Miksi näin?

Tein päätökseni, se oli pakko tehdä.

Olen taas hetken sairaslomalla. Työhönpaluu on kuitenkin kovasti mielessäni ja halussani, mutta nyt on otettava pieni breikki.

Koitan selvitä viikolla parilla. Selviää maanantaina, kun soitan hoitavalle psykiatrilleni, joka ystävällisesti vastaili viestiini ulkomailta ja lupasi kirjoittaa takautuvasti sairaslomaa, kun palaa reissultaan takaisin suomeen.

Nyt tullaan siihen tärkeään kysymykseen miksi?

Jota olen itsekin miettinyt.

Onko oloni mennyt takapakkia, olenko huonompi nyt kuin ennen.

Vastaus on ei ja en.

Ajatukseni kiertävät samaa rataa kuin ennenkin ja ajatusmaailmani on aivan samanlainen kuin yli kymmennen vuotta sitten.

Ensimmäisen kerran olen vain avannut itseni nälle tunteille, antanut niiden tulla ja elänyt niiden mukaan.

Sanonut ääneen sen mikä sisälläni asuu. Lopettanut taistelemisen masennusta vastaan. Antanut sen tulla. Kohdannut sen. Elänyt sen ehdoilla. Tehnyt sen mikä olisi pitänyt tehdä aikoja sitten.

Mutta kaikella on aikansa. Nyt on tämän jakson aika.

En halua loukata ketään teksteilläni, mutta että ymmärtäsin itse ja jos joku saa apua kertomuksistani, kerron ne.

Tärkeää on mustaa, että absoluuttista totuutta ei ole olemassa kun ihmisten välillä tapahtuu ja sanotaan asioita. On olemassa kaikkien tunteet ja se mtiä he niiden läpi kuulevat ja muistavat.

Minun kokemukset ovat minun kokemuksia. Minun muistoja.

Eivät absoluuttisa totuuksia.

Olen nuorimmainen kolmesta. Meillä on aika pieni ikäero.

Olin kuulemma vaikea. Huusin, enkä suostunut nukkumaan. Kaksivuotiaana lopetin huutamisen.

Sen jälkeen ainoa muistikuvani on, että olin kiltti ja hiljainen. Uppouduin omiin leikkeihni ja maailmoihini.

Toinen muistikuvan joka seuraa minua on tunteeni. Olin aina kovin huolissani ja ahdistunut. Sen muistan päälimmäisenä. Aina kantamassa huolta, milloin mistäkin, aikuisten asioista.

Opin, että elämästä selviää, olemalla mukava, myötäileva ja hymyilevä.

Negatiivisista tunteista seuraa jotain kauheaa.

Sairastuin aivokasvameen kun olin 8 vuotias.

Vanhempani erosivat kun olin 10.

Asun ensin pari vuotta äitini ja kahden siskoni kanssa. Sitten asuin pari vuotta äitini, hänen uuden miehensä ja toisen siskoni kanssa. Olin 14 kun muutin asumaan isäni ja hänen uuden vaimonsa kanssa. Parikymppisenä muutin omilleni. Kuitenkin olen jo 16 tai 17 vuotiaasta periaatteessa ollut omillani, koska minä asuin kotona, isälläni oli oma pieni yksiö/työhuone, jossa hän teki töitä 23 tuntia/vrk ja silloinen äitipuoleni omisti oman asunnon viereisessä kaupungissa, jossa hän vietti paljon akaa työnsä takia.

Kotoa pois muuttoni tapahtui mielenkiintoisissa oloissa. Isäni ja hänen silloinen vaimonsa muuttivat uuteen asuntoon, jossa minulle ei ollut tilaa.

Omille muutto oli helpotus. Omat säännöt. Oma rauha.

Koska jo tuolloin kärsin masennuksesta, enkä ehkä oikein tunnistanut sitä, taistelin sitä vastaan kaikin keinoin.

Elämäni oli organisoitua ja hallittua. Työ ja koti. Painon ja ulkonäön sairaalloinen tarkkaileminen ( ensimmäinen laihdutuskuuri, kun olin 11 vuotta). Kaikki tapahtui ajallaan ja kaikkeen tekemiseen piti olla syy. Kaikkensa piti antaa, muuten ei ollut oikeutta olla.

Olin monta vuotta mukana, erittäin rajussa uskonnollisessa liikkeessä. Kun siitä pääsin eroon, tuli kuvioihin suhteita, alkoholia ja tupakkaa.

Koko ajan tausta-ajatus oli, että minä olen virhe ja minulla ei ole oikeutta olla.

Ja se on hyvitettävä.

Kokeilin muuttaa elämääni kaikella tavalla, kokeilin kaikkea. Ja aina tulos oli, että löysin itseni pimeästä itkemästä.

Monien tapahtumien jälkeen hain ensimmäisen kerran apua vuosi sitten. Sanoin ääneen, että olen vähän kipeä.

Ja sillä tiellä olen.

Kohtaamassa sairauttani, etsimässä itseäni.

Välllä paremmalla menestyksellä, välillä huonommalla.

Sairaslomalla, taas hetken.

Hengitän ja olen.

Kaikki varmaan ymmärrän, että tarinani kirjoittaminen oli uskalias teko, mutta kuitenkin jätin sanomatta paljon.

Hengitän edelleen.