Masennus möykky

Millainen masennus on?
Jos minun pitäisi kuvata sitä lyhyesti.
Se on sellainen ruskea, epätasainen pallo/möykky, joka sijaitsee tuossa rintalastan alla.
Se Imee itseensä kaiken. Se on kuin loinen, joka asuu sinussa ja käyttää elämääsi ravintona.
Tai niinkuin Harry Potterissa esiintyvät ankeuttajat, jotka imevät kaiken lämmön ja ilon.

Kaikki tuntuu sen takia vaikeamalta.

Minusta on ihanaa, kun aina joskus vajoan tähän tilaan: sen nimi on: ei kiinnosta. Siinä tilassa en jaksa miettiä asioiden seurauksia tai toisten ihmisten reaktioita.

Se antaa edes hetkeksi sen ihanan vapauden ja huolettomuuden tunteen.

Yritän kovasti koko ajan siivota huusholliani, eipä niin, ettei se olisi siisti, mutta jotenkin se vain tuntuu niin likaiselta ja sotkuiselta. Tavaraa on liikaa. ja toki kaksi kissaa karvaa mukavasti ja jaloissaan kuljettaa kissanhiekkaa ympäri kämppää.
Ehkä se ennemminkin heijastaa sitä mitä minussa on sisällä.
Tai ehkä olisi helpompi olla, kun edes ympärillä on kaikki putipuhdasta.

Ei kuitenkaan kiinnosta.
Ei vain kiinnosta.
Mutta toisaalta siivotessa ainakin tekee jotain ja näkee työnsä jäljen.

Mutta ei sekään kyllä ole niin kiinnostavaa.

Ote lipsuu - kutsukaa palokunta!

Jatkan vielä hiukan tuota eilisen postauksen aihetta.

Ote lipsuu, sekauhistuttaa. ja miksi palokunta pitää kutsua?
No kun niillä on ehkä sellainen suuri pomppupatja, jonka ne voi ilevittää alleni, ennenkuin ote irtoaa kokonaan ja tipun korkealta ja kovaa.

Listataanpa asioita.
Ennen olin täydellisempi:
-Minulla oli aina lakatut ja laitetut kynnet, nykyään ne on eripituiset ja halkeilleet ja lakattomat.
-Ennen käytin aina korkokenkiä, nyt laiskuuttani käytän vain maihareita tai lättäpohjakenkiä.
-Ennen vaatteeni olivat aina tarkkaan harkittuja, hameita, pitsiä... Nyt jotain, joka on mukavaa.
-Ennen Alusvaatteeni olivat aina samaa sarjaa, nyt kunhan on jotain, suht` makavaa ja puhdasta.
-Ennen kuntoilin joka päivä, nyt jos jaksan, ehkä kerran kuussa.
-Ennen söin terveellisesti, vain tummaa leipää, suklaata vain viikonloppuisin, kaikki oli vähärasvaista.
-Ennen makoin kaikki laskuni ajallaan, nyt...
-Ennen kämppäni oli aina siisti, nyt ei niinkään.
-Ennen en koskaan käyttänyt verkkareita ja virttyneitä vaatteita, nykyään en kotona muuta käytäkään.
-Ennen en olisi voinutkaan kuvitella, meneväni kauppaan pyjamassa ja ilman meikkiä, nykyisin:tehty.
-Ennen en ollut koskaan pois töistä, nyt jo toista kertaa pitkällä saikulla.

Ennen pidin huolta itsestäni olin laitettu ja kauniskin.
seksikäs ja haluttava.

Nyt enimmäkseen kävelen pipo päässä ja maiharit jalassa. Kunhan on suhteellisen mukavaa.

Ja nyt pelottaa, niin kamalasti.
otteeni lipsuu.
Jospa tämä johtaa siihen, että kohta olen 200kg valas, joka rumana istuu sohvalla ja katsoo, joskus aikoinaan otettuja valokuvia itsestään. Sitten minut ilmoitetan, onko tyyliä- ohjelmaan ja kaikki ihmettelevät miten päästin itseni siihen kuntoon.

ja sitten päästään siihen lumipalloefektiin, olen sairaslomalla, koska otteeni lipsuu. Sen seurauksena saan potkut töistäni, sitten olen työtön. Sitten ei ole rahaaa ja sitten menetän asuntoni. Kissat pitää viedä lopetettaviksi ja minusta tulee asunnoton alkoholisti.

ja sitten terapeuttini sanoo, että se on ihan ok. Että minun kuoreni, joka pitää minua pystyssä alkaa murtua ja aitous alkaa tulla esiin.
Olen niin väsynyt, elämään.
Tähän kaikkeen.

Haaste

Aurinko ja kuu, heitti minua haasteella.


Siinä piti avata neljäs albumi, jossa säilyttää kuvia ja albumista, neljäs kuva ja selittää se.


Koska minun albumit ovat täysin epäjärjestyksessä, oli tulos tämä.

Juu, se olen minä, suhteellisen pienenä. Olisinko joku kuukauden ikäinen. Vaatiiko tämä kuva selittämistä...

Kiitos haasteesta, mutta teen poikkeuksen, enkä haasta muita, mutta jos joku haluaa saa osallistua.

Muuten olo on ollut tosi väsynyt. Eilen olin vierailulla ihanien ihmisten luona, yksi niistä ihmisistä oli kovin pieni ja se on niin ihana. Kyllä lapset on kivoja, kun ne ei ole omia.

istuin terapiassa taas tänään ja puhuin tästä.
Kun en oikein jaksa enää. En jaksa elämää. Olen niin kovin väsynyt. Pitämään elämääni pystyssä. kun aina vaan tuntee nousevan seinä vastaan, esim, tuo kela. Tuntuu, että tästä ei tule mitään ja olen valmis luovuttamaan.

Sairaslomakin ahdistaa, tuntuu kuin olisin luovuttanut, väsynyt taas.
Pelottaa, että tämä menee koko ajan alas ja kovaa. Jos tämä ei parane, jos menen koko ajan huonompaan ja huonompaan. En jaksa töissä, saan potkut, menentän kotini, jään asunnottomaksi, minusta tulee syrjäytynyt alkoholisti ja muutan asumaan puistonpenkille.

Minulle se on todellinen uhkakuva, vaikka se saattaa kuulostaa erittäin naurettavalta.

Mutta nojaan siihen, mitä terapeuttini sanoi, hänen mielestään, ammattilaisena ja ulkopuolisena ollaan oikeasti hyvässä tilanteessa. Pakonomainen elämänhallintani alkaa murtumaan ja rupean tunnustamaan, etten jaksakaan. Alan luopua siitä, että asiat on tehtävä, vaikka pää kainalossa. Ja se herättää henkiin nämä tunteet, jotka ovat minussa aina asuneet.

Ymmärsikö joku, ei se mitään.

Minä kun en jaksa millään, pitää itseäni pystyssä ja koossa.
Terapeuttin sanoi, että elämä kantaa. Minä en siihen luota.
Jos en minä kanna, niin kaikki hajoaa.
ja kun minä olen niin väsynyt.

Tyhjä talo

Kuvitelkaapa;

Jokaiselle annetaan asunto, toislle huonompi tosille parempi.

Syystä tai toisesta sinun asuntosi on aivan kamalassa kunnossa, tapetit ovat likaiset ja repsottaa, lattia on pelkkää betonia, hajusta päätellen jossain on kosteutta ja hometta. Ikkuna luukut vinksottaa ja se vähä mikä näkyy on ripulin väristä. Voitte itse mielessänne kuvitella lisää...

No tämä on sinun asuntosi, siinä on elettävä. Koska et ymmärrä, että tämä rumuus ei ole normaalia, etkä osaa remontoida, niin päätät peittää kaiken ruman. Ostat kauniita huonekaluja, värikkäitä mattoja, kauniita verhoja ja paljon ilmanraikastetta.

Likasuus ja kamaluus on hyvin peitetty, huomio kiinnittyy vain kauniisiin kalusteisiin. Vieraatkin näkevät vain ne, eivät likaa ja hometta.

Eräänä päivänä kutenkin ovikello soi, siellä on pari raavasta miestä, jotka ilmoittavat sinulle, että homma loppui nyt, jos meinaat elää tässä talossa lopun elämäsi se on remontoitava, home on vaarallista terveydelle.

Ai niin, ja se remppa on tehtävä itse.

Miehet kantavat suureen kuorma-autoonsa kaikki kauniit asiat talostasi. Niin, että lopulta on jäljellä vain likainen ja haiseva ja erittäin tyhjä talo. saat kuitenkin parin neuvonantajan numeron, jotka neuvovat tarpeen vaatiessa.

Sinä sitä sitten ollaan. Yksin, rumassa talossa. Näin siellä ei voi elää ja muuttaa ei voi.

Sinun on remontoitava se.

Itse.

Kakki, jotka ovat joskus remontoineet tietävät mitä se on. Ei se ole kivaa lallattelua. Vaan hermoja riipivää puuhaa, jossa epätoivo iskee usein. Likaa, roskaa, keskeneräistä, kamalaa.

Ja siinä sitä ollaan, alan remontoimaan. Ei ole enää muutakaan vaihtoehtoa.

Siinä minä olen nyt. Minä remontoin. Epätoivoa, masennusta, itkua ja hammastenkiristystä, parempia päiviä, huonompia päivä. Olet jo aikeissa luovuttaa, kun joku sisun palanen muistuttaa olemassa olostaan. Parkuen ja kiroillen, huutaen ja väsyneenä, revitään puretaan, remontoidaan.

Ihan itse. Tietämättä, mitä seuraavaksi.

Ei ole kivaa, mutta paluuta ei ole. Ja jos tämä onnistuu, saavat kaunit huonekalut, kauniit seinät ympärilleen. Tai sitten ei.

Vittu kun vituttaa

Ajoin metrolla tänään. Vieressäni käytävän toisella puolella istui pariskunta, kohtuullisen siistin näköisiä.
Sitten he kaivoivat esiin apteekinpussin, josta ilmaantui erilaisia purkkeja, joissa oli punainen kolmio. Ja sitten pariskunta alkoi niitä napsia.
Vitutti.
Vitutti nin kovasti.
Tuli mieleen, että onkohan noillekin sossu maksanut lääkkeet, apua ja rahaa annetaan, että voivat metrossa blandata itselleen lääkecocktailin.

Sitten tulen minä. Mnä en käytä minkäänlaisia päihteitä, minulla on halu parantua, olen työelämässä mukana, olen kykeneväinen sitoutumaan terapiaa, olen laittanut kaikki rahani, että olen saanut apua, yksityiseltä, koska julkiselta puolelta apua ei heru.
Ja minua ei haluta auttaa.
Jännitän koko ajan onko kelan lääkäri niin jalo, että hän katsoo minun olevan avun tarpeessa vai ei.
Saanko kuntoutustukea vai en.
Kyllä, olen itse etsinyt psykiatrin ja terapeutin. Täyttänyt lippua ja lappua.
Minulle kun ei tuota apua tuputeta. Sossu ei kirjoittele maksusitoumuksia ja tarjoa apuaan.

Eikä minulla ole suhteita korkeammille tahoihin, jotka voisivat auttaa minua hoitoon pääsyssä.

Minulla on tällä hetkellä yksi taho, johon voin toivoni panna.
Kävin tuossa kuukausi sitten luetuttamassa tarotkortit minulle. Tarotkorteista vastaava "ennustaja" oli hyvä ja luotettava. Ennestään tuttu.
Hän kertoi menneisyydestäni asioita, joita hän ei vonut millään tietää. Eikä kyllä kukaan muukaan kuin minä.
Hän sanoi erään asian, jonka varassa jaksan. Hän sanoi, että minulla on erityisen vahva suojelija, tuolla näkymättömässä maailmassa.
Siihen on nyt luotettava.
Että joku pitää minut hengissä.

Eläkkeelle?

Täytän ensi kesänä 30. Siis vasta 29-vuotas ja niin väsynyt.
Väsynyt.
Väsynyt.
Väsynyt.

Siihen on kuulemma syynsä. Näin minulle on niitä syitä kerrottu ja haluan ne uskoa, koska ne kuulostavat lohduttavilta ja oikeaan osuvilta.

Olen koko ajan käyttänyt extra-energiaa selvitäkseni. Ja kun käyttää likaa extra energiaa, menee energia tili väistämättä miinukselle.
Koska olen niin pitkään kärsinyt masennuksesta hakematta siihen ammattiapua, on jokainen päivä jonka olen itse yksinäni taistellut tuhlannut tuplasti energiaa.
Niin, myönnän heti kättelyssä, olen erittäin itsepäinen. Sinäänsä sisu on erittäin hyvä asia olla olemassa, mutta kun se ottaa liikaa valtaa, muuttuu sen voima negatiiviseksi.

Minä olen mennyt sisulla eteenpäin, aina. Tapellut pävittäin masennusta, ahdistusta ja itsetuhoisuutta vastaan.

Ja nyt minä olen väsynyt, olen kuin valmis eläkkeelle. Voisin hyvin muuttaa pieneen metsämökkin ja istua siellä kissojeni kanssa kiikkustuolissa. Ei tuottaisi ongelmaa.

Vertauskuva: jos sinun pitää pitää painavaa kattoa suorilla käsillä ja tukea niin, ettei se putoa päällesi, sinulle kun ihmeen kautta tulee voimia. Siinä vaiheessa ei ajattele muuta kuin, että pakko kestää, muuten kuolee.
Mutta kamalaksi se muuttuu vasta kun, joku tulee auttamaan sinua ja ottaa painolastin pois. Voimat katoavat, huomaat kunka kaikkialle sattuu, itku ja hysteerisyys kun voit viimeinkin antaa periksi.

Minä olen niin kovin väsynyt.
Aivan kaikkeen.

Ankat

Kävin Töölönlahdella katselemassa ankkaystäviä.

No tällä kertaa oli ihan oikea ihmis-ystäväkin mukana. Toinen sairaslomalainen.

Päivän fiilis, ahdistaa ja väsyttää, ylläri.

Välillä tuntuu nin tovottomalta.

Tiedän, kunka hiuskarvan varassa elämän on ja silti koen niin huonoa omaatuntoa, että olen saikulla. En ole vieläkään saanut itseäni kuntoon.

Kaikki tuntuu jotenkin huonolta, omasta kropasta alkaen. Läski.

Raha-asiat miettyttää.

Koko elämä ja pää. Tuleeko tästä koskaan hyvä.

Mistään ei oikein ilo irtoa.

Ei vaan jaksa.

Vaikka eilen tapasin ihanan ystävän ja tänään toisen, olen ollut ulkona ja ihmsten ilmoilla.

Silti, ei vaan nappaa.

Ankkoja sentään näin ja city-pupuja.

Elämä tai kuolema

Pamahti nyt ainakin 3 viikkoa sairaslomaa.
Pakko, vaikka en välttämättä haluaisi. Tunteet ovat niin pinnassa, että paussi on pakko pitää.
Koen asiasta syyllisyyttä. Jätin työkaverit pulaan ja kaikilla on nyt pahaolo.

Ainoa millä nyt koitan jaksaa hajoamatta on ajatus siitä, että nyt on kyse elämästä tai kuolemasta.
Tämä on tällä hetkellä minun valintani. Mitä minä valitsen.
Jos en nyt pysähdy ja vedä henkeä, on se menoa.

Toivon, että kolme viikkoa riittää. Haluan kuitenkin mennä töihin. Pidän työstäni ja työpaikasta.

Mutta nyt on niin, että minä olen sairas, minulla on sairaus. Tämä nyt vain on henkisellä puolella, yhtä hyvin se voisi olla joku pitkä ja vaikea fyysinen sairaus.

Se mikä suututtaa, johon olen törmännyt on hyssyttely. Ei kannata asiasta puhua. Älä kerro asiasta.
Ja minähän puhun.
Turha tästä on vaieta, sairaus muiden joukossa. Jos joku vaan saa apua siitä, että kerron oman tarinani, kerron sen mielelläni.

Miksi näin?

Tein päätökseni, se oli pakko tehdä.

Olen taas hetken sairaslomalla. Työhönpaluu on kuitenkin kovasti mielessäni ja halussani, mutta nyt on otettava pieni breikki.

Koitan selvitä viikolla parilla. Selviää maanantaina, kun soitan hoitavalle psykiatrilleni, joka ystävällisesti vastaili viestiini ulkomailta ja lupasi kirjoittaa takautuvasti sairaslomaa, kun palaa reissultaan takaisin suomeen.

Nyt tullaan siihen tärkeään kysymykseen miksi?

Jota olen itsekin miettinyt.

Onko oloni mennyt takapakkia, olenko huonompi nyt kuin ennen.

Vastaus on ei ja en.

Ajatukseni kiertävät samaa rataa kuin ennenkin ja ajatusmaailmani on aivan samanlainen kuin yli kymmennen vuotta sitten.

Ensimmäisen kerran olen vain avannut itseni nälle tunteille, antanut niiden tulla ja elänyt niiden mukaan.

Sanonut ääneen sen mikä sisälläni asuu. Lopettanut taistelemisen masennusta vastaan. Antanut sen tulla. Kohdannut sen. Elänyt sen ehdoilla. Tehnyt sen mikä olisi pitänyt tehdä aikoja sitten.

Mutta kaikella on aikansa. Nyt on tämän jakson aika.

En halua loukata ketään teksteilläni, mutta että ymmärtäsin itse ja jos joku saa apua kertomuksistani, kerron ne.

Tärkeää on mustaa, että absoluuttista totuutta ei ole olemassa kun ihmisten välillä tapahtuu ja sanotaan asioita. On olemassa kaikkien tunteet ja se mtiä he niiden läpi kuulevat ja muistavat.

Minun kokemukset ovat minun kokemuksia. Minun muistoja.

Eivät absoluuttisa totuuksia.

Olen nuorimmainen kolmesta. Meillä on aika pieni ikäero.

Olin kuulemma vaikea. Huusin, enkä suostunut nukkumaan. Kaksivuotiaana lopetin huutamisen.

Sen jälkeen ainoa muistikuvani on, että olin kiltti ja hiljainen. Uppouduin omiin leikkeihni ja maailmoihini.

Toinen muistikuvan joka seuraa minua on tunteeni. Olin aina kovin huolissani ja ahdistunut. Sen muistan päälimmäisenä. Aina kantamassa huolta, milloin mistäkin, aikuisten asioista.

Opin, että elämästä selviää, olemalla mukava, myötäileva ja hymyilevä.

Negatiivisista tunteista seuraa jotain kauheaa.

Sairastuin aivokasvameen kun olin 8 vuotias.

Vanhempani erosivat kun olin 10.

Asun ensin pari vuotta äitini ja kahden siskoni kanssa. Sitten asuin pari vuotta äitini, hänen uuden miehensä ja toisen siskoni kanssa. Olin 14 kun muutin asumaan isäni ja hänen uuden vaimonsa kanssa. Parikymppisenä muutin omilleni. Kuitenkin olen jo 16 tai 17 vuotiaasta periaatteessa ollut omillani, koska minä asuin kotona, isälläni oli oma pieni yksiö/työhuone, jossa hän teki töitä 23 tuntia/vrk ja silloinen äitipuoleni omisti oman asunnon viereisessä kaupungissa, jossa hän vietti paljon akaa työnsä takia.

Kotoa pois muuttoni tapahtui mielenkiintoisissa oloissa. Isäni ja hänen silloinen vaimonsa muuttivat uuteen asuntoon, jossa minulle ei ollut tilaa.

Omille muutto oli helpotus. Omat säännöt. Oma rauha.

Koska jo tuolloin kärsin masennuksesta, enkä ehkä oikein tunnistanut sitä, taistelin sitä vastaan kaikin keinoin.

Elämäni oli organisoitua ja hallittua. Työ ja koti. Painon ja ulkonäön sairaalloinen tarkkaileminen ( ensimmäinen laihdutuskuuri, kun olin 11 vuotta). Kaikki tapahtui ajallaan ja kaikkeen tekemiseen piti olla syy. Kaikkensa piti antaa, muuten ei ollut oikeutta olla.

Olin monta vuotta mukana, erittäin rajussa uskonnollisessa liikkeessä. Kun siitä pääsin eroon, tuli kuvioihin suhteita, alkoholia ja tupakkaa.

Koko ajan tausta-ajatus oli, että minä olen virhe ja minulla ei ole oikeutta olla.

Ja se on hyvitettävä.

Kokeilin muuttaa elämääni kaikella tavalla, kokeilin kaikkea. Ja aina tulos oli, että löysin itseni pimeästä itkemästä.

Monien tapahtumien jälkeen hain ensimmäisen kerran apua vuosi sitten. Sanoin ääneen, että olen vähän kipeä.

Ja sillä tiellä olen.

Kohtaamassa sairauttani, etsimässä itseäni.

Välllä paremmalla menestyksellä, välillä huonommalla.

Sairaslomalla, taas hetken.

Hengitän ja olen.

Kaikki varmaan ymmärrän, että tarinani kirjoittaminen oli uskalias teko, mutta kuitenkin jätin sanomatta paljon.

Hengitän edelleen.

puuttuva elämänviiva

Olen jossain aikaisemmassa postauksessani viitannut elokuvaan Perhosvaikutus-director`s cut.

Siinä on nuor mies, joka pystyy vanhojen päiväkirjojensa kautta palaamaan menneisyyteensä ja siellä hän yrittää muuttaa asioita, niin että nykyhetkessä kaikilla olisi paremmin.

Hän aina muuttaa jonkun pienen teon käytöksellään ja aina palatessaan nykyisyyteen huomaa, ettei homma toimikaan.

Lopulta vastaus kaikkeen on se, että tämän pojan ei olisi koskaan pitänyt syntyä.

Niinpä hän vanhan synnytysvideon kautta palaa äitinsä kohtuun ja hirttää itsensä napanuoraan. Sitten tulee kuva nykyisyydestä, jossa kaikilla tämän pojan läheisillä kaikki on hyvin.

Tämän pojan ei olisi siis koskaan kuulunut syntyä.

Entä jos se on totta minunkn kohdalla, jos minä en koskaan ole kuulunut tähän maailmaan.
Aika todella moni olisi varmaan säästynyt suruilta ja vaikeuksilta, jos minua ei olisi.
Minä en voi millään antaa anteeksi sitä itselleni.
Sitä että olemassaolon on tuottanut surua ja murhetta ihmisille.

Ainoa asia mikä oikeuttaa olemassaoloni, kun tämä virhe nyt kerran on tapahtunut, on se että yrtän edes parhaani. Annan kaikkeni ja yritän sillä pyhittää sen pahan, jota olen mukanani tuonut.
Sitten en jaksakaan, en osaa, en pysty. Silloin en voi millään oikeuttaa olemassaoloani.
Minä en saa levätä, ennenkuin olen tehnyt kakkeni, hyvittänyt virheen.

Jos tästä, joku saa kiinni, jos nyt joku ymmärtää, mitä on olla vaikeasti masentunut.
Ei minussa ole mitään hyvää. Minulla ei ole oikeutta olla.

Jos olenkin maailmankaikkeuden virhe, moka, ja armollisesti saan täällä kuitenkin olla, sitten kehtaan vielä valittaa.

Ei mussa mitään hyvää oo.

struktuurit levällään

Tässä taas olen, kerron ensin hyvän asian, siskoni Rusakko miehineen on päättänyt, etä saan kunnian olla heidän lapsensa kummi. Lapsi ei toki ole vielä syntynyt, kuten ymmärsitte varmaan, mutta ilo ja kunna on suuri. Kiitos

No sitten minuun ja olooni. Olette varmaan lukeneet edellisen postauksen, joten olette varmaan aika hyvin kärryillä.
Mikään ei huvita, haluan maata peiton alla ja nukkua ja olla. Mikään ei kiinnosta millään ei ole väliä.
Ei nappaa.

Se on pelottavaa ja kamalaa. Onko tämä tässä?
Olenko minä luovuttanut ja antanut periksi, alamäkeä mennään ja kovaa.
Kuin olisi tiputtanut, sotavarusteensa maahan ja antautunut.

Mutta mkä se sotavarustus on. Se on se kaikki jolla olen tapellut masennusta ja negatiivisa tunteita vastaan, koittanut kadottaa ja unohtaa, jos se vaikka paranisi.

Olen rakentanut elämääni vahvat pilarit, jotka pitävät elämäni kulussa. Struktuurin.
Olen vaatinut itseltäni paljon, että kuri ja hallinta pysyy minulla.
Kaupasta ostetaan aina terveellistä ruokaa, pitää liikkua ja urheilla. Tukan pitää olla hyvin, vaatteiden täydelliset, meikit naamassa. pitää harrastaa, lukea, neuloa. Pitää olla aina valmiina. Kodin pitää olla siisti.
Laskut maksettu, paperipnot suorassa, kirjojen hyllyssä järjestyksessä, muistaa kaikki oleellinen, olla hyvä ja mukava ihminen. Menestyä. Hoitaa ja huolehtia.
Pitää, pitää,pitää.
Tätä on hallittava.

Ja sitten romahdus. Ei jaksa, ei pysty, ei vaan voi. Sitä on vaikea selittää, jos ei ole itse käynyt tätä läpi.

Tämä on kuulemma rohkeaa, oman sairauden kohtaamista.

Mutta tämä on kamalaa ja pelottavaa. Jos en saakaan enää elämääni hallintaan, jos menetän kokonaan kontrollini.
Minun pitäisi nousta ja jatkaa.
Mutta en voi.
En vaan voi.

Kadota

Haluaisin kadota.
Ilmeisimmin lähteä karkuun omaa päätäni, mutta se ei onnistu, joten tässä olen.

Ahdistus vain kasvaa koko ajan. Olo on tosi huono. Töissä käyn ja kun tulen kotiin, vaihdan pyjamaan ja sukellan sänkyyn, luen ja nukahdan. 11 tuntia menee tuosta noin vain.
Onneksi viime yönä en nähnyt painajaisia, ainakaan sellaisia jotka muistaisin.

Mietin, että onko tässä järkeä. Onko järkeä elää. Jos tunnelinpäässä ei näykään valoa.
Kyse ei ole siitä, että juoksisin tekemään itselleni jotain.
Kyse on peloista ja ajatuksista, joita päässäni liikkuu.
Minun on saatava sanoa se ulos, pois päästäni pyörimästä.
Entä jos tämä ei parane?

Miksi minä olen täällä? Miksi minut on laitettu tänne?
Jos tämä on tätä, tämä on aivan turhaa.
Silloin kun se ahdistus iskee, ei kykene näkemään mitään muuta kun sen hetken.
Silloin on turha ajatella, että huomenna on paremmin. Yli kymmenen vuotta olen niin ajatellut ja tässä yhä olen.

Kuulkaa, tämä kuulostaa hassulta. Mutta yksi ajatus saa minut jaksamaan, mihin Kukka ja kalle joutusivat, jos minä tekisin itselleni jotain?
Ne ovat outoja kissoja ja ne pitää tuntea, että niiden kanssa tulee toimeen.

Mutta kysymys säilyy, miksi hitossa minä edes olen täällä?
Minussa ei ole mitään hyvää.
Eikä ketään kiinnosta.
Eikö se ole silloin ihan sama?

Koska minähän olen vahva ja ilonen ja omilla toimeentuleva, se minusta näkyy, ulospäin, ikävä kyllä. Oma vika siis.
Turha valittaa.
Niin makaa, kuin petaa.