalit, kun niitä ei ole vielä kerennyt siirtää kaappiin.
Nuuskamuikkunen lähtee vaeltamaan kohti etelää.
Palatakseen taas kun kevät koittaa.
Linnutkin lähtevät, ovat jo suuri osa lähteneet.
Kaikki valmistautuvat talveen.
Talven kohokohtaan jouluun, josta en vieläkään pidä.
Teennäinen juhla, joka kruunaa tämän kurjuuden. Mutta joulun jälkeen vaihtuu vuosi ja tuo uuden toivon tullessaan.
Se tuo tullessaan kuiskauksen keväästä.
Hienoisen aavistuksen.
Kohta alkaa aurinko taas paistaa, ja valo voittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti