Eläkkeelle

Nyt se on päätetty lääkäreiden osalta ja maksajien taholta, olen 1.1.2014 alkaen virallisesti eläkeläinen.
Tämä on herättänyt minussa monenlaista tunnetta, aaltoja laidasta laitaan. Kaikkea ei heti ymmärrä vaan asiat tulevat mieleen hetkellisesti, yht`äkkiä.
Pohdituttaa ja mietityttää. Isoimpana kysymys: entäs nyt?

Aloitetaan alusta, Lokakuun lopulla olleessa hoitoneuvottelussa päädyttiin tähän ratkaisuun, sen vuoksi, että olen ollut jo kolme vuotta kuntoutustuella eikä voinnissani ole tapahtunut ratkaisevaa muutosta.
Työkyvyttömyyseläkkeessä on se hyvä, että sen voi erittäin helposti laittaa tauolle, jos tuntuukin, että töihin haluaa, mutta sen saa myös helposti palautettua, jos asiat niin näyttäytyy.

Kohdallani eläkkeen hakeminen oli helppoa myös siksi, että se luetaan jatkoksi kuntoutustuelle, joten en joutuniut erikseen täyttämään eläkehakemusta. Pelkkä lääkärin kirjoittama B-lausunto riitti.

B-lausunnon saavuttua sekä, minulle, että kevaan, kesti 5 päivää ja sain päätöksen kotiini.

B-lausunto on hyvin kirjoitettu, mutta sinäänsä aika kamalaa luettavaa.

Aion nyt kertoa siitä pääkohdat, siksikin, että se edes yhdelle ihmiselle olisi avuksi. Joku voisi tunnistaa itseään ja pohtia asioitaan tätä kautta.

Päädiagnoosina on sama mikä se on ollut jo vuosia, eli Toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso, ilman psykoottisia oireita.

Hoitosuhteeni on alkanut 6 vuotta sitten, tämän hetkisessä psykiatrian keskuksessa olen ollut asiakkaana 2,5 vuotta.

"Potilaalle on tehty psykologin tutkimukset ja haastattelu dissosiaatiohäiriö-epäilyn vuoksi. Oireilussa on post-traumaattisia ja dissosiatiivisia piirteitä.Lapsuuden aikaisen stressin ja traumatisoitumisen jättämät jäljet( mm. aivokasvain leikkaus) ovat vaikuttaneet hänen nykyisen psyykkisen oireiston  kehittymiseen. Diagnooseina on ollut hoidon aikana vaikea masennus, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja epätyypillinen syömishäiriö."

Seuraavaksi tietysti luetellaan työhistoria ja työssäkäyttäytyminen ja sen seuraukset eli väsymys, uupumus ja painajaiset.

"Lapsena potilas oli hiljainen, kiltti ja aina huolissaan jostain. Hänellä oli jo silloin ahdistavia unia, lisäksi unissakävelyä ja -puhumista.Jatkuva paha olo ja masentuneisuuden leimaava ajattelu ovat olleet potilaan seuralaisina lapsuus- ja nuoruusiästä saakka.Potilas sanoo osaavansa peittää pahan olonsa niin hyvin, ettei se ulospäin juuri näy. Tämän kaltainen "kulissien ylläpitäminen" on peräisin kotoa saadusta mallista"

"Potilas itse kokee 6 vuotta jatkuneen psykiatrisen hoidon auttaen häntä siten, että hän sietää oireita paremmin, mutta ahdistus ja masennus eivät ole lähteneet. Hänellä on ollut käytössä useita eri psyykelääkkeitä, joista on ollut jonkin verran apua, muttatoipumista ei ole minkään hoidon avulla saavutettu"

Tietysti mainitaan, etten käytä päihteitä, eikä ole ollut minkäänlaista päihderiippuvuutta.

"Jo arkisten asioiden tekeminen on ponnistusten takana. Hän pyrkii olemaan valveillaoloaikanaan jatkuvasti aktiivinen, jottei joutuisi kärsimään ahdistuneisuudesta. Vireystila vaihtelee vuorokauden aikana voimakkaasti, siten että illan tullen uupuu touhuamioseen ja vajoo ikään kuin alivireystilaan, jolloin ahdistuneisuus lyö päälle voimakkaana ja hahmottomana.Erityisesti vuorovaikutustilanteet ovat kuormittavia ja vaativat pitkää palautumisaikaa.Toisilta ihmisiltä saatu negatiivinen tai sellaiseksi tulkittu palaute herättää väkeviä, lähes hallitsemattomalta tuntuvia tunteita ja saattaa saada hänet romahtamaan. Kaikissa vuorovaikutustilanteissa potilas pyrkii hakemaan toisilta ihmisiltä hyväksyntää.Hänen on vaikea luottaa toisiin ihmisiin, hän on koko ajan varuillaan, tuntosarvet herkkinä ja seuraa, kuinka hänen tulee käyttäytyä missäkin tilanteessa. Potilas tekee herkästi virhetulkintoja, että häntä vihataan.Mieleen tulee hyvin herkästi katastrofiajatuksia ja turvattomuuden tunnetta ja pelkoa hylätyksi tulemisesta. Pitkäaikainen kokemus itsestään kuvautuu negatiivisena, hän kokee olevansa turha ja ettei hänen olemassaolollaan ole merkitystä, tuo esiin itseinhoa."

"Ulkoasultaan huoliteltu, pyrkii peittämää ahdistuneisuutta iloisuudella. Yöt ovat levottomia ja näkee painajaisia. Aamulla herääminen on vaikeata. Potilaalla on päivittäin mielessä ajatuksi, ettei jaksa tätä.
Lääkehoidosta, psykoterapiasta, toimintaterapiasta ja kuntoutuksesta huolimatta toipuminen ei ole lähtenyt käyntiin. Potilaan oireilu on syvälle juurtunutta, on epätodennäköistä, että psykiatrisella hoidolla potilasta kyetään kuntouttamaan työkykyiseksi."

Ja sitten vielä pitkä uudestaan pitkä selitys miksi on epätodennäköistä , että olen kuntoutettavissa takaisin työelämään.

Vielä kerrotaan, keitä kaikki työntekijöitä olen hoitoni aikana tavannut, lääkitys, työ- ja opiskeluhistoria ja vielä kerran kuntoutuksen epätodennäköisyys.


Se, että minulle myönnettiin eläke onhelpottavaa ja vie minulta pois jatkuvan huolen toimeentulosta.
Se vie myös pois jatkuvan huolen siitä, että minun pitää parantua ja kuntoutua. Saan vain olla. Olen äärettömän helpottunut ja iloinen työeläkekortista, jolla pääsen halvalla uimaan ja matkustamaan junalla.

Mutta se herättää paljon myös pelottavia ajatuksia. Olen 34 ja puoli, ja nyt lääkäri toteaa, että tässä tämä. Vaikka ymmärrän, että kuntoutuminen on aina mahdollista, lannistaa tämä ja vie toivoa. Jos loppuelämäni on siis tätä.  Sillä useaan kertaan viikossa tuntuu siltä, että ainoa ratkaisu on itsensä poistaminen tästä maailmasta. Mutta toisaalta on tieto, että se ei ole vaihtoehto ja näin en tule tekemään missään tilanteessa. Tuntuu umpikujalta.
Huomenna on uusi hoitoneuvottelu, missä mietitään tulevaa. Että koitetaanko tässä jotain parannusta vai onko tämä enemmänkin vain ylläpitoa.
Kun eläke myönnetään, tippuu rotkoon. Kelan kuntoutus ei ole mahdollista kohdallani ja mielenterveyden keskusliiton kuntoutuskurssit ovat nykyään hyvin suppeita. Psykiatrian keskuksen hoitosuhteet ovat määräaikaisia.
Koska eläkkeeni on kuitenkin aika pieni on turha miettiä yksityispuolen hoitoa.

Yritän siis keskittyä elämässäni niihin pieniin asioihin.
Kesään ja mökkiin
Kissoihin ja Koiriin
Omaan kotiin
Takkutukkaan
Tyttöautoon

Olenko yhteiskunnalle vain taakka, koska en tuota mitään, kulutan vain?
 Vai onko ololleni oikeutus. Onko tämä omaa vikaa ja olenko tehnyt jotain väärin?
Syytän itseäni.
Takaraivossa kolkuttaa ajatus, siitä kuinka pitäisi vain ottaa itseään niskasta kiinni ja alkaa hyödylliseksi.

Tuleva näyttää. Odotan kesää.

Uskosta elämään

Olen varma, että jokainen ihminen jossain vaiheessa elämäänsä ajautuu niiden ISOJEN kysymysten äärelle. Miksi minä olen? Miksi maailma on ? Ohjaako tätä joku? Onko Jumalaa?  Jumalan miettiminen on toki luonnollista, onhan suurin osa meistä kasvatettu evankelis-luterilaisenkirkon oppien mukaan. Jos ei kotona niin ainakin koulussa. Ala-asteella uskontotunnit olivat raamatun opettelua, lapsille sopivalla tavalla, käytiin kirkossa kaksi kertaa vuodessa ja aamunavauksissa perjantaisin jumppasalissa veisattiin virsiä.
Yläasteella jo hiukan paneuduttiin eri uskontoihin ja etiikkaan.
Vasta Lukiossa aloin tosissani nauttimaan uskonnon opiskelusta, uskonnon opiskelu oli tutustumista muihin uskontoihin, syventävää ja täysin erilaista, kuin sitä raamatun kertomusten tankkaamista. Luin lukiossa myös filosofiaa paljon, koska uskonnolliset ja filosofiset kysymykset sivusivat paljon toisiaan.
Koska asuimme lähellä Helsinkiä teimme lukiossa paljon retkiä. Kävimme tutustumassa eri uskontojen harjoittamiseen käytännössä ja Helsingin yliopiston avoimilla Filosofian luennoilla.

Lapsuuden kodissani ei uskonto koskaan näytellyt minkäänlaista roolia. Äitini kuului juutalaiseen seurakuntaan ja isäni ev.lut.seurakuntaan. Meidät lapset kastettiin ja rippikoulukäytiin, mutta siinä se. Edes vanhempien vihkiraamattua ei ollut, koska vanhempani vihittiin maistraatissa, äitini eri kirkkokunnan vuoksi.

Kirkosta erosin 2007, pohdinnan jälkeen. Olen ollut mukana seurakunnan hallintoelimissä, enkä ole samaa mieltä opetuksista heidän kanssaan, joten miksi silloin kirkkoon kuuluisisn.

Vanhempani vihittiin maistraatissa vuonna 1972

Minä sain kristillisen kasteen ohessa nimeni 25.8.1979, kummi-tätini sylissä

Ripille pääsin 1994, ei se kyllä merkinnyt minulle yhtään mitään.

Koska olen kärsinyt masennuksesta ja ahdistuksesta koko ikäni olen aina ollut kova etsimään auttavaa kättä.
Lukiossa kuitenkin ensimmäisen kerran tulin vahvasti uskoon. Oli jumala ja saatana, demonit ja henkivallat. Se antoi moneen asiaan selvyyttä ja oli hyvin loogista. Jumala kuva oli ankara, mutta rakastava ja raamattu tuli luettua monta kertaa alusta loppuun. Se oli helppoa myös sen vuoksi, että säännöt olivat hyvin selvät ja minä olen aina ollut hyvä noudattamaan sääntöjä.
Läheiseni varmaan muistavat hyvin nämä ajat, kun" hakkasin" ihmisiä raamatulla päähän, että he pelastuisivat helvetiltä.

Vuosia myöhemmin kasvoin uskosta ulos.  Mutta olen edelleenkin pohtiva ja vastauksia hakeva. Kun elämä oikein potkii päähän tulee ne suuret kysymykset yhä ja edelleen ajankohtaisiksi.

Uskontoja ja tulkintoja on maailmassa kasapäin. Kaikilla on oma selitys sille, mitä emme varmasti voi tietää. Tiede antaa yhden näkökulman ja uskonto toisen. En vain pidä siitä vahvasta lokeroinnista, jos kannatat tätä uskoa pitää ajatella näin ja jos taas tätä pitää ajatella näin.
Se on kahlitsevaa. Tietysti jos valitset tietyn katsontakannan, saat ympärillesi muita jakamaan tämän näkemyksen kanssasi.
Mutta se ei sovi minulle.
Haluan ajatella itse, en halua valmiita vastauksia. Haluan muodostaa oman mielipiteeni, huolimatta siitä kuinka montaa uskontoa sekoitan keskenään.
Uskon myös, että jokaisella ihmisellä on tarve uskoa johonkin, oli se olemassa oleva uskonto, tiede tai usko siihen, että ei ole missään.

Näkemykseni maailmasta muuttu ajan kuluessa ja kokemuksen lisääntyessä. Enkä näe siinä mitään pahaa tai väärää.
Olen tämänhetkisessä elämässäni päätynyt teoriaan jota kutsun ratas-teoriaksi ( sille saattaa olla jokin hienompikin nimi jota en tiedä, vähän niinkuin kaaos-teoria tai perhosvaikutus) näen maailman isona ratasten kokonaisuutena, jossa kaikki on yhteydessä toisiinsa. Jokaisen rattaan pitää pyöriä tavallaan, koska se liikuttaa seuraavaa ja se seuraavaa. Se antaa selityksen asiopille ja sitähän me kaivataan.
Esimerkiksi. tapaan puolitutun kadulla, juttelen hänen kanssaan, joka aiheuttaa molemmille 5 minuutin viivästyksen seuraavasta paikasta. Jonka takia seuraavassa paikassa joudutaan odottamaan minua ja sen odotuksen aikana, joku kerkeää lähettää tekstiviestin puolisolleen, oka muistuttaa kaupassa käynnistä ja puoliso lähtee 5 minuuttia sovittua aikaisemmin ja sen ansiosta ei jää rekan alle, joka 5 minuuttia myöhemmin ajaa kolmion takaa pysähtymättä.

Tämä siis pieni esimerkki. Jaksan uskoa, että asioilla on merkitys, oli se hyvä tai huono asia ja huomasimme koskaan merkitystä tai emme. En myöskään usko, että valinnat olisivat meistä kiinni, tai me voisimme muuttaa asioiden kulkua. Pyörästön pitää pyöriä meistä riippumatta. Asiat tapahtuvat ilman, että me sitä etukäteen tiedämme, kannattaa siis aina yrittää mitä tahtoo, koska loppuratkaisua ei koskaan voi tietää.
Sillä onko tämä oikea päätelmä maailmasta vai ei, ei sinäänsä ole mitään väliä, pääasia on ,että se antaa minun elämälleni merkityksen.
Mielestäni erimieltä saa aivan rauhassa olla.

En myöskään usko taivaaseen saati helvettiin. Kun ihminen kuolee hän kuolee, lakkaa olemasta. Tämä konkretisoitui minulle isäni kuoltua. Hänet tuhkattiin ja siskojen kanssa levitimmen tuhkan isäni toiveiden mukaan. Kun piti tuhkaa kädessään ja tajusi, että tässä se faija nyt sitten on, ymmärsi, että tässä tämä on.

Käytännön asioita sitten. Mielestäni yhtäkään lasta ei saisi liittää minkään kirkkokunnan jäseneksi, ennenkuin lapsi on valmis itse valitsemaan. Mielestäni kirkkoon kuulumis-valinta tulisi tehdä vasta 16-18 vuotiaana. Sitten kun osaisi itse vähän ajatella ja tutustua muihinkin vaihtoehtoihin. Toki vanhemmat voivat lastaan kasvattaa oman näkemyksensä mukaan, mutta minkää kirkon jäseneksi ei lasta voisi pakottaa.

Haluan tasavertaisuutta, kaikille samat oikeudet. Mutta kun haluaa kaikille samat oikeudet törmää aina filosofisiin kysymyksiin ja mielestäni ennenkuin menee julkisesti kantaansa huutelemaan pitää asia osata perustella.
Koska mikään asia ei ole musta-valkoinen, 99.9% asioista liikkuu harmaalla aluella.
Kuullessaan sanan pedofiili, ihmisille tulee inhotus ja tuomitseva asenne. Ajattelematta sen enempää. Tulisikin eteen paikka, että oma lapsesi olisi kiinnostunut lapsista ja kiihottuisi ajatuksesta lapsista. Mitä sinä vanhempana reagoisit asiaan, olisitko yhä edelleen valmis tappamaan kaikki pedofiilit?

Inhoatko ja tuomitsetko tavan vai ihmisen?

Maahanmuuttokeskustelu, eikö voisi kuvitella, että suomeen tulee sota. Kaupungit räjäytetään ihmisiä vainotaan, haluaisin nähdä kuka siinä tilanteessa olisi ensimmäisenä lähdössä johonkin rauhaisaan maahan ja toivoisi, että heidät otetaan vastaan.

Pieni esimerkki, sillä maahanmuuttokeskustelu on paljon enemmänkin kuin kuka menee ja minne.

On lohduttavaa ajatella, että jossain on joku, joka katsoo kaikkea ja on edes vähän kärryillä. Omana mielipiteenä, jos jossain on joku on hän puhdasta rakkautta. Hänessä ei ole vihaa ja hän on kaikkialla.  Pakko myöntää, että se miten evoluution kehittyminen on jotain äärettömän kaunista ja hienoa. Niinkin yksinkertaiset asiat kuin vuodenaikojen vaihtelu tai lapsen kehittyminen ja syntymä. Ihmisen elämänkaari. Eläinten vaistot.
Mielestäni sen kaiken ihmeellisyyden näkee parhaiten luonnossa. Aurinko nousee aurinko laskee, kaikki toimii suuressa yhteisymmärryksessä keskenään. Luonto kuolee, lepää talven ja taas keväällä herää. Näin tapahtuu ihmisistä riippumatta. Elämä kulkee eteenpäin, kenestäkään riippumatta.
Kyllähän se pistää miettimään.
Ja antaa jonkinlaista toivoa elämälle.

elämää, ei sen enempää

Raskas syksy takana, pimeääkin pimeämpi marraskuu on edessä. Siltikin toivon lämmintä ja lumetonta ilmaa. Kun lumi tulee tuntuu toivo menevän, koska tuntuu, että se ei sula koskaan. Autoilukin muuttu, pitää skrapata ja harjata.
Mutta kyllähän se lumi sulaa, on aina sulanut. Viimeistään juhannukseen mennessä.
Oleminen tuntuu extra raskaalta.
Aamu ovat vaikeita ja illat vielä vaikeampia. Haluaisi vain nukkua.

Muutenkin on tullut elämää pohdittua. Uusienkin tutkimusten myötä. Tämä onkin syvempää ja isompaa kuin olen luullut.
Ikääkin tulee koko ajan lisää, ensi kesänä mittariin pyörähtää 35, se muuten pyöristetään 4kymmeneen.
Lääkärihän totesi, että tilanne ei ole toivoton, mutta vaatii pitkää ja intensiivistä  hoitoa. Siitä, kun sain masennusdiagnoosin on nyt 5,5 vuotta. Oloni ei ole muuttunut. Tietysti vuodet ja asioista selvän ottaminen tuo ymmärrystä, muuttaa näkökantaa, mutta se perusahdistus on ja pysyy.

Vasta viimeaikoina on mieleeni noussut vahvoja katkeruuden tunteita. En ole halunnut tuntea niitä ja olen yrittänyt kierrellä, mutta psykologini mielestä ne on ihan terveitä tunteita ja niitäkin on hyvä tuntea ja hyväksyä niiden olemassaolo.
Katkeruus on asia jota en haluaisi, mutta mitäpä sitä tunteilleen voi.

Katkeruus ei ole ketään ihmistä kohtaan vaan elämää kohtaan. Haluaisin huutaa, että miksi minä, miksi helvetissä juuri minä? Miksi minä taistelen ja mietin joka päivä, että elämän päättäminen olisi helpompaa.
Miksi juuri minun kohdalla tapahtui ja sattui, miksi minun kohdalla tähdet olivat vinossa.  Miksi Jumala nukahti. Miksi kohtalo jakoi minulle vaikeat kortit. Miksi minä synnyin.

Minäkin olisin voinut haluta ihan oikean oman perheen tai uran tai iloisen ison ystäväpiirin tai sellaisia pieniä murheita tai pieniä alakulon alhoja, joista on hyvä nousta.
Mutta minulla ei ole ollut voimaa, minulla ei ole ollut jaksamusta ja tuntuu, että koko elämä on vain ollut yhtä synkkää virtaa.

Yrittämisen puutteeseen kaikki ei ole tyssännyt. Olen yrittänyt, tutkinut, lukenut, kokeillut... minulta löytyy tietoa ja ymmärrystä.
Mutta minua se ei jostain syystä auta. Asiantuntijatkin ovat välillä ymmällään, miksi tietotaito pysähtyy oman mielen kohdalla.  Välillä se suututtaa todella paljon, en käytä alkoholia en polta tupakkaa, elän siivosti, en ole sairaalloisen ylipainoinen, oikeasti yritän. Sitten kuitenkin tuntuu, että helpommin saa hoitoa, jos alkaisi alkoholistiksi, sossusta vähän rahaa ja kela maksaa asumistukea ja viina virtaa. Näitä näkee, ihan läheltäkin. Silloin tällöin soitettaisiin ambulanssi, kun vetää viinaa liikaa ja jo psykologi tulee heti kyselemään elämästä.
Minä olen kiltisti hakenut kaiken avun itse, selvittänyt mahdollisuuksia ja laittanut aika monta tuhatta lääkäreihin ja terapiaan. Nykyisin sentään saan apua ilmaiseksi julkisen terveydenhuollon piiristä. ( Mutta veroissa maksan)

Viikko sitten oli lääkärin vastaanotto ja kyseessä on siis psykiatrian erikoislääkäri, tarkoituksena oli katsoa lääkitys ja pohtia jatkoa. Lääkitys jatkuu samana, koska se on mahdollisimman toimiva. Lisänä tuli Propral, jonka tehoa en ole ainakaan vielä huomannut. Ehkä pitää siirtyä isompaan annosteluun. Ahdistusta pystyisi helposti lievittämään esim diapamilla tai opamoxilla, mutta kyseisiä lääkkeitä en halua syödä, niiden vahvan riippuvuusvaaran takia.
Mutta se jatko.
Olen ollut Kevan maksamalla kuntoutustuella nyt 3 vuotta, se on normaalia pidempi aika ja koska voinnissani ei ole tapahtunut merkittävää muutosta, lääkäri päätyi toistaiseksi jatkuvaan sairaslomaan, eli hakemaan toistaiseksi voimassa olevaa työkyvyttömyyseläkettä. Työkyvyttömyyseläke taitaa aina olla toistaiseksi voimassa, tarkoittaa mm. sitä, että eläkkeen voi laittaa pöydälle jos tulee halu mennä töihin. Eläkkeen palauttaminenkin käy, jos huomaa, että työtä ei kykene tekemään.

Tunteeni ovat äärettömän ristiriitaiset. Toisaalta olen äärettömän tyytyväinen ratkaisuun. viimeiset 3,5 vuotta on tuntunut, kuin määräaikaiselta työsuhteelta aina 3kk-1/2 vuoden välein on tilanne tarkistettu ja haettu jatkoa ja Kevan päätöstä saa aina kädet vapisten odottaa.
Tämä olisi siis hyvä pidempiaikainen ratkaisu ja voisi olla rauhassa, ainaisen "mun täytyy parantua"-ajatus moukaroinnin sijasta.
Tulotaso pysyy siltikin alhaisena, eli rahan kanssa taiteilua se tulee silti olemaan.

Sitten se toinen puoli. Eläke. 34 ja eläke. Se on jotenkin hurjaa. Lopulliselta tuntuvaa.
Siis hyvä päätös, mutta aika iso päätös. Minulla siis tulee kulumaan vielä monta vuotta ennenkuin voin edes ajatella olevani työkykyinen tai että oloni olisi hiukan valoisampi.

Mutta yksi hyvä puoli tässä kaikessa on, oppii nauttimaan hyvin pienistä asioista. Kesällä saunan lämmöstä ja istuskelusta laiturin nokassa. Vähän valoisammasta päivästä. Lippestä, Allusta, Kallesta ja Valmasta. Siskojen lapsista, jotka ehkä muistavat tätiään, kun olen vanha ja hoivan tarpeessa ( edes sitten perintö mielessään, mutta kuitenkin). Siitä, että joskus joku peittelee, ennen nukkumaanmenoa ja  aina joskus aamulla saa herätä siihen, kun 20 kiloinen Allu hyppää päälle ja hönkii naamalle kissankakan tuoksuisia henkäyksiä.
Eikä tarvitsekaan enempää. En osaa unelmoida ulkomaanmatkoista tai muista isoista jutuista. Vaan pienistä asioista, jotka saavat sydämen hetkeksi hengähtämään.

Ihana Kumma-tyttö tuli äitinsä kanssa junalla Kuopioon tervehtimään ja piristämään arkeani. Ihanaa oli

Tähän loppuun linkitän erään kappaleen, en usko kristinuskon luomaan jumalakuvaan, enkä kuulu kirkkoon, mutta tässä laulussa ja Johanna Kurkelan äänessä tulee niin kauniisti esiin, se huuto mikä sisältä kumpuaa.

uutuuksia

Tässä on taas olllut sulateltavaa viime viikot, olen halunnut asiasta kirjoittaa, mutta en ole osannut, enkä oikein löytänyt oikeita sanoja.
Sain viimein tutkimustuloksia kesällä tehdyistä dissosiaatio ja traumatutkimuksista. Ne olivat erittäin kattavat.
Kerron nyt osia tutkimustuloksista, jos se vaikka auttaisi jotain tunnistamaan itseään ja pääsemään eteenpäin.

Eli tässä otettiin huomioon myös 8-vuotiaana tehty aivokasvainleikkaus, useat muut siihen liittyvät operaatiot ja shunttihoidon.

Eli kaiken helpottamiseksi lainaan suoraan papereista:
"Tutkittava on kokenut huomattavaa stressiä ensinnäkin ollessaan vakavasti sairas ja laajamittaisten tutkimus- ja hoitotoimienkohteena, toisaalta pidempiaikaisesti isän käyttäytymisen ja kodin ilmapiirin myötä"
  (Isäni sai omien sanojensa mukaan hermoromahduksen syksyllä -87, kun olin itse päässyt juuri sairaalasta, se aloitti pitkän ja vaikean ajanjakson, joka viimein päätyi vanhempieni avioroon vuonna -90)
"Pelkästään aivoleikkausten ja liitännäishoitojen konkreettiset vaikutukset tutkittavan keskushermostoon ja kehoon ovat olleet omiaan aiheuttamaan muutoksia fysiologisessa stressinsäätelyjärjestelmissä. Vaikuttaa siltä, että tutkittavan keskushermosto ja mieli ovat sopeutuneet pitkäaikaiseen stressiin, mistä ovat seurauksena vireystilan vaihtelut, herkkyys ahdistuneisuudelle ja negatiivisille tulkintatavoille, sekä unen ja syömiskäyttäytymisen häiriöt."

No tämä todistaa sentään sen, että en ole kuitenkaan kuvitellut ja teeskennellyt ihan kaikkea.

"Tutkittavan oireilussa on post-traumaattista ja dissosiatiivisia piirteitä, jotka ovat kytkeytyneet pitkäaikaiseen miltei dystyymiseen masennusoireiluun.
Voimakkaan psyykkisen ja somaattisen stressinneurobiologiset ja psykiatriset vaikutukset näkyvät tutkittavan oireilussa ja käyttäytymisessä edelleen"

Tekstiä on vielä enemmän ja siihen liittyy myös paljon muita tapahtumia elämässä, mutta niistä löytyy juttua aikaisemmissa blogipostauksissa.


Hoitosuosituksena onpitkäkestoinen hoitosuhde, jossa hyödynnetään kongnitiivisen ja traumaterapian elementtejä sekä kehollisuutta ja / tai toiminnallisuutta. mm. Fysioterapia, psyykkiset osatekijät huomioon ottava liikuntaharjoittelu, kehonhallinta ja arkeen sidottavat vakauttamisharjoitukset.

Jatkuvan ylivireystilan hilaamisessa alaspäin voi aluksi käyttää apuna propranololia ja harjoitteluilla, joiden avulla oppii rentoutumaan. Elikkä suomeksi tietoisenläsnäolon harjoituksia ja meditaatiota eli paljon HOT-terapiaa, josta olen aikaisemminkin vaahdonnut.

Eli siis tällaista. Kuulostaa aika simppeliltä, mutta voin kertoa, ettei ole. Täm tutkimus on avannut aivan uusia näkökulmia ja pakottanut palaamaan aikaan, jota ei välttämättä haluaisi muistaa. On joutunut uudestaa miettimään mennyttä 30 vuotta ja tässä uudessa valossa alkaa ymmärtämään asioita.

Tämä on tuonut mukanaan jonkinlaisen alitajuisen padon aukeamisen. Se ei ole kivaa. Ahdistus ja masennus on seuranani 24 tuntia vuorokaudessa, Haluaisin vain nukkua. Koen itseni epäonnistuneeksi, lihavaksi, rumaksi. Toisaalta mielessä on alkanut pyöriä kysymykset miksi ja miksi minä. Onko tällä joku tarkoitus, vai onko elämäntarkoitus olla ihan puhtaasti helvettiä. Olen 34 ja elämästäni suurin osa on ollut selviytymistä ja kolauksia.
Ymmärrän, että juuri minun kohtaloni on muokattu monesta pienestä asiasta ja ajoituksesta, jotka vain menivät kohdallani pieleen.
Mutta aika kuluu ja elämä vain tuntuu tervaiselta.
Kyllä, tuntuu siltä, että haluaisin pamauttaa ne kuuluisat aivot, sinne saunan takaseinälle, mutta en tee niin koska olen luvannut niin.  ja katsotaan nyt tämä peli loppuun, kun on kerta aloitettu.

Lääkäri on parin viikon päästä, silloin taas mietitään sairaslomaa ja kuntoutustukea ja jatkoa noin ylipäänsä. Ihana hoitava psykologini totesi iloisesti, että kyllä näillä papereilla ainakin kuntoutustuen jatkon pitäisi irrota :) Jee

Tämä kuuluisa Sossu-Tatun  juttu huvittaa. Saan suunnilleen kuussa saman verran rahaa kuin hän.  Minä en tee töitä, koska minusta ei ole siihen, olen oikeasti liian sairas siihen. Mutta  kerkesin tehdä töitä yli 10 vuotta ennenkuin taakka kävi liian raskaaksi ja sen takia KEVA maksaa minulle kuntoutustukena tuon ruhtinaallisen summan kuussa. Se muuten on se summa, jonka saisin eläkkeelle jäätyäni, jos olisin tehnyt koko elämäni samaan tahtiin töitä, kuin ensimmäiset kymmenen vuotta.
Jokainen tyylillään.

Saako hullu apua?

Viime päivinä on lehdissä puhuttanut mielenterveyshäiriöisten hoidon saaminen.
Itselläni on melkein kuuden vuoden kokemus taistelusta avun saamiseksi. Sivusta olen kauemminkin seurannut monia taistoja. Suomessa on vaikea saada apua. Mielestäni se johtuu monesta asiasta.Suurimpina syyllisinä resurssien puute ja hyvin vanhakantainen ajattelu mielenterveysongelmaisista. Nehän on hulluja ja väkivaltaisia. Pohjasakkaa, jotka eivät ansaitse ihmismäistä kohtelua.
Onneksi tämä kuva muuttuu koko ajan parempaan päin, tiedon lisääntyessä, ymmärrys lisääntyy.  Mutta edelleen törmää hyvin vanhoillisiin asenteisiin. Esimerkkinä tästä, yritin varata terveyskeskuksesta aikaa lääkärille, kun veriarvoissani oli hieman heittoa. Sanoin puhelimeen vastanneelle hoitajalle, saaneeni ohjeen ottaa tk.lääkäriin yhteyttä psykiatrian polilta. Kuin salamaniskusta hoitajan ääni muuttui ja aikaa ei löytynytkään, puhelinaika kahden viikon päähän.

Mielenterveydenhäiriöt ovat vaikeita myös siksi, että niitä ei voi todeta tavanomaisella tutkimuksella. Ei näy röntgenissä, ei ultraäänellä, ei ole kipuja, kun painaa ja oireet saattavat olla hyvin epämääräisiä. Omassa asuinpaikassani julkisessa terveydenhoidossa tarvitsee ensin oman lääkärin kirjoittaman lähetteen psykiatrian polille ja sitä kautta pääsee heidän asiakkaaksi.
Tälläkin saralla raha puhuu. Jos on millä maksaa, on yksityinenpuoli täynnä erikoislääkäreitä, joilta saa hyvää hoitoa. Terapiakin on helpompaa, jos on millä maksaa.
Oletteko muuten tienneet, että Kelan korvaama psykoterapia ei suinkaan ole ilmaista, Kela korvaa vain tietyn prosenttiosuuden terapiasta, loput maksaa asiakas itse. Terapia ei ole halpaa, 45 min terapeutin pakeilla maksaa 55e ylöspäin aina sinne yli sataan euroon.
Oma kokemukseni oli, että kuussa itse maksettavaksi summaksi jäi 150-200e. Aika paljon.
Ennen kuin kelalta voi hakea korvattua terapiaa, pitää itse löytää sopiva terapeutti ja olla 3kk jatkunut hoitosuhde.

Julkisen terveydenhoidon puolella nipistetään jatkuvasti, ja silti mielenterveydenhäiriöt ovat nousussa jatkuvasti. En siis missään nimessä halua syyttää parhaansa tekevää hoitohenkilökuntaa, ongelma on ylempänä.

Koska mielenterveydenhäiriöitä ei näe paljaalla silmällä, niitä on vaikea tutkia ja todeta on ihmisillä paljon vääriä käsityksiä mielenterveyshäiriöistä. Koska lehdet paukuttavat jatkuvasti terveellisen ravinnon, liikunnna merkityksetä, levon ja työn sopivasta vaihtelusta on monelle tullut kuva, että näillä parannetaan pää kuin pää.
Ei muuten paranneta. Lievä masennus tai muu lievä oireilu saattaa hiukan parantua liikunnalla ja ravinnolla, mutta kun kallistutaan vakavimpiin häiriöihin, ei niitä itse paranneta.
Ei kukaan sano diabeetikollekaan ( varsinkin ykköstyypin), että rupees lenkkeilemään niin paranet.  Ei syöpäpotilaalle sanota, että paranna elämäntapoja niin paranet, nyt vähän niskasta kiinni, niin kyllä se siitä.

Hiukankin vaikeampi mielenterveydenhäiriö ei parane itsestään, vaikka kuinka haluaisi.

Sitten siihen apuun. Esimerkki:
Minua alkaa yölla ahdistaa, niin että olen varma, että kuolen. Seinät kaatuu päälle ja kukaan ei vastaa puhelimeen.
Soitan 112 eli yleiseen hätänumeroon, jos saan päivystäjän vakuutettua hädästäni lähettää hän luokseni ambulassin. Mitä tekee hoitohenkilökunta saapuessaan paikalle, juttelevat kanssani. Käydään lääkkeet läpi, juttelevat elämäntilanteesta, käytätkö alkoholia....
No jospa he päättäisivät viedä minut, päivystykseen. En tiedä mikä seon  täällä maankolkassa, mutta Helsingissä taitaa olla Auroran sairaala.
Entäs siellä. Lääkäri tapaa minut, itken ahdistusta ja että seinät kaatuu, että ei selviä. Mitä lääkäri voi tehdä?
Ei juuri mitään. Antaa diapamin ja lähettää kotiin nukkumaan. Sillä minä en ole vaaraksi itselleni tai muille, en ole psykoottinen tai harhainen, enkä käytä päihteitä, joten sille puolelle ei ole asiaa. Osastolla ei ole tilaa ja edellä mainituista syistä en sinne kuulu. Olen jo psykiatrian polin asiakas ja olen jo määräaikaisella eläkkeellä.

Vaikka olen tyytyväinen saamaani palveluun paikallisella psykiatrian poliklinikalla, on heilläkin rajalliset mahdollisuudet. Minun onni tässä asiassa on se, että tykkään lukea ja ottaa selvää asioista. Minulla on myös hyvä työntekijä, joka haluaa auttaa ja on antanut itsehoito-ohjeita.
Kuten sanoin teen itse tämän. Entä he jotka eivät osaa ja pysty ja jaksa. Kelan kanssa kävin paperisotaa, enen kuin sain KEVAlta päätöksen eläkkeestä, joka on aina sairasloman loputtua katkolla.
Entä he, jotka eivät osaa täyttää niitä papereita. ( kelassa muuten autetaan mielellään niiden papereiden täyttämisessä)

Tiedostan tämän kaiken ja se ahdistaa, apua ei saa, ellei sitä itse osaa hakea ja vaatia.  Ja jos alkoholia käytät, olet kyllä ensin ihan pelkkä juoppo, tuntuu kyllä,että hekin saavat parempaa palvelua, kuin ihan pelkät hullut.

 Kannattaa tutustua Päivi Storgårdiin, joka julkaisi esikoisromaaninsa Keinulaudalla. Itse en ole vielä lukenut, koska en ole kirjaa kirjastosta saanut. Mutta Bettina S:n vieraana hän puhui äärettömän hyvin.

Mikä siis avuksi. Itse olen kokenut sosiaalisen median, erittäin positiivisena. Facebook tai twitter, aina löytyy joku keskustelukaveri. Perheen, läheisten tai vaikka naapurin tai kenen vaan toisen tuki on tärkeää.
Mitä minä kaipaan silloin, kun tuntuu, ettei pysty edes hengittämään? En mitään suuria ja viisaita sanoja, vaan halauksen tai edes sanat, ei se haittaa sinä olet silti tärkeä ja rakas.
Halaus, kosketus,sanat ja eläimet. Eläimet saavat ihmeitä aikaan, silloin kun ei voi edes halata ketään, auttaa jos on edes joku eläin jota silittää ja supattaa tuskansa sen korvaan.

Tietysti minullakin on huolissaan olevia läheisiä. Jotka eivät osaa ja voi auttaa, heille olen kuitenkin luvannut, että en tee mitään itselleni, vaikka mikä olisi. Sitä ei tarvitse pelätä.

Mitä siis halusin tällä kaikella pälätyksellä sanoa. Me "hullutkin" olemme ihmisiä. Harvemmin psykoottisia ja vaarallisia. Parasta apua on toisesta välittäminen ja kuunteleminen, jos sanat loppuu aina on kädet, jotka voi kietoa toisen ympärille.  Se voi olla vaikka naapuri tai hyvän päivän tuttu.
Aina voi mennä vaikka taputtamaan olalle ja sanoa, että huomenna saattaa olla paremmin. Koska (Luojan kiitos) me emme tiedä huomisesta!

Valma ja elämä

 Me saimme perheenlisäystä. Perheenlisäys on pieni ja karvainen. Tämän neli-vuotiaan neidin nimi on Valma. Valman kotiosoite on minun luona, mutta tarkoituksena on opettaa hänet  matkustamaan, koiriin ja ulkoiluun valjaissa. Kahdessa vuorokaudessa  esiintullut luonne näyttämään siltä, että edellä luottelemani asiat tulevat onnistumaan hyvin. Lippe ja allu kun ovat jo tottuneet Kalleen. Ensimmäinen automatka kuljetusboxissa meni todella hyvin. Valma rakastaa leikkimistä, vieressä oloa ja rapsuttelua. Hän on rauhallinen ja vielä hieman pelokas, jos kuuluu outoja kovia ääniä. Hän syö hyvin ja liikkuu äänettömästi. Nukkuu yöt vieressäni ja makaa vieressä tv:tä katsellessa. Valma rakastaa lattiallani olevaa lehmäntaljaa ja istuimilla olevia lampaantaljoja. Hän on Valma <3 br="">

Sitten vähän elämästäni. Joutunut kelailemaan vähän enemmän kaikkea. Uusia hoitomuotoja ja muutenkin asioita.
Olin viime viikolla lääkäriopiskelijan harjoituspotilaana. pakko sanoa, että siinä sentään olen hyvä. Onnistuin pälättämään kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman 40 minuutissa. Opiskelija kirjoitti kaksi A4 paperia kaksin puolin täyteen. Annoin ainakin paljon pohtimista ja varsinkin toivottamasti oppimateriaalia. Näitä mielenliikkeitä kun ei opi vain kirjoja lukemalla, vaan oikeasti kohtaamalla potilaita ja harjoittelemalla.

Siinä tuli taas kerrattua kaikki. Koko elämä, puhuin aika nopeasti. Puhuminen auttoi taas ymmärtämään. Hukkuneet ensimmäiset 7 vuotta. Aivokasvainleikkaus ja siihen liittyneet komplikaatiot, sitä seurasi isäni vaikea hermoromahdus, koulukiusaaminen, vanhempieni hyvin vaikea ja pitkä avioero. Sitä seuranneet riidat ja muutot, hylkäämiset. Muutin 15 vuotiaani isäni luokse ja jouduin elämään todellisen paineen alla. johon liittyi  isäni työtä ja hänen mielensä ja sairautensa. 17- vuotiaasta pidin huolta itsestäni, kun isäni huomasi ettei kykene työhön, jos asunnossa liikkui joku muu. Hän vuokrasi itselleen oman yksiön kirjoittamiseen, äitipuoleni oli tuolloin viereisessä kaupungissa töissä ja vuorotyönsä vuoksi asui muualla viikot.
Yksi pieni vilaus maailmaani oli se, että isäni tuli joka arkipäivä viideltä kotiin ,jolloin piti olla kahvi valmiina. Hän toi jotain pientä syötävää, joimme yhdessä kahvin ja katsoimme puoli tuntia sunset beach-saippuasarjaa ja viimeistään puoli kuudelta hän lähti takaisin työhuoneelleen. Puoli tuntia hän pystyi olemaan kanssani. Vaikka pari vuotta myöhemmin minulle ilmoitettiin, että kotini ei ole enää kotini  ja järkytyin pahasti, muutto omaan asuntoon oli minulle silti pelastus.
Olin jo tuolloin äärettömän pahoivoiva. Hain pelastusta uskonnosta, syömisestä, liikunnasta, ympäristöstä, töistä....
Ajattelin aina, että ongelma on ympäristössä, voin huonosti, koska olen ruma, työ on väärä, asunto on huono... Mutta vaikka kaikkea muutti olo ei parantunut. Kaikkea varjosti isäni mieli ja kuvaan astunut alkoholikin.

Isäni kuoli vuosi ja 9 kk sitten. Ennen sitä hän katkaisi minuun välit, yhdessä välissä en edes tiennyt missä hän asui. Pidin kuitenkin yhteyttä. Lähetin tekstiviestit synttärinä, jouluna, isänpäivänä.
vastaus tuli viimein puolivuotta ennen hänen kuolemaa, juhannuksena. Hän vastasi juhannus toivotukseeni. Kysyi olenko valmis pyytämään anteeksi? vastasin etten voi pyytää, koska en tiedä mitä pitäisi pyytää anteeksi. Hänen viimein viesti ja sanat minulle olivat "Hyvästi, juntti".

Tämä postaus oli vain pieni vilaus elämääni.
olen nyt ollut 3,5 vuotta kotona pois työelämästä ja nyt on alettu ymmärtämään että, jos tämä ei olisikaan masennusta vaan pahaa traumaperäistä oireilua.
Juu, olen minä kotona, saan rahaa vaikken tee töitä, olen tavannut kateellisia ihmisiä. Annan pienen listan miten tämä kaikki vaikuttaa elämääni.
En kykene normaaliin parisuhteeseen, saati leikkimään kotia.
En osaa syödä normaalisti.
Minulla on paha omankuvan vinouma.
En usko, että minussa on mitään hyvää.
Odotan jatkuvaa katastrofia.
Mieleni on pirstaleina.
Joka ilta menen nukkumaan toivoen, että huomenna on paremmin.
Joka aamu herään ja toivon etten olisi herännyt.
Ahdistus on jatkuvaa, se lamaannuttaa ja estää tekemästä asioita.
En osaa hyväksyä sitä, että joku saattaisi pitää minusta.
En kykene olemaan ihmisten kanssa liian pitkään tekemisissä, koska se väsyttää minut niin henkisesti kuin fyysisesti.
Joka yö on levoton ja täynnä painajaisia
Jatkuva hylätyksi tulemisenpelko
Lista jatkuu. En edes muista kaikkea.
Eläimistä minä pidän ja niiden terapeuttisesta vaikutuksesta.

Nyt siis aletaan miettimään traumaterapiaa ja miten se toteutetaan ja millaisia erilaisia keinoja on hoitaa pitkään ja jo lapsena traumatisoitunutta mieltä.
Odottelen, kotona Valma kyljessäni.

En ole se keneksi minua luulet

Odottelen tiistaita. Silloin tapaan pitkästä aikaa psykologini. Lomien takia meillä on ollut pitkä tauko tapaamisissa.
Paljon on taas tapahtunut, tai ei oikeasti mitään. Pari viikkoa sitten tein ison päätöksen, vein koirat Takkutukan luokse ja palasin jatkamaan elämää kotiin, pois mökiltä.
Yhtenä syynä oli yölliset pimeät ja kylmät vessakäynnit, vielä isompana syynä riepotteleva ahdistus, joka saa tuntemaan olon äärettömän vaikeaksi. Tuntuu, että tukehtuu ja sitten räjähtää tai pimahtaa ja murtuu. Tunsin itseni häviäjäksi, tietenkin. Luovutin ja lähdin. Menin kotiin.
Kotona on helpompi olla, voi vaan pysyä sängyssä ja nukkua. Ahdistuksen saa piilotettua myös puuhaamalla. Olen jo leiponut kolme pellillistä omenapiirakkaa, tehnyt omenasosetta, siivonnut, huovuttanut palloja jne.
Silloin kun ei ole mitään erikoista haluaisin nukkua. Se on ihanaa ja rauhoittavaa, saa olla poissa tästä maailmasta.

Lauantaina oli siirtolapuutarhan elojuhla. Olen ollut keittiössä auttamassa ja tiskaamassa muissakin juhlissa, joten ilmottauduin vapaaehtoiseksi taas. Olin jo edellisenä päivänä auttamassa järjestelyissä. Nykyään ei ole paljon tapahtumia, joissa voisi käyttää hienoja mekkoja, joten tilaisuuden tullen laitan juhlamekon päälle. Tällä kertaa se oli goottihenkinen,  musta kohokuvioinen mekko, nyörityksineen kaikkineen.
Olin lupautunut alunperin istumaan rahastajan roolissa, keittojonossa.
sattumuksien ja ehkä sen mekonkin ansiosta päädyin kuitenkin johonkin muualle. Nimittäin juontamaan tapahtumaa, tai kuuluttamaan, tai miten kukin sen haluaa sanoa.
Työni kautta olen oppinut esiintymisen taidon, puhumisen ja äänenkäytön. Olen näyttelijä, ollut lapsesta asti. Pystyn mukautumaan melkein aina tilanteeseen kuin tilanteeseen. Pystyn olemaan empaattinen kuuntelija, touhukas järjestelijä, juttelen asiasta kuin asiasta. Pystyn hetkessä pyyhkimään kyyneleet ja esittämään iloista naamaa.
Muuntaudun tilanteen vaatimalla tavalla. Olen kameleontti. Se on ollut ehtona elässä selviytymiseen.

Nyt siis takaisin elojuhlaan. No minähän juonnana. Täydellisesti, kuulutan kaikki lavalle omana aikanaan, puhelen omiani, hauskuutan yleisöä, hymyilen ja nauran. Menestys.

Kuitenkin. Olen kaikkea muuta. Ainakin yksinollessa. Masennus ja ahdistus painaa hartioita ja haluaisi vain huutaa.
Mutta jäi hyvä mieli kuitenkin. Juhlat onnistuivat, ihmiset olivat iloisia ja tyytyväisiä. 
Olen kameleontti, pystyn muuntautumaan hetkessä, miksi vaan.

Siitä on hyötyä, monessa elämän tilanteessa. Sairauden hoidossa se ei ole niinkään toivottua. Minun on vaikea näyttää heikkoutta tai pyytää apua. Minulle heikkous on häviämistä. Muille sen sijaan heikkouden suon.

Mutta kuten sanoin, minulle kameleonttimaisuus on keino selvitä, ollut aina, se on kuin sisäänrakennettu mekanismi, joka toimii ilman tahdonalaista säätelyä.
Sellaisesta ei pääse helposti eroon. Sellaista ei voi päättää lopettaa. Vähän kuin et voi päättää lopettaa hengittämistä. Voit pidättää hengitystä, mutta ei siihen kuole, ääritapauksessa pyörryt ja henki alkaa taas kulkea.

Tämän takia odotan kovasti tuloksia kesällä minulle tehdyistä dissosiaatio-tutkimuksista. niiden tulokset saattavat avata uusia ovia ja antaa enemmän ymmärrystä, miksi olen tällainen. Ehkäpä esiin tulee myös uusia hoitokeinoja.
Odotan.

Tässä vähän musiikkia kuunneltavaksi.

hui-hai hiisi

Heinäkuu vierähti. Meni niin nopeasti, ettei mukaan tuntunut kerkiävän. Takkutukan sukulaisia ruotsista ja sitten oma reissu. Automatkailu siskon mökille, jossa vierähti viikko ja jossa myös tapasin sukulaisia. Sukulais yliannostus melkeinpä.

Huomenna alkaa elokuu. Koitan olla ajattelematta sitä. Syksyn tulo ahdistaa, vaikka elokuu onkin vielä kesäkuukausi. Olen jopa alkanut näkemään syksypainajaisia. Tänään on vielä kaikenlisäksi tuulinen ja harmaa päivä. Siksi kyllä avasin koneenikin, täällä mökillä sitä on tullut niin vähän käytettyä. Puhelimella katson Twitterin ja facebookin ja uutiset ja siinä se onkin.
Sain viimeinkin ladattua puhelimestani kuvat koneelle, joten viimein niitäkin nähdään.
 Siskojen lapsia oli niin mukava nähdä. Vanhin serkuksista on jo 12 minun mittaiseni, nuorin melkein neljä  ja keskellä 10-vuotias. On siinä klaani ja juurihan nuo syntyivät. Kaikki ovat kauniita ja kiharatukkaisia ja aivan mahtavia.
Siskoni melkein neljä-vuotias, joka on samalla kumma-tyttöni jakoi kanssani erään ihanan asian koko lomani ajan. Nimittäin Barbiet ja barbie-elokuvat. Yhdessä nukkeja puettiin ja elokuvia katsottiin. Oli Joutsenlampea ja keijukaisia ja merenneitoja. Neidin uusi vaaleanpunainen leikkimökki on hieno ja saipa kummatäti nukuttaakin neidin parina iltana.

Tuliaisiakin toin siskon mökiltä Pohjois-savoon. Ajoin tunteja auto täynnä tiiliä ja muuta krääsää. Siellä oli puu kaatunut katon päälle ja katto piti uusia. Pois laitettiin vanhat kattotiilet ja arvatkaa kuka raahasi ne mukaansa. Kattotiilet ovat alkuperäisiä 30-luvulta. Niihin kun on vuosiluku painettu.
Purin myös mökin takaa, isäni sinne kyhäämän piippupaikan. Sain siitä hienoja tiiliä pihalleni.

Mutta nyt niitä kuvia

Takkutukan suvun vanha nimikyltti, mutta kun kummallakaan ei ole tuota sukunimeä, on se vain koristeena.

Pyllerö

Kiviasetelmia

Ihanat samettiruusut, joista osa on jo kerennyt kuolla, miksiköhän ;)?

Allu nukahti rankan uintireissun päätteeksi

Allu nauttii sateesta

Terassi

pöytäryhmä

Lippe ja kirsikkapuu

Se ei ole ufo, se on päivänvarjo

Victor

peilejä ja koristeita

Lippe

Jättikoivu

Kalle-herra, lempi paikassaan, kotona

Lisää kiviä ja kukkia

Kissa kinnunen

Simpukoita, keramiikkapalloja....

Peili ja pallo

Lisää ankkoja

Lippe viilentyy

Kiviä ja kukkia

Lasipalloja

UUtta perunaa, voita ja silliä

Mitä silmät ei nää

Tuntuu välillä hankalalta, kun sairautta ei näe, eikä kuule, ei haista, ei maista. Joskus siitä on tosin hyötyäkin, kuten pankin lainaneuvotteluissa.
Tosiaan, sairauttani ei näe, eikä kuule. Enkä minä siitä kamalasti kenellekään puhu. Paitsi täällä ja Takkutukalle. Luulen, että kukaan ei oikeasti ymmärrä, kuinka syvissä vesissä sitä ollaan. Paitsi ehkä Takkutukka, hän kun joutuu kuuntelemaan, vaikkei haluaisikaan.
Tietysti te kaikki lukijani, mutta ei ole onneksi pakko lukea, jos ei halua. :) 
Olen ylikiltti, tiedän sen. Olen hymyilevä ja iloinen. En minä halua olla se murjottava paska. Mutta kaiken tuon alla olen minä ja minun tumma veteni. Minä koen masennuksen ja ahdistuksen tummaksi vedeksi. Hieman pelottavaksi, paikaksi jossa on hyvin hiljaista ja yksinäistä. Tumma, ehkä kuun siltaa näkyy silloin tällöin.
Tumma vesi ottaa osansa, pinnalla pysyminen vaatii voimia. Siksi ei aina jaksa. Se tulee hauskalla tavalla ilmi. Olenhan nuori ja siis elämänvoimissani. Täällä puutarhoilla aina jutellaan, että jollain mummulla tai papalla on nyt jalka kipeänä, tai käsi tai selkä, eikä se ihan jaksa pensasaitaa leikata sen pituiseksi, kuin sen tulisi olla.
Siinä vaiheessa tekisi mieli sanoa, että en minäkään ole sitä pensasaitaa leikannut, kun en ole jaksanut.Se ahdistaa, koska joudun tekemään sen niin, että kaikki naapurit näkevät ja pelkään tekeväni väärin. Siksi se puska on enemmän kuin se sallittu 180 cm. Ehkäpä 190 cm. Mutta häpeän kuitenkin sitä, että aitani ei ole säädösten mukainen. Kuulunhan minä siihen johtokuntaan. joka kerran kesässä kiertää alueen ja katsoo, että kaikki on okei.
Tämä on vain yksi esimerkki. Ei mikään maailman suurin juttu.

On hienoa lukea selviytymistarinoita. On hienoa nähdä lehden kannessa, joku julkkis, joka on selviytynyt masennuksesta.
Minun kohdallani se ei ole ihan niin. Olen aina elänyt täällä minun tummassa vedessäni. Minä en tule koskaan, selättämään vettäni. Totun siihen ja opin elämään sen kanssa. Se riittää minulle. Mutta on pari asiaa, jotka ärsyttää, se on positiiviseen ajatteluun hurahtaneet ihmiset, jotka kokevat sen olevan vastaus kaikkeen. Ei voi vain sanoa, että vituttaa ja maailma on paska, kun joku jo lehahtaa paikalle ja ohjaa positiivisen ajattelun tielle.
"Sun elämä on susta ittestäs kiinni, sun mieli niin myrkyttyy kun sä ajattelet negatiivisesti. Sun olla niinkuin positiivinen, ajatella positiivisesti ja sun mieli kääntyy ja elämä muuttuu, se on ihan susta ittestäs kiinni"
Argh, lupaan potkaista nilkkaan seuraavaa, joka tulee kertomaan minulle, että se on ihan itsestään kiinni. Ei se ole. Minä tiedän, on kokeiltu ja nähty.

Odotan kuitenkin tulisiko kaikista testeistä joku vastaus, joku muu vastaus kuin tämä sama. Masennus ja ahdistus. Miksi se sitten minun kohdalla ei muutu tai parane tai mitään. Miksi minä olen samassa syvässä tummassa vedessä, herään sieltä uudestaan ja uudestaan.

Laitetaan loppukevennykseksi pari kuvaa, kuitenkin.

huonot päivät

Takana joukko huonoja päiviä. aamusta alkaen ahdistaa ja ulkona on kylmää ja sateista, eikä oikein jaksa mitään. Sitten vaan nassuttaa kaikkea hyvää ja murjottaa. Sellaisina päivinä on varma, että koirakin vihaa minua. No, onneksi olen oppinut elämään niiden päivien kanssa. Lauantai oli rankka päivä. Ensin oli erään mökkinaapurin 50-vuotis juhlakaffeet. Sitten menin käymään Takkutukan luona ( jonka päätarkoitus oli viedä hänelle kirja, jonka unohdin kylläkin) Vein hänelle viikatteen, että saa oman pihan heiniä vähän lyhenneltyä. Ohimennen kävin myös kaupassa,
koska olin autolla liikkellä ja kauppa on vieressä. Kun Takkutukka taas olisi joutunut polkemaan pari kilsaa kauppaan. Lippekin oli mukana ja sai tavata Allua.
Sitten hurautin takaisin mökille ja saunaan. Saunassa oli vieraana kasa lapsia välillä 4-15 vuotta oli se sallaista menoa, että vähän jotenkin jäi rentoutuminen. Saunan päätteeksi heitin vielä synttärisankarin kotia, koska lahjoja oli tullut niin paljon, että pyörän salässä niitä ei saanut kuljetettua. Nukahdin illalla ajoissa, nukuin 13 tuntia ja sammahdin takaisin oltuani pari tuntia hereillä. Siinä se sunnuntai menikin. Nukkuessa.

Psykologin kanssa puhuttiin taas siitä minun syömisestä. Se ei ole kohdallaan, ei ole koskaan ollut. Joko syön tai en syö. Ihanaa on puuhata kamalasti, koska silloin tuntee kuluttavansa jotain. No niin syöminen ja kehonkuva on siis aivan päin honkia. Kyllä minä tiedän, miten syödään terveellisesti ja kaiken muun läpinän. Mutta olen päätynyt siihen, että aivoissani on joku ohjelmointivirhe. Ehkä ne pitäisi avata ja ohjelmoida uudestaan.
Lehdessä oli juuri juttu siitä miten tietynlaisella aivoleikkauksella, on saatu hyviä tuloksia pakko-oireiden hoidossa. Nyt ei siis kyse ole lobotomiasta, vaan aivojen eri osien stimuloinnista. Kannattaa lukea.

Mutta nyt niitä valokuvia.

Kiviä ja kirjoja

On ollut todella lämmintä, ei ole tarvinnut mökkiäkään lämmittää. Nyt on vähän viilennyt ja aina välillä saattaa sadella, ukkonenkin on jossain kaukana jylissyt, mutta kohdalle ei ole osunut. Olen tehnyt kamalasti hommia. Olen rakentanut kivipuutarhaani. Eli raahannut tontille kiviä ja hiekkaa ja tehnyt mielenmukaan asetelmia. Kaivoin pihalle toisenkin suihkulähteen.
Saunat ovat taas alkaneet, aina keskiviikkoisin ja lauantaisin. Uimassakin olen käynyt joka kerta saunassa ollessani. Olisi siellä voinut käydä muutenki, oli yli 20 asteista vettä.
Heti kun saan kuvat siirrettyä puhelimestani tietokoneelle, laitan kuvia tontistani.
Aidankin rakennutin, kunnon puuaidan, on kivemman näköinen kuin entinen verkkoaita ja kestävämpi. Aidan maalaus urakka olisi vielä edessä, mutta sillä ei ole kiirettä. Aidan teon yhteydessä, pikkuvaraston katon huopa vaihdettiin, ja sieltä paljastuikin läpimätä katto. Tuli sitten sekin uusittua samalla.

Dissosiaatio tutkimukset ovat alkaneet, yksi kerta oli jo, yksi tai kaksi vielä edessä. Lääkäri joka tutkimusta, siis lähinnä haastattelua suoritti oli äärettömän mukava. Tuntui, että meillä synkkasi heti, onneksi, piti kuitenkin istua ja puhua kaksi tuntia. Odotan tuloksia mielenkiinnolla, en siksi, että odottaisin ihmeparantumista, vaan enemmänkin ymmärtääkseni itseäni.

Valtavat ahdistusaallot iskevät edelleen. Aamuisin ja iltaisin. Päivisin ei niinkään, koska silloin puuhaan, puuhaaminen pitää ahdistuksen poissa. Siksi puuhaan. Mutta rajansa puuhaamisellakin.
Onneksi voin aina varastaa aikaa ja lähteä Takkutukan luo. Tulee niin kamalan huono omatunto, jos on mökillä koko päivän puuhaamatta oikeastaan mitään.

Kirjoja olen lukenut valtavia määrin, koska televisiota täällä ei ole. Oli kyllä, mutta en halunnut pitää ,sitä. Luen sekä suomen-, että ruotsinkielistä kirjallisuutta. Dekkareita lähinnä, mutta on joukkoon eksynyt pari romaaniakin. Siis pari suositusta
-Lars Sund, En lycklig liten ö ( joka näkyi olevan kirjastossa myös suomeksi) Ihana kuvaus saaristosta ja sen ihmisistä, yhden kesän ja outojen tapahtumien ajan.
- Åsa Nilsonne: En passande död . Kirja on nyt puolessa välissä ja hyvin ajatuksia herättävä. Åsa Nilsonne on kirjoittanut dekkareita,  hän on myös psykiatri ja lääketieteellisen psykologian professori ( Professor i medicinsk psykologi. Hän on kirjoittanut myös tietoisesta läsnäolosta ja Anna Kåverin kanssa Toimiva yhteys ( myötätunto ja hyväksyminen), sekä Dialektiivinen käyttäytymisterapia tunne-elämältään epävakaan ihmisen hoidossa. Jotka olen muuten myös lukenut ja voin suositella.

Sellaista. Nautin kesästä ja luonnosta ja sen voimasta. Rikkaruohoista, jotka kasvavat vaikka kuinka kitkisi, lentämään opettelevista linnunpoikasista ja säästä, jota kukaan ei voi hallita. Eriväriset ja kauniit kukat ja kaikki ne pikkueläimet ja ötökät, jotka luonnossa asuvat.

Kesä

Aika on hurahtanut ja on tullut kesä. Se tuli aivan yht´äkkiä. Hiipi huomaamatta sisään. Äsken odottelin lumen sulamista ja nyt leikkaan ruohoa.
Olen muuttanut taas mökille asumaan, seuranani Allu. Lippe jäi Takkutukan luokse,  sillä koirien on oikein hyvä viettää aikaa erossa toisistaan.
Tänä kesänä ohjelmassa on pihan laittoa, sillä viime kesänä sain tuvan laitettua sisältä sellaiseksi minun näköiseksi.
Olen jo aloittanut, raahamalla kiviä ja hiekkaa tontille. Suunnitelmissa on jonkinlainen klivipuutarha. Kyllä tänne vihreää ja kukkiakin jää, mutta kivet ovat jotenkin niin kovin kauniita.
Viime kesänä rakennuttamani kompostoiva käymälä on lisännyt mökin käyttömukavuutta huomattavasti. Ei tarvitse aina hädän tullen kipittää yleiseen vessaan ja yölläkin voi käydä ihan omassa huussissa. Sitä paitsi käymälä rakennettiin mökin kuistin yhteyteen, joten matkakaan ei ole pitkä.

Imen aurinkoa ja lämmintä sisääni, olen kaivannut sitä niin valtavasti. Hellehattu ja aurinkorasva. Loppukuusta minulle tullaan rakentamaan puu-aita tontin ympärille. Nykyinen aitakin on ihan hyvä, mutta valkoinen puu-aita, siinä on sitä jotakin. Portin sain luvan myös maalata, siitä tulee vaaleanpunainen, kunhan kerkiän.

Vaikka nautin kesästä ja mökillä olemisesta on olo entisenlaisensa, välillä iltaisin iskee niin hirveä ahdistus, että tuntuu, kuin  seinät ihan oikeasti kaatuisi päälle. No sitten vain ollaan ja mennään ajoissa nukkumaan. Onhan siinä jotain surkeaa, että aamulla herään pakotettuna ja keksin jotain mielekästä tekemistä, kunnes tulee ilta ja saa mennä nukkumaan. Onneksi täällä sitä mielekästä tekemistä löytyy, paljon enemmän kuin talvella omassa kodissa.

Allu on käynyt melkein joka päivä uimassa. Metsässä on tuttu Vaakku-varis, joka on jo siellä ainakin neljä vuotta ollut. Ei se ole agressiivinen se vain puolustaa kotiaan ja pesää. Se lentää läheltä, muttan koskaan se ei ole kiinni napannut.

Kesäkuussa minulle tehdään lisää tutkimuksia, jos vaikka päästä paljastuisi jotain uutta. On se harmi, että näitä mielenongelmia ei voi tutkia niinkuin, jotain elintä. Ei voi ottaa päästä röntgeniä ja katsoa, että mikä vikana tai ultraäänellä valaista. Se olisi niin mukavaa ja helppoa.
Ai että, tuollainen sairaus, täsmälääke ja kunnossa taas.

Mutta onhan lämmin ja kesä.

kotona

Ulkona sataa ja sataa ja sataa. Kerrankin se on hyvä, loput lumet sulaa ja kadut puhdistuvat. Kohta voi harkita kesärenkaiden vaihtamista autoon.
Koirankakkoja on kaiikialla, varma keväänmerkki, mutta niin ällöttävää. Koira astuu niihin kakkoihin ja itse saa yrittää väistellä niitä, siinä kuitenkaan onnistumatta. Hävettää kulkea koiran kanssa. Itse kuljetan kakkapusseja aina mukana ja korjaan kakat, jotka tehdään jonnekkin muualle, kuin metsän keskelle. Toisaalta olen huomannut, että katuvarsien pikkuroskikset pursuavat niitä koirankakkapussejakin, joten kyllä kakankerääjiäkin löytyy.
Olen kyllä kuullut, että jotkut riiviöt ottavat pusseja roskiksesta ja levittävät niitä ympäriinsä, ällöä.

Toipilas Lippe

Lippe-koira, joka on nyt ollut kohta kaksi viikkoa luonani on taas virallisesti täysin terve. Kaksi viikkoa sitten neidille tehtiin steriilisaatio, eli kohtu ja munasarjat poistettiin. Lippe on jo yhdet pennut saanut, eikä toisia viitsi teettää, koska koira kärsii totaalisesta polttoheikkoudesta, eli ei supistuksi. Oksitosiini tipan avulla syntyi kolme pentua, mutta loput neljä jouduttiin leikkaamaan keisarinleikkauksella. Sterilisaatio poistaa myös mm. märkäkohdun ja nisäkasvainten riskin ja helpottaa elämää kun perheessä on uros toisena koirana.
Leikkaus meni hyvin, paraneminen meni hyvin ja tänään poistettiin tikit. Lippe on 4,5 vuotias, äärettömän rauhallinen ja kiltti koira.

Allu ja Lippe

Lippen poika Allu, joka myös kuuluu tähän perheeseen on jo vuoden ja kahdeksan kuukautta ( ja juurihan se synty) Allu on jo miehen kokoinen, mutta pennun mielinen...
No, jospa tuo olisi vuoden päästä rauhoittunut.
Kalle-kissa, jonka ikä on 15-18 vuotta voi äärettömän hyvin ja on kaveri koirien kanssa.

Kalle ja Allu

 Mökilläkin pitäisi mennä käymään, suurin osa lumista on varmaankin jo sulanut. Koska viime vuonna keskityin mökin sisätiloihin, on aika keskittyä pihaan. Viinimarjapensaat saavat lähteä, inhoan niitä, olen aina inhonnut.
Katsotaan mitä muuta keksin.
Vaikka on harmaata ja kylmää kyllä se nyt on kevät, vielä kun jäät lähtisivät saisi veneen vesille. Inhoan kelirikkoaikaa, silloin en suostu menemään Saarenmiehen luo, kun pitää tietää tarkkaan missä jää kantaa tai osan matkasta voi mennä veneellä ja osa venettä vedetään jään päällä.
Ei käy, joko jää tai vene.