struktuurit levällään

Tässä taas olen, kerron ensin hyvän asian, siskoni Rusakko miehineen on päättänyt, etä saan kunnian olla heidän lapsensa kummi. Lapsi ei toki ole vielä syntynyt, kuten ymmärsitte varmaan, mutta ilo ja kunna on suuri. Kiitos

No sitten minuun ja olooni. Olette varmaan lukeneet edellisen postauksen, joten olette varmaan aika hyvin kärryillä.
Mikään ei huvita, haluan maata peiton alla ja nukkua ja olla. Mikään ei kiinnosta millään ei ole väliä.
Ei nappaa.

Se on pelottavaa ja kamalaa. Onko tämä tässä?
Olenko minä luovuttanut ja antanut periksi, alamäkeä mennään ja kovaa.
Kuin olisi tiputtanut, sotavarusteensa maahan ja antautunut.

Mutta mkä se sotavarustus on. Se on se kaikki jolla olen tapellut masennusta ja negatiivisa tunteita vastaan, koittanut kadottaa ja unohtaa, jos se vaikka paranisi.

Olen rakentanut elämääni vahvat pilarit, jotka pitävät elämäni kulussa. Struktuurin.
Olen vaatinut itseltäni paljon, että kuri ja hallinta pysyy minulla.
Kaupasta ostetaan aina terveellistä ruokaa, pitää liikkua ja urheilla. Tukan pitää olla hyvin, vaatteiden täydelliset, meikit naamassa. pitää harrastaa, lukea, neuloa. Pitää olla aina valmiina. Kodin pitää olla siisti.
Laskut maksettu, paperipnot suorassa, kirjojen hyllyssä järjestyksessä, muistaa kaikki oleellinen, olla hyvä ja mukava ihminen. Menestyä. Hoitaa ja huolehtia.
Pitää, pitää,pitää.
Tätä on hallittava.

Ja sitten romahdus. Ei jaksa, ei pysty, ei vaan voi. Sitä on vaikea selittää, jos ei ole itse käynyt tätä läpi.

Tämä on kuulemma rohkeaa, oman sairauden kohtaamista.

Mutta tämä on kamalaa ja pelottavaa. Jos en saakaan enää elämääni hallintaan, jos menetän kokonaan kontrollini.
Minun pitäisi nousta ja jatkaa.
Mutta en voi.
En vaan voi.